Kylmän kelin melontavaatetus

Lämpimällä kesäsäällä melontavaatetusta ei päiväretkillä juuri tarvitse miettiä. Shortsit tai verkkarit jalkaan, päälle keinokuituinen urheilupaita, päähän lippalakki ja päiväluukkuun ohut anorakki kaiken varalta. Kylmän veden aikaan pukeutuminen menee paljon haasteellisemmaksi eikä olekaan ihme, että melontapalstoilla kysellään tämän tästä vaatetusvinkkejä karumpiin olosuhteisiin. Omaa melontauraani aloitellessa sain paljon hyviä vinkkejä Vesille kajakilla- kirjasta sekä Antti Hanskin ja Pekka Lassilan blogiteksteistä. Vuonna 2013 tätä blogia aloittaessani toivoin, että siitä voisi joskus olla samalla tavoin hyötyä jollekin toiselle. Olen havainnut, että viisi vuotta sitten kirjoittamaani melontavaatetusta käsittelevää tekstiäni luetaan edelleen, joten sille on täytynyt olla jonkinlainen tilaus. Näin uuden melontakauden alussa ajattelin jakaa hieman nykykokemuksiani kylmän kelin melontavaatetuksesta.

Ilman kuivapukua tänne ei ole asiaa

Mikäli haluaa meloa kesäkuukausien ulkopuolella, kuivapuku on retki- tai harrastemelojalle käytännöllisesti katsoen pakkohankinta. Hyväkään anorakki ei lämmitä, mikäli kajakki kaatuu tai puvun sisään pääsee vettä. Muutaman asteen lämpöisessä vedessä ihminen ei kauaa säily toimintakykyisenä, vaikka olisi kuinka taitava tai ranta sijaitsisi lähellä. Silloin tällöin kysellään märkäpuvun soveltuvuutta melojalle. Märkäpuku on nimensä mukaisesti tarkoitettu toimimaan märkänä siten, että sen sisään pääsee ohut vesikerros, jonka ruumiinlämpö pitää lämpimänä. Se on oiva varuste monenlaiseen vesiurheiluun sukelluksesta koskimelontaan, surffaukseen tai vesihiihtoon. Yhteistä näille lajeille on, että niissä harrastaja pysyy käytännöllisesti katsoen koko ajan märkänä. Retkimelonta on aivan erityyppistä, melojan on tarkoitus pysyä kuivana. Tähän ei märkäpuku sovellu.

Tammikuussa 2020

Minkälainen kuivapuku sitten on hyvä? Kysymykseen on varmasti yhtä monta vastausta, kun vastaajaakin. Yhden mielestä huppu on ehdoton, toisen mielestä se on vain tiellä. Retkimelonnassa hupusta on varmasti joskus hyötyä, koskimelojan näkökulmasta se on haitaksi ja kerää kaaduttaessa vettä. Mikäli puku on varustettu hupulla, kulkee se luonnollisesti aina mukana. Toisaalta puuttuvan hupun voi hyvin korvata myös päiväluukussa kulkevalla sydvestillä, joka ei samalla tavoin rajoita näkyvyyttä sivuille.

Syyskuun lopussa kuivapuku on jo tarpeen 

Joku arvostaa puvussa taskuja ja saniteettivetoketjuja, joku muu mutkatonta ja yksinkertaista leikkausta. Jollekin puvun tyylillä on väliä, toiselle riittää, että se on mukava päällä ja pitää veden ulkona. Yhtä ei haittaa selkäpuolella kulkeva hartiavetoketju, mutta toinen ei taivu itse avaamaan tai sulkemaan sitä. Joku pitää kaksiosaisen kuivapuvun muunneltavuudesta ja mahdollisuudesta käyttää pelkkää yläosaa anorakkina, toinen kammoksuu vyötärölle kerääntyvää kangasta ja vetoketjua. Jonkun mielestä lämpimät ja kestävät neopreenimansetit ovat ehdottomat, toinen ei kelpuuta muuta kuin napakat ja varmasti tiiviit, mutta samalla kylmemmät ja hauraammat lateksimansetit. Kaikki ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että puvun tulee olla mahdollisimman hengittävä ja ehdottoman vesitiivis. Monet kokeneet melojat vannovat Kokatatin malliston nimeen, minä olen ollut tyytyväinen Ursuitin AWS:ään. Välikuivapukukin saa joiltain kannatusta. Mielestäni se ei kuitenkaan ole oikea vaate aktiiviseen kajakkimelontaan, jossa meloja joutuu koko ajan alttiiksi pärskeille. Kanoottimelontaan ja moneen muuhun vesillä liikkumiseen saattaisin sellaista itsekin harkita.

Hyvän kuivapuvun pinnassa vesi pisaroituu eikä imeydy kankaaseen 

Mitä sitten kuivapuvun alle? Varsin pitkään puin kylmällä säällä alimmaiseksi urheilukerraston ja tämän päälle ohuen, tai pakkasella hieman paksumman fleece- kerraston. Fleecen hyötynä on, ettei se kerää vettä, vaan siirtää kosteuden ulospäin. Reippaammin meloessa kuivapuku ei välttämättä aina ehdi hengittää riittävästi, tällöin kosteus alkaa kerääntyä sen sisäpinnalle. Ilmiötä edesauttaa, mikäli puvun ulkopinta on märkä tai jäässä, eikä vyötäröllä oleva aukkopeite ja melontaliivitkään yhtään paranna hengittävyyttä. Pakkaskelillä saattaa joskus käydä jopa niin, että puvun sisään kerääntynyt kosteus alkaa jäätyä puvun sisäpinnalle. Tuolloin aiempi vähäinenkin hengittävyys katoaa. Toinen edellä mainitun yhdistelmän huono puoli on, että kerraston ja fleecen välillä on runsaasti kitkaa. Kun fleece ohuenakin on varsin paksu, tulee asusta helposti tönkkö ja melojasta kankea. Muutenkin ylipukeutumista on mielestäni hyvä välttää. Liikkeessä pysyy kyllä lämpimänä.

Armeijassa olin tutustunut verkkopaitaan. Nuo 80- luvun Uuno- paidat oli valmistettu puuvillasta ja niiden ominaisuudet kärsivät, kun ne pääsivät kostumaan. Siltikin ne olivat varsin käytännöllisiä ja yllättävän lämpimiä. Kun kauppoihin alkoi ilmestyä synteettisestä materiaalista valmistettuja verkkokerrastoja, ymmärsin oitis tällaisen asun mahdollisuudet. Nykyisin käytännöllisesti katsottuna aina kylmän sään aktiviteetteihin pukeutuessani, alimmainen kerrokseni muodostuu polyprobyleenisestä verkkokerrastosta, oli sitten kysymyksessä mikä liikuntalaji hyvänsä. Pian ensimmäisen keinokuituisen verkkokerraston hankittuani myös fleecet jäivät kaapin perälle ja niiden tilalle tuli merinovilla. Merino ei enää päästä kaikkea ylimääräistä kosteutta tiivistymään kuivapuvun sisäpinnalle, vaan sitoo siitä osan itseensä. Silti villa lämmittää tunnetusti kosteanakin.

Verkkokerraston paitoja

Nykyisin puen kylmän kelin melontaa varten päälleni ensin verkkokerraston ja tämän päälle merinot. Mikäli ilma on pakkasen puolella, saatan korvata merinovillaisen aluspaidan hieman tukevammalla, merinopaidalla. Joskus kylmällä tässä välissä saattaa olla vielä seitin ohut keinokuinen urheilupaita. Ilmojen lämmetessä korvaan merinot ensin urheilukerrastolla ja sitten, kun ilman lämpötila alkaa lähennellä jo kesälukemia, mutta vesi on edelleen hyvin kylmää, saattaa jopa pelkkä verkkokerrasto riittää kuivapuvun alle.

Päähineeksi valitsen yleensä pipon. Mikäli ilma ei ole kovin kylmä, pärjää ohuella keinokuitupipolla. Sitten, kun ollaan lähempänä nollaa, vaihtuu piponi villaiseen. Tuulisella säällä valitsen päähäni villaisen hiihtopipon, jossa on kankaan sisään ommeltu tuulisuoja. Oikein kurjalla tai kylmällä kelillä käytän ohuesta neopreenista valmistettua kypärämyssyä, joka suojaa myös poskia sekä niskaa. Mahdollisessa kaatumistilanteessa tämä estää lisäksi vettä joutumasta korviin sekä toimii ylimääräisenä tiivisteenä kaulamansetin päällä. Tämän neopreenimyssyn päällä on usein ohut ja värikäs hiihtopipo ja kaulassani putkihuivi.

Rapsakan pakkaskelin varustus

Käsineistä olen kirjoittanut ennenkin. Olen kokeillut varsin monenlaisia yhdistelmiä. Tämän hetken suosikkini on tavalliset Motonetistä tai Prismasta löytyvät Inuit Ice-Grip- neopreenisormikkaat. Kylmällä säällä nämä eivät yksin tahdo riittää, mutta tilanne muuttuu, kun laitan päälle normaalia melarukkasta lyhyemmät, ohuet ja avonaiset tuulisuojat. Toinen käyttämäni vaihtoehto on NRS Toaster- rukkanen, mutta edellinen vaihtoehto on mielestäni sekä käytännöllisempi että lämpimämpi. Neopreenista valmistetut melarukkaset ovat minulla vielä kokeilematta, moni on tällaisia kehunut.

Neopreenisormikas ja tuulisuoja on toimiva yhdistelmä

Jalkoihin kuivapuvun sisälle puen normaalisti ohuehkot sekoitemateriaalista valmistetut sukat. Yritän varoa jalkojen kastumista kylmissä olosuhteissa ja siksi minulla on usein jaloissani rautakaupasta  löytyneet vesitiiviit, terästään kumipinnoitetut neopreenisaappaat. Nämä ovat hieman ahtaat kajakin jalkatilassa ja siksi vaihdan ne kelien salliessa Ursuitin kuivapuvun mukana tulleisiin tossuihin. Nämä tossut ovat huomattavasti sirommat ja notkeammat, mutta eivät pidä vettä ja ovat siksi edellisiä viileämmät. Kylmään veteen en näillä kovin mielelläni kahlaa, ettei varpaat ala myöhemmin palella kajakissa istuessani.

Vähäistä jäänmuodostusta kansirakenteissa

Meloessa keho tuottaa kohtalaisesti lämpöä ja kajakissa istuessa on yleensä mukavan lämmin. Pakkaskelillä olen kuitenkin joskus vuorannut istuma-aukon pohjan sisäpuolelta ohuella telttapatjalla, niin ettei kylmyys pääse säteilemään alta päin. Rannalle noustessa tahtoo kuitenkin tulla heti kylmä. Siksi minulla on aina mukana pieneen tilaan pakkautuva untuvainen taukotakki sekä kuivat hanskat tai rukkaset.

Jokainen meistä poikkeaa fysiologialtaan ja ihmiset sietävät kylmyyttä eri tavoin. Se, mikä sopii yhdelle, ei välttämättä ole paras ratkaisu toiselle. Edellä luetellut varusteet ovat ne, joilla itse melon kylmänä aikana. Toivottavasti tästä tekstistä on jotain hyötyä omaa kylmän kelin varustusta miettiessä. Mikäli koko päiväksi on odotettavissa reilumpaa pakkasta, lähden enää harvoin vesille siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se ole mielestäni järin mukavaa eikä välttämättä kovin turvallistakaan. Kajakin kanteen kiinni jäätyneistä turvaköysistä on olematon apu ja tönkköjäässä oleva kajakki on muutenkin raskas ja liukas käsitellä.

Omia ajatuksia ja vinkkejä aiheesta saa kernaasti jakaa alla olevalla kommenttipalstalla.

Kevättä kohti

Milloin melontakausi alkaa?

Tämä blogi on ollut talvihorroksessa jo yli kolme kuukautta. Se on pisin yhtämittainen jakso, jolloin uusia kirjoituksia ei ole syntynyt. Syy on varsin proosallinen. Meri on jäässä ja koronarajoitukset ovat hillinneet muuta harrastustoimintaa. Toki olen talven mittaan retkiluistellut, maastopyöräillyt ja hiihtänyt, mutta en kuitenkaan niin, että näissä olisi ollut aihetta melontablogin jutuiksi. Venenäyttelyn siirryttyä nettiin, en ole kirjoittanut edes jokavuotista helmikuun näyttelykatsausta. Nyt alkaa siis olla jo korkea aika korjata tilanne ja päivittää tämä blogi.

Maaliskuu 2014

Milloin melontakausi oikeastaan alkaa? Kysymystä voi tarkastella puhtaasti matemaattisesti tai myös hieman filosofisemmalta kannalta. Alkaako uusi melontakausi vuoden vaihtuessa vai vasta talvitauon jälkeen? Mitä, jos meri onkin pysynyt koko talven sulana ja varsinaista taukoa harrastustoimintaan ei ole tullut? Missä menee silloin uuden ja vanhan kauden raja? 

Talvella 2019-2020 meri ei käytännöllisesti katsoen Etelä-Suomessa jäätynyt lainkaan ja melominen olisi ollut mahdollista ympäri vuoden. Ainoastaan murtunut sormi pakotti minut jättämään helmikuun melonnat väliin.

Joulukuu 2017

Yleensä olen nostanut kajakkini vajan orsille varsin myöhään. Varhaisin melontakauden päätökseni on tapahtunut 22.10. Kyseisenä syksynä meri jäätyi jo lokakuun lopulla, mutta vuodenvaihteessa jäistä ei enää ollut tietoakaan ja olin taas vesillä. Varsinainen talvi koitti vasta tämän jälkeen ja kesti pitkään, jäät lähtivät huhtikuussa. Kuuluivatko nämä vuodenvaihteen melontani nyt uuteen, vaiko edelliseen melontakauteen?

Tammikuu 2014

Tammikuu 2017

Tammikuu 2020

Ainakin vuosina 2014, 2017 ja 2020 melontaa on Etelä-Suomessa ollut mahdollista jatkaa tammikuulle, vuonna 2016 jopa helmikuulle ennen kuin meren jäätyminen on hetkeksi katkaissut harrastustoiminnan. Kun kävin vesillä ennen meren jäätymistä 27.2. lasketaanko tämä vielä edelliseen kauteen? 

Jäät eivät 2016 kauaa viipyneet, seuraavan kerran olin kajakissa jo 12.3. Talvitaukoa ei siis kestänyt kuin pari viikkoa. Meneekö melontakauden raja nyt tässä vai oliko se jo vuodenvaihteessa?

Helmikuu 2016

Maaliskuu 2016

Mikäli uuden melontakauden katsotaan alkavan jäiden lähdön jälkeen, olen avannut kauteni viime vuosina seuraavasti: 22.3.2014, 15.3.2015, 12.3.2016, 2.4.2017, 8.4.2018, 6.4.2019 ja 19.3.2020. Yleensä tuolloin meressä on toki ollut vielä jäätä, mutta sen sekaan on kajakilla jo hyvin mahtunut.

Huhtikuu 2016

Kauteni 2021 on vielä toistaiseksi avaamatta. Tätä kirjoittaessa meri Kotkan edustalla on vielä niin tukevasti jäässä, että hiihtäminen tai luisteleminen onnistuu melomista paremmin. Toki täälläkin ainakin yksi kajakki on jo käynyt sataman edustan sulassa kastautumassa.

Tammikuu 2020

Onko talvimelonnassa sitten mitään järkeä? Vastaus on kyllä ja ei. Mikäli asiaa ajatellaan kuntoilun, lajitaitojen kehittymisen tai turvallisuuden kannalta, hommassa ei oikeastaan ole mitään mieltä. Pyrähdykset ovat usein lyhyitä ja vaara vaanii kylmettynyttä melojaa yllättävän lähellä. Kun kesällä tulee joka tapauksessa melottua satoja kilometrejä, ei talvikauden muutama kymmen anna siihen enää mitään uutta. Varhain keväällä sekä myöhään syksyllä sosiaalinen media täyttyy, ”Hei katsokaa, minä olen käynyt melomassa!" -tyyppisistä postauksista. Osittain kyse on epäilemättä puhtaasta melomisen riemusta, osittain ehkä myös näyttämisen halusta.  Myönnän itsekin syyllistyneeni moiseen. Suuri yleisö lukee tällaisia postauksia ihaillen tai kauhistellen, kokeneempi meloja ehkä hieman huvittuneena.

Rantautumishaasteita kevään ensimmäisellä retkellä

Uutta kajakkia kokeilemassa huhtikuussa 2018

Toisaalta, mikäli turvallisuusseikat on sisäistetty ja järki on tukevasti mukana, voi arktinen melontareissu antaa hienoja, jopa ainutlaatuisia elämyksiä. Vesillä on tuolloin rauhallista ja luonto aivan erilainen kuin kesällä. Etenkin alkukeväästä palaavien muuttolintujen saapumista ja pesimistä on kiehtovaa seurailla. Omalta osaltani ajattelen, että kauden ensimmäisten ja viimeisten reissujen anti on nimenomaan henkisellä puollella. Ikä, kokemus ja lisääntynyt mukavuudenhalu on tuonut hieman malttia matkaan. Enää minulla ei ole tarvetta meloa lasikuitukajakkia säröille jäiden seassa ja olla aina vesillä ensimmäisenä tai viimeisenä. Harrastuksesta voi nauttia maltillisesti hieman rennomminkin ilman, että silti jää mistään paitsi. Samaan hengenvetoon täytyy tosin myöntää, että olen viime aikoina varsin usein pyöräillyt rantaan tai kiivennyt kalliolle tähystämään näkyisikö jo avovettä.

Maaliskuu 2015

Joutsenet saapuvat

Liput suorina

  

Useasti olen itsenäisyyspäivänä käynyt melomassa. Joskus kajakki on pitänyt vetää jäätä pitkin avoveden reunaan, toisinaan maisema on ollut lumisen kaunis. Tällä kertaa niin ilman kuin merenkin lämpötila oli noin neljä astetta plussan puolella, mutta ennustetun 7 - 8 m/s sijasta tuuli vinkui 10 m/s tietämillä. 

Lähdimme Pasin kanssa aamutuimaan kiertämään Kotkan saarta. Laskeskelimme, että myötäpäivään kiertäen reitti olisi hieman helpompi. Varsin työlääksi tämänkertainen itsenäisyyspäivän melonta kuitenkin osoittautui. Alkumatka sujui vielä melko helposti ja kantasataman kohdalla rannan suojassa oli tovin ihan tasaista. Ihmettelimme puolitoista vuotta sitten laituriin uponneen purjelaivan hylkyä. Omistussuhteiden epäselvyyksien takia ja rahoittajan puuttuessa ei kalliisiin nostotöihin ole edelleenkään päästy. Alus lepää nyt toista talvea laiturissa öljypuomit ympärillään vain mastojen pilkistäessä pintaan.

Reitin kiertyessä etelään rannan antama suoja hävisi ja tuuli tarttui kajakkeihin. Matkan teko hidastui rajusti, mutta aallokko pysyi edelleen pienenä. Kuusien kohdalla pidimme lyhyen tauon ennen kuin sukelsimme pengertien sillan alta myöyryävälle merelle. Tyrskyt kastelivat silmälasit ja kylmä merivesi pisteli kasvoilla. Kajakki ei aluksi tahtonut totella lisääntyneessä merenkäynnissä, mutta tokeni pian, kun vain evän säätö saatiin kohdalleen. Ajatuksenamme oli meloa Pikkuliisan kautta Varissaaren suojaan ja käydä tästä katsomassa edellisenä iltana lähistöllä karille ajanutta moottorivenettä. Aallonmurtajan vaikutuksen lakattua aallokko kasvoi niin rajuksi, että valokuvaaminen tullut mieleenkään. 

Haveripaikalla oli pari muutakin venettä tilannetta tutkailemassa. Kiersin paatin ja nappasin muutaman valokuvan. Samalla ihmettelin, miten ihmeessä vene on moiseen paikkaan päätynyt. Karikko on merikarttaan merkitty ja paikallisten hyvin tuntema eikä pimeänä ja tuulisena joulukuun iltana kenenkään pitäisi lähteä merelle ilman painavaa syytä ja vankkaa kokemusta. 

Kuvaa ottaessani takaviistosta tullut tyrsky tarttui yllättäen kajakkiin, nosti sen perää ja lähes kaatoi sen. Onneksi refleksini pelasivat, kamera tippui karkunarun varaan ja melatuki pelasti kylmältä kylvyltä. Turhaan ei näitä ole aktiivisesti harjoiteltu ympäri vuoden. Vaikka kaveri oli matkassa, varusteet kunnossa ja rantakin vain puolen kilometrin etäisyydellä, olisi pelastautuminen näissä olosuhteissa ollut kovan työn takana.

Pikkuhiljaa lähdimme laskettelemaan sivumyötäisessä Metsolaa kohti. Pasin kajakista näkyi välillä keula, välillä perä. Toisinaan sain katsella sen kylkeä ja pohjaa ja toisinaan aaltojen sattuessa sopivasti, näkyi melojasta vain pipo. Yritin surffiin, mutta horjahdin taas. Tällä kertaa syyksi osoittautui melarukkanen, joka liian tiukkana ei sallinut nopeaa otteen siirtoa melan sattuessa veteen väärässä asennossa. Normaalisti olen kylmillä säillä pitänyt neopreenisormikkaiden päällä varrettomia tuulisuojia, mutta tuulen vinkuessa olin tunkenut ohuet sormikkaat pidempien ja tiukempien melarukkasten sisään. Loppumatka tulikin sitten otettua varman päälle.

Keisarinsataman kohdalla alkoi tuuleen melotut kilometrit painaa ja matkanteko kävi myötätuulesta huolimatta takkuiseksi. Metsolassa merikotka liiteli puiden latvojen korkeudella ylitsemme hitaasti vastatuuleen. Vajarannassa takki oli melkoisen tyhjä. Totesin, että tuntuu aivan kuin olisimme meloneet vähintään kymmenen kilometriä pidemmän lenkin. Aikaakin oli kulunut tunti tavallista kauemmin. Silti mieli oli hyvä, kotona odotti lämmin sauna ja kuntoilua ja raikasta meri-ilmaa oli tullut nautittua aimo annos. 

Lippalakissa lokakuussa

Pyhäinpäiväksi 31.10. sääennusteet näyttivät suotuista melontakeliä. Tiedustelin WhatsApp-palstalla, josko kyseisenä lauantaina olisi muitakin kiinnostuneita pienelle päiväretkelle. Kohta meitä olikin kasassa innokas joukko. Lähtöajan sopiminen oli taas tavanomaista säätämistä, osa kun haluaisi matkalle ajoissa toisten tahtoessa nukkua vapaapäivänä hieman pidempään. Puoli kymmeneltä olimme kuitenkin kellumassa melontaintoa puhkuen.

Tuttu lähisaari Lehmä valikoitui jälleen kerran päivän kohteeksi. Se sijaitsee juuri sopivan melontamatkan etäisyydellä ja fasiliteetit grillikatoksinen ja vessoineen ovat kunnossa. Tuuli oli lähes tyyni ja ilman sekä meriveden lämpötila kahdeksan asteen tietämissä. Kuivapuvun alle ei siis tarvinnut pyntätä koko karderoopia vaan reissussa pärjäsi vähemmälläkin.

Merellä oli suhteellisen hiljaista, olihan valtaosa pienveneistä nostettu jo talviteloille. Puolentoista tunnin melomisen ja parin juomatauon jälkeen aloimme lähestyä saaren rantaa. Pohjoispään kalliolla näytti joku kalastavan virvelillä, me vedimme kajakkimme länsirannan hiekalle ja jatkoimme kävellen grillikatokseen. Rannan ruusut marjoineen olivat saaneet kauniin kellertävän värityksen. Onneksi olin ottanut sahan ja kirveen mukaan, sillä sopivan kokoisia polttopuita ei tällä kertaa ollut valmiina. Pienen askartelutuokion jälkeen katoksen piipusta tuprahti savua ja nuotio oli valmis.

Grillasimme makkarat, söimme eväät, joimme kahvit ja höpöttelimme joutavia. Tavaroita pakatessamme katoksen ohi kulki pariskunta, joka oli keräämässä saaresta kesävieraiden jättämiä roskia. Hatunnoston arvoista toimintaa. He kertoivat, että keväällä heidän käydessään edellisen kerran samoilla asioilla, oli saaressa ollut huomattavasti sotkuisempaa. Mietimme, oliko joku muu ennättänyt ensin, vai ovatko ihmiset viimeinkin oppineet käyttäytymään siivosti ja viemään jätteet mukanaan rannikolle.

Paluumatkalla päätimme kiertää saaren eteläkärjen kautta. Matkaa tulisi näin muutama kilometri lisää, mutta näin hyvällä säällä melonta maistui kaikille. Eteläkärjessä kaarteli kookas merikotka Ollinkarin yllä. Saaren itäpuolella sijaitsee kesäisin suosittu veneilykohde Lehmän monttu. Yllätykseksemme sen satama oli vielä näin loppusyksystäkin täynnä veneitä. Kyseessä täytyi olla jonkin veneseuran yhteisretki. Pian montun ohitettuamme alkoi niemen takaa kuulua mahtavaa pörinää. Hämmästykseksemme vastaan porhalsi rajavartiolaitoksen ilmatyynyalus oranssi valo katolla vilkkuen. Härvelin kadottua sataman suusta sisään ääni vaimeni ja melontarauha palasi.

Loppumatkasta saimme apua hienoisesta myötätuulesta, jonka saattelemana aina niin pitkältä ja joskus puisevaltakin tuntuva taival Keisarinsataman halki sujui leppoisasti. Takaisin vajalla olimme puoli kolmen maissa, joten aikaa muillekin lauantaiaskareille jäi ihan mukavasti. Rannekellon gps näytti melotuksi matkaksi tasan 23km. Joskus tähän aikaan vuodesta veden veden pinta on ollut jo jääriitteessä, nyt meloin sama lippalakki päässä kuin keskikesälläkin. Voiko loka- marraskuun vaihteen melontasäiltä vielä enempää vaatia?

Hiirenloukkua hakemassa

Kesä alkaa olla lopuillaan. Autoilin perjantai-iltana mökille huomatakseni, että siellä oli sähköt poikki.Ehdin jo huolestua, miten saisin porakaivosta vettä ja tupaan lämpöä ennen kuin asia korjaantui juuri ennen pimeän tuloa. Valojen loisteessa siellä täällä paljastui hiirenpapanoita, mutta loukkua en mistään löytänyt. Päätin meloa heti aamutuimaan lähikaupasta sellaisen ostamaan.

Lauantaiaamuna heräsin laulujoutsenten töräyttelyihin. Merenlahti oli peilityyni ja auringonnousu mitä kaunein. Yöllä oli ollut aavistus pakkasta. Hieman epäuskoisena kuuntelin aamiaista nauttiessani merisäätä, jossa varoitettiin itäistä Suomenlahtea jopa 14m/s tuulista. Puin kuivapuvun ja pakkasin kanootin. Suunnittelin melomani hieman mutkitellen ulompaa reittiä Klamilan kylänlahteen ja iltapäivällä tuulen noustua suojaisempaa rantareittiä myötätuulessa takaisin. Matkaa arvelin kertyvän yhteensä noin 20 km, joten pakkasin eväät mukaan.

Lähtöhetkellä tuuli oli maltillinen

Noin puoli tuntia liki tyynessä melottuani tuuli alkoi nousta niin nopeasti, että ulomman reitin sai suosiolla jättää suunnitelmista pois. Rantojen suojassa eteneminen sujui hyvin ja turvallisesti, mutta etenkin salmiin tuuli kanavoitui niin voimakkaana, että puuskissa vastatuuleen eteneminen oli ajoittain työn takana, vaikka neljästätoista metristä oltiinkin vielä kaukana. Lopulta oli kuitenkin annettava periksi ja siirryttävä vielä lähemmäksi rantaa.

Cyanobacteria?

Vesi oli matalalla ja kivissä ja kallioissa näkyi merkkejä sinilevästä. Kaislikossa näin kuolleen joutsenen ja mietin, onko levällä yhteyttä asiaan. Löysin myös joltain veneilijältä karanneen fendarin, jonka keräsin kiitollisena talteen. Parin tunnin kuluttua nousin maihin Klamilan kylänlahdessa ja nautin lounaaksi lihapiirakan ja banaanin ennen kuin jätin kanootin puun juurelle ja lähdin patikoimaan vajaa kilometrin taivalta kohti kauppaa.

Kanootti parkkiin ja kauppaan...

Etsimääni hiirenloukkua en löytänyt, kaupassa oli ainoastaan myrkkysyöttejä. Ostin suklaapatukan sekä pahvisen paketin, jossa oli kaksi muovista hiiribaaria. Olin hieman pettynyt, mutta paluumatkalla oivalsin, että myrkkysyötit sopivat itse asiassa ongelmaani perinteistä loukkua paremmin. Nyt loukkuun erehtyneet hiiret eivät jää rakennukseen sisälle.

Paluumatka sujui myötätuulessa lähes puoli-ilmaiseksi. Hullujussi kolisteli pienessä mökkisaaressa ruopatessaan jonkun kesäasukkaan rantaa. Kirkas syyssää oli houkutellut kaislikoihin kalastajia ja jo isoiksi kasvaneet joutsenen poikaset treenasivat lentämistä pian koittavaa muuttomatkaa varten. Taivas alkoi pikkuhiljaa vetäytyä pilveen.

Muuttomatka on pian edessä

Alkumatkan oikaisu oli lyhentänyt alkuperäistä reittiäni runsaalla neljänneksellä ja varsin pian olin jälleen kotirannassa. Alkuillasta oli ennustettu sadetta, mutta se tuntui saapuvan jo hieman etuajassa. Kanoottia purkaessani tipahtelivat ensimmäiset pisarat. Oma ajoitukseni oli siis täydellinen. Hyvillä mielin kannoin kanoottini pukeille. Saa nähdä, tuleeko sitä vielä ulkoilutettua, vai melonko loppusyksyn melonnat kajakilla.

Kaislikoita pitkin kotirantaan.
Ilma alkaa muuttua huonommaksi.

Satunnaisia päiväretkiä

Äitini kuoli elokuun alussa. Hautajaisia seuraavalle viiikonlopulle ajoittuivat poikani ylioppilasjuhlat. Lomat loppuivat ja uuden lukuvuoden käynnistäminen otti oman aikansa. Kun tähän päälle lasketaan vielä kaikki edelliseltä keväältä koronan takia siirtyneet kokoukset, ei aikaa harrastustoiminnalle  yksinkertaisesti jäänyt. Tämä näkyy valitettavasti myös tämän blogin päivittämisessä. Uusia juttuja ei vähään aikaan ole ilmestynyt. Elokuussa kävin vesillä yhden ainoan kerran. Osallistuin tuolloin avokanoottimelojien puljausviikonloppuun Kymijoen Kultaankoskella. Ilma oli hyvä ja tapahtuma  oikein onnistunut.

Avokanoottimelontaa Kultaankosken kuohuissa

Syyskuussakin riitti vielä kiireitä, mutta nyt ennätin sentään jo kuudesti vesille. Yhden kerran kävin melomassa kajakilla Kotkan saaren ympäri ja kolmena viikonloppuna meloskelin avokanootilla mökkivesillä Klamilassa. Nämä lenkkini olivat 2 - 3 tunnin mittaisia ja kiertelivat lähisaaria aina kunkin päivän tuulolosuhteet huomioiden mahdollisimman suojaisilla vesillä. Illat ovat jo niin pimeitä, että töiden jälkeen ei vesille enää tahdo ennättää. Kilometrejä ei elo- syyskuussa kertynyt sataakaan. Toivottavasti loppukausi sujuu hieman paremmin ja melontasäitä riittää vielä viikonloppuisin. Harrastustoimintaa on aiempien vuosien tapaan tarkoitus jatkaa ainakin satunnaisesti niin kauan, kun kelit sallivat ja meri pysyy auki. Kuivapuku on syksyn merkiksi kaivettu taas jo esille.

Lauantaina 19.9. reitin varrelle sattui komea sateenkaari

Sunnuntaina 27.9. retkeilin komeassa säässä merellisissä maisemissa

Kahdeksan vuotta - kahdeksan kanoottia

                                                                                                                                     Kuva: Heidi Hakala

Kanootti on yleisnimitys melottaville vesikulkuneuvoille. Kannella varustettua kaksilapaisella melalla melottavaa kanoottia kutsutaan kajakiksi ja avointa, yksilapaisella melalla melottavaa kanoottia kutsutaan avo- tai intiaanikanootiksi, usein myös pelkästään kanootiksi. Avokanootin juuret viittaavat Pohjois-Amerikan intiaanien käyttämiin malleihin ja se soveltuu parhaiten joki- ja järviympäristöön. Kajakki puolestaan periytyy inuiittien meriolosuhteissa käyttämistä nahkapäällysteisistä vesikulkuneuvoista.

Lähestyessäni viidenkymmenen ikävuoden rajapyykkiä, jätin parikymmentä vuotta voimassa olleen purjelentolupakirjani uudistamatta ja ajattelin, että vielä olisi aikaa oppia uusi harrastus. Melonta oli kiinnostanut jo vuosikaudet, mutta sille ei aiemmin oikein tahtonut löytyä tilaa kalenterissa. Kävin kurssit ja liityin seuraan. Luulin oppivani melomaan parissa vuodessa. Enpä tuolloin vielä tiennyt, kuinka monipuolinen ja kiehtova harrastus oli kyseessä. Harrastusta on nyt takana kahdeksan vuotta ja noin 7500km. Kanootteja tai kajakkeja on tullut ostettua ja myytyä keskimäärin yksi vuodessa. Ensimmäinen ostamani melontaväline oli merikajakki. Tämän jälkeen olen tietoisesti pyrkinyt laajentamaan harrastusta myös koski- ja avokanoottimelonnan suuntaan. Pääasiallisesti pidän itseäni kuitenkin edelleen meri- ja retkimelojana. Seuraavassa on lyhyesti esitelty tähänastiset harrastusvälineeni. Tällä hetkellä omistan kaksi merikajakkia, kaksi koskikajakkia ja yhden avokanootin, erilaisia meloja minulla taitaa olla alun toista tusinaa.

       1. 2013 – 2018 Merikajakki Peception Essence

Ostin ensimmäisen kajakkini keltaisen Essencen Welhonpesästä heinäkuussa 2013. Hankin oman kajakin varsin pian harrastuksen alkuvaiheessa, jotta voisin meloa siellä missä huvittaa silloin, kun huvittaa enkä olisi riippuvainen seuran kalustosta, jota toki olin jo monipuolisesti käyttänyt. Essence oli minulle täysosuma. Se sopii hyvin niin harrastuksen alkuun kuin pidemmällekin ehtineelle harrastajalle. Se on suuntavakaa eikä ole liian kiikkerä alkuun, kuitenkin se on varsin nopea ja ohjautuu kallistamalla varsin ketterästi. Pakkaustilaa on riittävästi ja työn laatu on kaikin puolin hyvä. Voisin vieläkin aivan hyvin meloa sillä. Jossain vaiheessa vaihdoin alkuperäisen penkin Kajak-Sportin valmistamaan itselleni sopivampaan istuimeen. Myin Essencen alkukesästä 2018 hankittuani vaihtelun vuoksi tilalle hieman ketterämmän muovikajakin.

      2. 2014 – 2015 Koskikajakki Robson Moonster

Toisen melontakauteni alussa hakeuduin koskikurssille laajentaakseni käsitystäni melonnasta ja oppiakseni lisää kajakin hallintaa. Innostui siinä määrin touhusta, että hain heinäkuussa 2014 itselleni käytetyn koskikajakin Hollolasta. Punainen Robson Moonster oli vankka ja suuritilavuuksinen lähinnä koskien laskemiseen tarkoitettu kajakki. Se surffasi tasapohjaisena ihan mukavasti ja oli leveähkönä alkuvakaa, mutta teräväpalteisena myös haukkasi helposti virran rajoissa. Eskimokäännökset olivat varsin työläitä ja muutenkin melonta melko raskasta. Lisäksi matala kansi pakotti jalat epämiellyttävän matalaan sammakkoasentoon. Tämän kajakin myin eteenpäin puolitoista vuotta myöhemmin.

3.  2015 Merikajakki Tiderace Xplore

Halusin kehittyä melojana ja kokeilla uusia kajakkeja. Ongelmaksi oli myös muodostunut kajakin alituinen kuljettaminen kaupunkiasunnon ja kesämökin välillä. Järkeilin, että jos minulla olisi kaksi merikajakkia, voisin säilyttää toista niistä mökillä ja välttyä alituiselta kuljettamiselta. Niinpä keskellä talvea tammikuun lopulla 2015 tein Welhonpesässä kaupat Tiderace Xploresta. Pääsin kokeilemaan tätä uutta retkikajakkiani jäiden lähdettyä maaliskuun alkupuolella. Uuteen kajakkiin tottuminen kesti jonkin aikaa, etenkin evän käytön tuli olla huomattavasti aikaisempaa aktiivisempaa. Lopulta meistä kuitenkin kasvoi niin hyvä pari, että tällä hetkellä minun on vaikea kuvitella itselleni Xplorea parempaa retkikajakkia. Tämä lasikuituinen kaunotar osoittautui Essenceä nopeammaksi, kevyemmäksi, tilavammaksi ja herkemmäksi meloa, myös istuma-asento on minulle parempi. Viikon retkelläkin käyttämätöntä pakkaustilaa jää vielä parinkymmenen litran kuivapussillisen verran, lisäksi kajakin ergonomia on erinomainen. Ainoa negatiivinen ominaisuus on täyteläinen eturungon muoto, joka tyhjänä lätsyttää ikävästi tietyn kokoisessa terävässä vasta aallokossa. Tämä on hinta, jonka joutuu maksamaan suuresta tilavuudesta. Kuormattuna tämä ominaisuus ei enää häiritse. Melon tällä kajakilla edelleen, enkä näe mitään syytä vaihtaa sitä pois. M-kokoinenTiderace Xplore sopii minulle kuin hanska käteen ja on edelleen paras kajakki, jolla olen ikinä melonut.

4. 2015 Koskikajakki Pyranha Varun

Saatuani hieman itsevarmuutta koskimelonnassa, tahdoin pienemmän ja ketterämmän paatin. Järkeilin, että minusta ei enää olisi luuppeihin ja kärrynpyöriin, vaan surffailut ja muu leikittely lähikoskissa saisi riittää minulle. Pyranha Varun on juuri oikea kajakki tällaiseen koskimelontaan. Lähdin syyslomalla lokakuussa ostamaan Welhonpesästä seuran poolokajakkiin neopreenista aukkopeitettä ja huomasin ajelevani kotiinpäin vihreä koskari kyydissä. Toki tuo aukkopeitekin tuli hankittua. Varun osoittautui huomattavasti aikaisempaa Moonsteriani eloisammaksi ja kevyemmäksi meloa ja ihastuin siihen oitis. Avovesikauden lopulla punainen Robson meni myyntiin ja tämä vihreä Pyranha on vieläkin pääinstrumenttini koskessa. Se kattaa tällä hetkellä kaikki ne tilanteet, mitä tosiasiallisesti tarvitsen. Sen oikean reisituen kohdalle on tullut pieni halkeama, jonka olen korjannut muovia hitsaamalla. Ainakin toistaiseksi tämä korjaus on pitänyt hyvin. Ainoa ongelma tämän kajakin kanssa on, että olen sen suositellun painorajan yläpäässä. Hivenen parempi kantokyky toisi aavistuksen lisää mukavuutta ja vakautta.

5. 2017 Koskikajakki Pyranha Burn

Olimme porukalla innostuneet melomaan ylös Kymijokea Koivukosken padolle asti ja laskemaan samaa reittiä Siikakosken, Kokonkosken ja Langinkosken kautta takaisin vajalle. Tällaiseen touhuun pienehkö Varun oli hieman ahdas ja vesilinjaltaan lyhyenä työläs meloa vastavirtaan. Olin myynyt vanhan Robsonini ja aina silloin tällöin silmäillyt, josko käytettyjen palstalla sattuisi löytymään hieman modernimpaa vastinetta tilalle. Elokuussa 2017 osui kohdalle paljon koskia nähnyt ja naarmuinen, mutta rungoltaan ehjä Pyranha Burn 2. Kajakki sijaitsi lähistöllä ja sen hinta oli edullinen, joten teimme nopsasti kaupat. Tämä sinisävyinen Pyranha on huomattavasti edellistä laskupaattiani mukavampi ja monipuolisempi, vaikka onkin Varunin rinnalla isohko lotjake. Tämän kajakin käyttö on jäänyt varsin vähäiseksi, muutamaan kertaan vuodessa, mutta koska siinä ei ole suuria pääomia kiinni ja se palvelee tarkoituksessaan hyvin, en ole nähnyt tarvetta luopua siitä.

6.   2018 Merikajakki Seabird Scott

Olimme päivittäneet seuramme melontakalustoa ja tässä yhteydessä olin tullut meloneeksi monenlaisia kajakkeja. Huomasin tykästyneeni herkästi reagoiviin malleihin ja muuten erinomaisesti palvellut muovikajakkini Perception Essence oli alkanut tuntua hieman turhankin rauhalliselta. Seabird rynni markkinoille agressiivisella mainonnalla ja alhaisilla hinnoilla. Ajattelin, että riski epäonnistua on pieni ja tilasin tammikuun lopulla tämän edullisen postimyyntikajakin. Kajakki tuli noin kuukauden päästä ja maaliskuussa pääsin sitä kokeilemaan. Laatu ei ollut aivan Essencen tasoa, mutta melontaominaisuudet miellyttivät kovasti. Niinpä myin viiden vuoden ikäisen muovikajakkini ja keltaisesta Scottista tuli nyt retkikaverini mökille ja sellaisiin tilanteisiin, joihin lasikuituista kajakkia ei hauraampana tohdi ottaa. Joistain pienistä puutteistaan huolimatta tämä Seabird Scott on tuottanut minulle paljon iloa ja palvellut muutenkin moitteettomasti.

7.   2018 - 2020 Avokanootti Hou 14

Olin jo tutustunut retki- ja merimelontaan sekä laajentanut kokemustani myös koskimelonnan puolelle. Halusin oppia yhä lisää. Siirryttyäni aikaisemmin alppihiihdosta telemarkin kautta tasamaalle, olin oivaltanut, että kyse oli pohjimmiltaan aina samasta asiasta, vain välineet vaihtuivat. Jotain tällaista uumoilin melontapuolellakin olevan, halusin oppia ymmärtämään sitä laajasti. Jo edellisenä kesänä olin silloin tällöin lainannut avokanoottia opetellut sillä soolomelonnan alkeita, nyt oli aika hankkia oma. Syyskuussa 2018 ostin Bear & Waterista Hou 14 – merkkisen pikkuisen kaksikon. Toivoin saavani silloin tällöin seuraa myös muista perheenjäsenistä. Pääasiassa meloin kaksikkoani kuitenkin aina yksin. Opiskelin itsekseni lisää melontatekniikkaa ja tein tällä muovikanootillani päiväretkiä merellä etenkin syksyisin ja keväisin. Kajakkiin verrattuna vauhti oli aavistuksen hitaampi, mutta olo jotenkin vapaampi ja melan liike vedessä suorastaan taianomaisen kiehtova. Ihastuin tosissani melontaan yksilapaisella.

8.  2020 Avokanootti Kolibri

                                                              Kuva: Tommi Hendriks

Koska meloin kanootilla käytännössä aina yksin ja muovikaksikko oli hieman raskas käsitellä, aloin miettiä sen vaihtamista sooloinkkariin. Tilasin alkukesällä 2020 Welhonpesästä eksoottisista kuiduista valmistetun kevyen soolokanootin. Samalla myin pois hyväkuntoisen kaksikkoni. Uusi yksikkö painaa tyhjänä ainoastaan 16 kg ja on erittäin näppärä käsitellä niin maalla kuin vedessäkin. Jotenkin käsittämättömällä tavalla se on samaan aikaan sekä ketterä että suuntavakaa. Olen ihastunut siihen todella. Tällä kanootilla olen uskaltautunut muutaman kerran koskeenkin ja avartanut näin jälleen käsitystäni melonnasta. Itse asiassa avokanootti toimii koskessa hämmästyttävän hyvin, kunhan ei laske liikaa vettä sisälle. Korkeammalta näkee virran hyvin ja pyöreälinjainen pohja on varsin anteeksiantava. Pitkä vesilinja mahdollistaa vastavirtaankin etenemisen ja lyhyt mela on nopea käsitellä. Kolhuille kuiturakenteinen kanoottini on kuitenkin varsin arka. Rauhallisessa melonnassa tyynenä syysiltana tämä ei haittaa, mutta kosken kuohuissa on oltava varovainen. Muutaman pienen fiksauksen olen tähän uuteen kanoottiini jo joutunut tekemään.

Mitä seuraavaksi?

Tällä hetkellä minulla ei ole tarpeita uudistaa kalustoani, pärjään hyvin näillä eikä itse asiassa enempää kanootteja nurkkiin enää mahdu. Toisaalta koskaan ei voi olla varma, mihin suuntaan harrastus tulevaisuudessa kehittyy ja millaisia uusia kiinnostavia malleja tulee markkinoille. Muovinen, kosken kolhuista piittaamaton avokanootti voisi olla mukava, tai sitten voisin myydä jonkun vähemmälle käytölle jääneen vesivempeleen tai…