Päivä alkoi vähän huonoissa merkeissä riittämättömän kuljetuskapasiteetin takia. Pienen neuvonpidon jälkeen Hirvikosken reissu vaihtuikin Langinkoski - Koivukoski risteilyksi. Vajalle kerääntynyt viisikko hyppäsi kajakkeihinsa ja ryhtyi melomaan vastavirtaan päivä päivältä vähävetisemmäksi käyvää Kymijokea ylös. Ensimmäinen jalkautumispaikka oli jo alle kilometri vajalta Langinkoskella. Kannoimme kajakit yläjuoksulle ja katsastimme samalla laskulinjat keisarin kalastusmajan kohdalta.
Punertaa marjat pihlajan...
Lankkarilta pohjoiseen oli runsas pari kilometriä melko rauhallista vastavirtaa, joka taittui lyhyilläkin kajakeilla ongelmitta. Pienet Tattarinkoski ja Hinttulankoski nousivat vielä melomalla, mutta Kokonkosken kohdalla oli jälleen rantauduttava ja nostettava kajakit olalle.
Vanha Väkinäisten silta Hinttulankosken alapuolella
Lyhyehkön melomisen jälkeen rantauduimme jälleen ennen Munkkisaaren majaa ja katsastimme Siikakosken laskureitin rantakalliolta käsin. Joen itäranta oli täynnä kalastajia siimoineen. Pääosin mahduimme sekaan hyvin, mutta muutamat onkimiehistä kuvittelivat ilmeisesti saavansa kalastusmaksun vastineeksi koko joen itselleen. Melojana mietin, että saattaisi olla helpompaa kelata siimaa hetkeksi sisään kuin meloa hartiavoimin vuolasta virtaa vastaan. Pienehkö jousto molemmin puolin olisi varmasti fiksua.
Siikakoski on ohitettu kantamalla, matka vastavirtaan jatkuu meloen.
Noin kilometrin mittaisen Ruhanvuolteen jälkeen Koivukosken pato alkoi jo häämöttää. Kuivan syksyn takia padon luukut olivat niin vähän raollaan, että itse koskeen riitti vettä vain loraus. Osa porukastamme nousi lähes kuivillaan olevan Tomsankosken melomalla, osa ohitti sen pientä kalliosaarta pitkin kantamalla. Välikoskea pidemmälle emme enää päässeet. Pidimme lyhyen evästauon ja käännyimme takaisinpäin.
Kohta ollaan perillä
Paluumatkamme alku meni kiviä kierrellen. Pekka kävi Pihkoossa täydentämässä vajalle unohtunutta eväsvarantoaan rantatontin omenapuusta. Myötävirtaan meloessa kalastajien siimojakin oli nyt helpompi väistellä. Pian edessä oli Siikakoski. Alun isommat aallot sujuivat helposti, mutta loppupuolella kaikkia kiviä oli enää mahdoton kiertää ja meno muuttui hetkittäin pomppuiseksi. Keskemmällä päävirrassa meloneet pääsivät hieman helpommalla. Kaatumisen mahdollisuutta ei yksinkertaisesti ollut.
Kuuden kilometrin alamäki odottaa
Kokonkoskessa saattaisi paremmalla vedellä löytyä jokunen pelipaikkakin. Nyt sekin oli melkoista kivikkoa, joten koskenlaskussa oli pikemminkin pujottelumeininki. Hinttulankoskikaan ei varsinaista melontaelämystä tarjonnut ja pian lapoimmekin taas parin kilometrin tasaista pikataivalta kohti retken kruunua, Langinkoskea. Omalta osaltani Lankkarin lasku sujui odotuksia helpommin ja Keisarinmajan tyrskykin meni pehmeästi stopparien välistä ohjaillen. Kokeneempi koskikonkari Masa sattui juuri sopivasti sillalle meloessamme sen alta.
Pieni pelipaikka Kokonkoskessa
Vajarannassa ei enää harmittanut, vaikka Hirvikosken reissu jäikin tekemättä. Kahdentoista kilometrin lappaminen pienellä kajakilla virtaavassa vedessä sai kropan tuntumaan mukavan raukealta. Ei tämä reitti vallitsevalla vedenkorkeudella kovin mahtavaa melontaelämystä tarjonnut, mutta kyllä moisen reissun jatkossa varmasti muutaman kerran kesässä saattaa ainakin kuntoilumielessä tehdä.
Koskimelontaseura Kohinan sivuilta luin, että Kymijoen Pernoonkoskia kunnostetaan sorastamalla, jotta kaloille löytyisi enemmän kutupaikkoja. Ainoa kokemukseni sorastuksesta rajoittuu pienoisrautateiden rakenteluun, joten yllätys oli melkoinen saapuessamme Pernooseen. Minulla oli sorasta sellainen käsitys, että raekoko olisi suurin piirtein sormenpään luokkaa. Se sora, mitä näin parkkipaikalla oli kyllä jotain aivan muuta. Tämän jokeen pudottamista odottavan maa-aineksen pienimmätkin hippuset olivat vähintään nyrkin kokoisia, suurimmat hyvinkin rantapallon luokkaa. Moisia järkäleitä ei aivan pienellä kopterilla koskeen pudoteta.
Kosken pohjaa ei korjatakaan millään kevytsoralla
Kontilta kuului vasaran pauke, kun kohinalaiset talkoilivat uutta kuistia. Kauaa emme parkkiksella ihmetelleet, vaan hyppäsimme kajakkeihin ja lähdimme melomaan. Kolmen tunnin kierroksemme oli tavanomainen, keskiportaan kautta ylös ja Vääräkosken ja Sittarännin kautta takaisin. Antti surffasi tovin Tormin ykkösaallossa, me jätimme sen Jukan kanssa väliin. Vesi oli viime viikosta laskenut, eikä uinnin mahdollisuus kivisessä virrassa kiinnostanut. Vääräkoskesta löytyi nyt jo paremmin aaltoja ja Ruhankoski oli mainiossa surffauskunnossa, joten melottavaa riitti näinkin yllin kyllin. Kohinan talkoista huolimatta joella oli melkoisesti melojia. Kun palasimme iltapäivästä, parkkipaikka oli täynnä uusia koskeen aikovia. Lisäksi Natura Viva näytti pitävän kurssiaan väliportaassa.
Ruhankosken aalto toimi tällä vedenkorkeudella hyvin.
Kävin sunnuntaina 4.9. melomassa Kotkansaaren ympäri. Pyöräillessäni vajalle havaitsin Langinkosken sillalta, kun edellisenä päivänä Pernoossa näkemäni ohjaajakurssi oli parhaillaan laskemassa koskea alas. Kaivoin kameran repusta ja ennätin kalastumajan kalliolle, kun ensimmäiset kajakit sattuivat juuri sopivasti kohdalle. Loppulaskua pääsin vielä seuraamaan sillalta lintuperspektiivistä.
Viime kesänä tuli käytyä joitain kertoja Pernoon koskilla, mutta tämän vuoden jokireissut ovat jostain syystä suuntautuneet aina Kultaalle. Pitkästä aikaa olikin mukava käydä porukalla tässä kotkalaisten todellisessa lähikohteessa. Matkaa Metsolan vajalta Pernooseen on linnuntietä ainoastaan 12 km ja maanteitsekin vain muutama kilometri enemmän. Kahdella autolla ja yhdellä peräkärryllä siirsimme viisi kajakkia melojineen näppärästi pelipaikoille.
Hienoa, että saatiin mukaan uusiakin jäseniä
Pernoossa oli käynnissä ohjaajakurssi ja hieno ilma oli houkutellut paikalle paljon muitakin melojia, joten koskissa riitti vipinää. Sopivasti kierrellen sekaan sopi kuitenkin mainiosti, eikä suurempaa jonottelua pelipaikoille onneksi päässyt syntymään. Vettä riitti viime syksyistä enemmän, joten kaikki aallot eivät toimineet aivan totutulla tavalla.
Ruhanväärästä löytyi helppo pieni surffattava aalto, samoin kuin keskiportaan yläpuolella olevasta mutkasta. Ruhankoski tai Jojo eivät tällä vedellä tarjonneet oikein mitään. Jokaiselle löytyi kuitenkin omat mansikkapaikkansa. Osa viihtyi Tormin ykkösaallossa, osa tyytyi vain laskemaan läpi virran mukana ja puljailemaan alemmissa koskissa.
Torminvirta tarjosi haasteita
Lähes kolme tuntia jaksoimme ilakoida vesileikeissä ennen kuin sujautimme kajakit Sittarännistä alas ja pakkasimme tavarat takaisin autojen kyytiin. Porukan uusin ja ainoa naispuolinen jäsen taisi olla ainut, joka selvisi päivän melonnoista hiukset ja pää kuivana.