Kotkalaiset uimarit järjestivat keskiviikkona 30.7. uimatempauksen Hirssaaren ympäri. Uimareiden turvaksi tarvittiin apujoukkoja ja Kotkan melojat ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi. Ajankohtakin sattui juuri sopivasti viikkomelonnan kanssa päällekkäin. Uimareita oli kymmeniä ja kajakkeja paikalla yli kaksikymmentä. Nopeimmat uimarit selvisivät 4,3 km:n lenkistä vajaassa tunnissa, hitaimmilla aikaa kului runsas kaksi tuntia. Kajakki osoittautui oivalliseksi tukialukseksi ja tempaus oli kaikkaan oikein onnistunut. Iloisia naamoja näkyi paljon niin uimareiden kuin melojienkin joukoissa.
Retkimelojien Sinivalkonauhan, eli Suomen rannikon melonnan toinen pää sijaitsee Virojoen kirkonkylällä aivan maamme ja siten myös EU:n laitimmisessa kolkassa. Pituutta tuolla arvostetulla suorituksella, jonka runsas sata melojaa on tähän mennessä melonut, on reitinvalinnasta riippuen n. 1200-1400km. Olin jo jonkin aikaa suunnitellut käyväni katsastamassa tuon reitin alkupisteen ja melovani sieltä kesämökille Klamilaan. Matkaa tulisi tosin vain 24km, eli pari prosenttia koko reitin mitasta.
Rajan läheisyys sai valppaaksi. Kartan seurana oli veneestä napattu käsi GPS.
Oikealla on reittiviiva, siitä vasemmalle vanha ja nykyinen rajavyöhyke ja vasemmalla valtakunnan raja.
Heinäkuisena maanataina vaimo kuljetti minut autolla lähtöpaikalle, jonne jäin pakkailemaan kajakkiani. Vaikka ilma olikin hyvä ja matka lyhyt, vaati valmistautuminen hieman huolellisuutta rajavyöhykkeen ja valtakunnan rajan läheisyyden takia. Rajavyöhykettähän on Virolahdella kavennettu siten, että nykyisin lahden pohjukasta on mahdollista päästä ulos ilman kulkulupaa. Aiemmin väylä kulki rajavyöhykkeellä ja sillä kulkemiseen tarvittiin erikoislupa, nyt rajavyhyke lähes yhtyy valtakunnan rajaan väylän itäreunassa. Oman reittini suunnittelin väylän länsipuolelle, joten edes vyöhykkeelle ei minun tarvinnut poiketa, eikä siis myöskään ilmoitella tekemisistäni kenellekään.
Kapeimmillaan rajavyöhyke on vain satakunta metriä.
Se alkaa saaren rannasta, takana näkyvä ranta kuuluukin sitten jo Venäjälle.
Mittari oli hellelukemissa ja tuuli puhalteli nelisen metriä sekunnissa vastaan meloessani suoraan etelään halki lahden pohjukan. Oli erikoista ajatella vasemman rannan kuuluvan Venäjälle ja oikean Suomelle. Lahden suulla oli melko lähekkäin kolme kalankasvattamoa, joiden ruokinta-automaatteja luulin kauempaa katsottuna jonkinlaisiksi rajavalvontalaitteiksi. Mietin, kuinkakohan paljon nuo häiritsevät lähiseudun mökkiläisiä ja kuormittavat vesistöä.
Eivät nämä kalakassit varsinaisesti ympäristöään kaunista
Tuuholmin saaren kierrettyäni sain matkaseuraa läheisestä kaislikosta lähteneestä joutsenesta, joka selvästi piti minua kaverinaan. Lintu meloi viereeni vajaa parin kajakin mitan päähän, mistä lähti spurttiin, mutta keskeytti kiidon juuri kun jalat olivat irroneet vedestä ja laskeutui odottamaan muutaman kymmenen metrin päähän. Kun olin melonut kohdalle, sama toistui yhä uudestaan ja uudestaan ainakin parikymmentä kertaa. Välillä lintu katseli taakseen minua odotellessaan. Yritin saada tätä näytelmää videolle, mutta automaattitarkennus ei pysynyt mukana ja tuloksena oli vain epäterävää suttua. Lopulta noin puolentoista kilometrin jälkeen Hurpun raja-aseman kohdalla joutsen kääntyi takaisin ja jätti minut yksin matkaamaan kohti länttä.
Luotsini ja matkakaverini
Hurpun raja-asema
Olin aikonut pitää maatauon Kauholmin ja Lakasaaren välisessä salmessa, mutta siellä oli mökkejä enemmin mitä merikartta antoi odottaa. Niinpä jatkoin matkaani vielä hieman. Seuraava saari reitin varrella oli autio ja kivikkorantainen Järvisaari, mistä löysin pienen maihinnousuun soveltuvan poukaman. Siellä söin eväät ja aprikoin poikkeaisinko samalla Pisissä. Sovitun aikataulun pitämiseksi jätin kuitenkin vierailun väliin ja suunnittelin käyväni saaressa paremmalla ajalla seuraavana päivänä. Tauon jälkeen oli helppo jatkaa tuorein voimin, maisemakin alkoi olla jo tuttua. Oikealla näkyi Siikasaari ja vasemmalla ensin Lapuri ja sitten Santasaari. Oli helppoa ja nopeaa meloa kotia kohti.
Tauolla Järvisaaressa
Seuraava aamupäivä vierähti poikien purjehdusharjoituksissa mökkilahdella ja iltapäivällä teimme koko perheen kanssa veneretken Lapuriin ja Vuoripulteriin. Iltaa kohti tuuli rupesi yltymään ja rannikon ylle alkoi kertyä tummia pilviä. Pisin reissu sai tällä kertaa jäädä väliin ja tilalle tuli aallokkomelontaharjoituksia Hellitöksenselällä.
Kajakkini saavutti hiljattain kunnioitettavan yhden vuoden iän. Juhlan kunniaksi meloin kyseisen päivän lenkkini lumpeenkukka keulalla. Samaisella lenkillä ylittyi 700km tänä kesänä. Laskeskelin, että kajakillani ja minulla on nyt yhteistä taivalta alun toista tuhatta kilometriä. Olen ehtinyt tottua siihen niin, että puolueeton vertailu muihin alkaa olla vaikeaa. Pahempia epäkohtia ei tässä keltaisessa kulkineessa ole ilmennyt. Istuinta olen hieman modifioinut omaan ahteriini paremmin sopivaksi ja reisituet olen korvannut telttapatjan palasilla. Kajakki on erittäin helppo käsitellä, se pysyy hyvin suunnassa, mutta sitä on silti helppo ohjailla. Se on myös erittäin vakaa ja helppo reskuttaa. Hieman painava se on maissa yksin käsitellä, eikä se ehkä ole kaikkein nopein kiituri, ihan riittävän nopea kuitenkin.
Lökören rannassa lainakajakki katolla
Heti synttäreiden jälkeen kävin Pyhtäällä melomassa Artisan 5G:tä. Olen jo pidempään harkinnut sellaisen hankkimista osittain vaihtelun vuoksi, osittain siksi, että olen tykännyt aina välillä meloa seurani Artisaneilla. Lähdin Lökörestä ja meloin Kiviniemen rantoja pitkin aina Koukkusaareen puoliväliin. Täältä palasin Äyspäätä pitkin Hevossaaren kiertäen takaisin. Lasikuituisena Artisan oli kevyempi nostaa auton katolle, vaikka sillä onkin pituutta puoli metriä enemmän. Vanhempiin Artisaneihin verrattuna tässä uudessa mallissa on parempi istuma-aukko sekä kunnolliset reisituet. Päiväluukut löytyvät sekä edestä että takaa. Keulakannelle on myös muotoiltu oivat viisteet tehokasta melonta-asentoa silmällä pitäen. Kajakki on varsin nopea ja kevytkulkuinen ja sillä oli ilo meloa. Alkuvakaus ei yllä nykyisen kajakkini tasolle, mutta pienessä aallokossa ja liikkeellä ollessa eroa ei enää huomannut. Päiväluukusta johtuen etukannen kumiköydet sijaitsevat niin edessä, että juomapulloa joutui hieman kurottelemaan. Ainoana suurempana miinuksena havaitsin, että istuma-aukon takareuna on niin lähellä penkin selkänojaa, ettei selkää saa kunnolla taivutettua taaksepäin. Lisäksi kehyksen takareunan muotoilu on melko kantikas. Tästä saattaa koitua haittaa eskimoa tehdessä. Kaiken kaikkiaan 5G on kelpo kajakki ja voi olla, että vielä jonakin päivänä hankin sellaisen.
Selfiet on nyt muotia
Viime aikoina olen verestänyt keväällä aloittamaani koskimelontaa. Muiden lähtiessä keskiviikkomelonnalle, kävimme pienellä porukalla Langinkosken alajuoksulla ottamassa vähän tuntumaa virtaavaan veteen. Harjoittelimme lossausta ja virtaan menoa. Mukavaltahan tuo tuntui pitkähkön tauon jälkeen. Alun haeskelun jälkeen homma alkoi pian tuntua sangen koukuttavalta.
Langinkosken alajuoksulla
Kokeneemmat konkarit veivät sitten muutaman päivän kuluttua yhä pienemmäksi kutistuneen joukkomme Kultaankoskille puljaamaan. Paikka osoittautui harjoitteluun mainioksi. Ensin lossailimme pienemmässä virrassa alhaalta päin katsoen oikean puoleisessa haarassa. Sitten siirryimme vastarannan puolelle päävirtaan. Aallot ja pärskeet kasvoivat suuremmiksi ja meno maistui. Jatkoimme lossailuharjoituksia ja laskimme aina välillä pärskeiden mukana alas. Kiersimme pienen saaren ympäri ja laskimme niskalta koko virran alas. Ensimmäinen aalto pudotuksen jälkeen oli suurin ja makein. Kokeneimmat surffailivat siinä. Keli oli lämmin ja takki tyhjeni nopeasti. Tällä kertaa pidin kuitenkin tolkun matkassa enkä ruvennut koheltamaan liikaa. Kerran kävin virrassa vilvoittelemassa kajakin kaaduttua, mutta pääsin eskimolla nopeasti takaisin pystyyn. Myös melatuki toimi nyt paremmin kuin aikoihin. Toisinaan tuli roikuttua kylkiasennossa ylätuen varassa kajakin kuitenkaan kiepsahtamatta tämän pidemmälle. Kyllä ikämieskin ilmeisesti jotain voi vielä oppia. Koskimelonta tuo mukavaa vaihtelua merimelontaan ja toimii mainiona tekniikkaharjoitteluna auttaen kajakin hallintaa myös merellä. Täytyy alkaa silmäillä käytettyjen palstoja oman koskarin toivossa. Sitähän voisi käyttää talvella myös allasharjoituksissa.
Heinäkuun toisena viikonloppuna järjestettiin seuran meriretki, johon osallistuminen houkutti. Toisessa vaakakupissa oli mökkiviikonloppu perheen kanssa. Tällä kertaa jälkimmäinen voitti ja pakkasin kajakkini auton katolle. Olin hieman tutkiskellut mahdollisuutta meloa mökille rannikkomelonnan lähtöpisteestä Virolahdelta. Yllätyksekseni vaimokin suhtautui ajatukseen positiivisesti. Puutteellisten valmistelujen ja reippaan itätuulen takia ajatus jäi kuitenkin vielä tällä kertaa toteuttamatta.
Ruuhkaa sataman suulla
Klamilan kalasatamassa järjestettiin lauantaina 12.7. Fish & Soul- niminen kesätapahtuma. Kun kerran nimikin on noin komea, piti tilaisuus käydä katsastamassa. Meloin rivakassa kelissä Santasaaren, Veroluodon, Vehkaluodon ja Kujaholmin kautta kalasatamaan. Olipa mukava kerrankin nähdä toimintaa ja ihmisiä normaalisti niin autiossa satamassa. Ei meno nyt ihan Hangon Regattaa muistuttanut, mutta ilmassa oli selvästi positiivista väreilyä. Pyöriskelin kajakillani satama-altaassa ja seurasin pummilla, kun lavalla vedettiin vanhoja soul-klassikoita. Vierasvenesatamassa tapasin tutun haminalaispurjehtijan, jonka vieraanvaraisista tarjoiluista jouduin kohteliaasti kieltäytymään meriturvallisuuden nimissä.
Ennen kotimatkaa kävin vielä kääntymässä Klamilan kylänlahdessa. Siellä oli idyllisen rauhallista. Paluumatkalla kohtasin kaksi vesiskootteria. Toisella ajeli hieman hillitymmin keski-ikäinen pariskunta, mutta toisella ilmeisen keskenkasvuinen mieshenkilö pyöritteli ympyröitä ja kahdeksikkoja keskellä väylää huomioimatta lainkaan muita vesilläliikkujia. Ei tuntunut mukavalta istua matalassa kajakissa ja yrittää arpoa kummalta puolelta vekotin seuraavan kerran suhahtaa ohi. Marginaalia ei jäänyt montaa metriä. Huomattuaan lopulta minut ja tajuttuaan tilanteen ukkeli häipyi vähin äänin paikalta. Huvi- tai haittavero pitäisi moisille turhakkeille säätää mitä pikimmin. Mieluusti molemmat ja riittävän korkeina.
Rauhallinen kylänlahti
Päivän kuluessa näin vesillä yhteensä neljä muuta kajakkia. Tämä on enemmän mitä muistan koskaan näillä seuduin kerralla tavanneeni. Klamilassa oli perhe rantoja kiertämässä. Isä ja lapsi istuivat kaksikossa ja äiti meloi perässä yksiköllä. Matalassa salmessa Näästiön ja rannan välissä paljasselkäinen mies meloi vastaan omintakeisella tyylillä vanhaa lasikuituista mökkikajakkia. Olisikohan vekotin ollut omavalmiste 70-luvulta. Hieman vastaavanlaisia näkyi parissa muussakin mökkirannassa. Myös vastapäisestä Raitsaaresta laskettiin kalliolla kumollaan ollut kajakki laiturin viereen pikku pyrähdystä varten.
Melontaturvallisuus on herättänyt keskustelua viime aikoina sattuneiden ikävien tapahtumien takia. Ihmisten suhtautuminen turva-asioihin tuntuu vaihtelevan melkoisesti. Jotkut ovat hyvin tarkkoja turvallisuuden suhteen, toiset taas eivät oikein edes tunnu ymmärtävän riskejä. Joku voi olla kovin säikky vaikkapa aallokon suhteen, mutta saattaa silti olla valmis melomaan kylmän veden aikana. Useat kaipaavat rinnalleen kaveria melontaretkillään, mikä onkin viisasta. Kaverista vain on kovin vähän hyötyä, mikäli pelastautumisia ei ole harjoiteltu yhdessä ja erikseen. Itse olen melonut enimmäkseen yksin, siksi olen pohdiskellut näitä kysymyksiä vähän väliä.
Kotkan Melojat järjesti viikolla kaksikin reskutusharjoitusta. Tiistaina yksinpelastautumista oli treenaamassa tusinan verran melojia ja torstaina ryhmäpelastautumisia harjoiteltiin puolta pienemmällä joukolla. Koska en päässyt tiistaina paikalle, pidin yksityiset pelastautumisharjoitukset mökkirannassa lauantai-illan ratoksi. Vesi oli kerrankin niin lämmintä, ettei märkä- tai kuivapukua edes tehnyt mieli. Keväällä käymäni aallokkoallaskurssi oli jättänyt paljon ajattelemisen aihetta ja osoittanut, että kaikki ei aina välttämättä suju kuten ohjekirjassa, vaikka perusteet olisivatkin tiedossa.
Aluksi verryttelin tekemällä kymmenkunta eskimoa. Nämä pyörähtävät kyllä suhteellisen varmasti kummaltakin puoleta. Alkukesän koskimelontakurssi kuitenkin osoitti, että on aivan eri asia tehdä pyörähdys omasta vakaasta harkinnasta kuin nostaa sen avulla vahingossa kaatunut kajakki takaisin pystyyn. Tällöin saattaa meloja olla yllättynyt tai jopa pelästynyt, mela voi olla käsissä miten sattuu ja nenässäkin voi olla vettä.
Seuraavaksi kokeilin talvella uimahallissa hyvältä vaikuttanutta re-entryä, jossa kumollaan olevaan kajakkiin mennään kuperkeikalla istumaan ja nostetaan se melan avulla pystyyn. Keväällä meriturvan altaassa tämä ei aallokossa enää onnistunutkaan. Myös kerran aikaisemmin tänä kesänä kajakki oli jäänyt nousematta, sillä melan asentoa vedessä on vaikea hahmottaa. Nyt onnistuin molemmissa yrityksissäni, kun tunnustelin huolella melan varresta ja läpsyttelin sen lapaa pintaa vasten ennen kuin ryhdyin sviippaamaan. Video paljastaa kuitenkin menetelmän heikkouden. Oikaistuun kajakkiin jää runsaasti vettä, mikä tekee siitä hyvin epävakaan. Aallokossa ei tällaista kajakkia ole helppo pitää pystyssä. Nytkin olin horjahtaa yli, vaikka olosuhteet olivat helpot. En oikein jaksa uskoa menetelmän toimivuuteen omalla kohdallani.
Kolmanneksi treenasin rodeopelastautumista. Edelliseen verrattuna sen etuna on, että ennen kajakkiin nousemista sen saa keulasta pyöäräyttämällä melko hyvin tyhjennettyä. Tyhjentäminen onnistuu ainakin matalassa aallokossa, korkeammassa merenkäynnissä tyhjenemisen kanssa on vähän niin ja näin. Onnistuakseen se vaatii tarkkaa ajoitusta ja hyvää tuuria. Mikäli kajakkiin jää vettä, on siihen nouseminen varsin hankalaa. Kahdesti homma onnistui kerralla, mutta kerran pääsin puolityhjään kajakkiin kyytiin vasta toisella yrityksellä. Videokuvasta näkyy, kuinka lähellä istuma-aukon reuna on vedenpintaa. Merenkäynnissä on ilmeinen vaara saada kajakki vesilastiin ennen kuin meloja on ohjaamossa ja aukkopeite kiinni. Kuva paljastaa myös, miten liivit ovat nousseet hartioihin kajakkia tyhjennettäessä.
Tyynessä rodeotyyli toimii kohdallani varsin hyvin, mutta silti pidän melakellukkeella palastautumista varmimpana ja ensisijaisena menetelmänäni. On lisäksi varsin epätodennäköistä, että kaatuminen sattuisi juuri ihanneolosuhteissa. Nyt puhti alkoi olla jo niin vähissä, että jätin melakelluketreenit suosiolla toiseen kertaan.
Mökkilukemisena minulla oli tänä viikonloppuna Santeri Niittyaron Aallon etsijän päiväkirja. Sunnuntaiksi itätuuli oli yltynyt entisestään. Meloin Siikasaaren suojaista länsirantaa Lapurin salmeen. Siellä vastaan tuli aallon harjalta toiselle iloisesti kieppuva uimarengas. Otin karkulaisen kyytiin arvellen sen tulleen läheisestä niemestä. Hetken kuluttua vastaan tulikin isä ja poika moottoriveneellä jotain etsien, ojensin renkaan melan kärjellä heille. Salmen suulla Lapurin ja Pisin välissä aallokko oli isoa ja vaahtopäitä näkyi siellä täällä. Omenakaan ei enää pysynyt vakipaikallaan kompassisyvennyksessä. Kiersin kallioisen rannan sopivalta etäisyydeltä ja käännyin myötätuuleen. Aallot olivat niin isoja, ettei tullut mieleenikään yrittää surffata niitä kunnolla, laskettelin vain alamäkeen melatuen varassa. Santion suuntaan menevillä moottoriveneillä näytti olevan vaikeuksia vasta-aallokossa. Tuumailin että tässä kelissä matkustan mieluummin kajakilla kuin isommallakaan Busterilla.
Pian aallokko vaimeni järkevän kokoiseksi ja nautinnollinen taival Santasaaren kärjen kautta Souvion länsipäähän saattoi alkaa. Surffailin sydämeni kyllyydestä lähes kuuden kilometrin matkan. Henkilökohtaiset nopeusennätykset rikkoontuivat rytinällä. Oli helppo samaistua lukemani kirjan lainelautailijaan. Etenin väylän suuntaisesti pysytellen sen pohjoispuolella, vesi ja ilma olivat lämpimiä ja valitsin reittini siten, että tuuli olisi kuljettanut mahdollisesti kaatunutta kajakkia kohti rantaa. Kovin pitkiä ylityksiä ei tullut ja veneitäkin oli näkyvissä koko ajan. En tuntenut oloani turvattomaksi. Mietin, minkälaiset mahdollisuudet ryhmällä olisi pysy kasassa tällaisissa olosuhteissa ja kuinka mahdolinen reskutus onnistuisi. Puuskat meinasivat välillä repiä melaa kädestä. Huomasin unohtaneeni kiinnittää sen karkuremmillä kajakkiin.
Kotimatkan meloin taas saarten suojassa. Koko kesän olen yrittänyt kuvata kivellä siipiään kuivattelevaa merimetsoa siinä kuitenkaan onnistumatta, niin tarkka, valpas ja epäluuloinen tuo lintu on. Sitä vastoin ne pari vähäpukeista auringonottajaa tai naku-uinnilla ollut pariskunta eivät kylläkään huomanneet mitään erikoista ohi lipuessani. Kajakilla pääsee tai pikemminkin joutuu joskus yllättävän lähelle huomiota herättämättä.
Videot on kuvattu vesitiiviillä Lumix DMC-FT5 pokkarilla
ja Anttilasta ostetulla halpajalustalla
Maalailin taloa. Iltapäivällä eteläseinällä alkoi olla niin kuuma, että liuotinhöyryt haihtuivat tummalle pohjalle vedetystä maalista savuna ilmaan. Koska keli näytti oivalliselta, päätin lähteä pariksi tunniksi merelle tuulettumaan. Kuuden metrin itätuuli lupaili mukavaa paluumatkaa, mikäli kiertäisin Kotkansaaren myötäpäivään. Hyvässä lykyssä loppumatkasta saisi nauttia myötäaalloista. Konstruoin Lumixistani actionkameran kiinnittämällä sen 12 euron jalustalla kajakin kannelle. Tässä kolme pientä maistiaista reissusta. Pahoittelen vaatimatonta resoluutiota.
Alkukesä oli kolea ja sateinen. Sadepäivien ratoksi veistin itselleni toisen grönlantilaismelan talvella tekemäni rinnalle. Ensimmäiseen versioon olen ollut sen painoa lukuunottamatta tyytyväinen. Sain keväällä käsiini kolme lankkua neljännessahattua kanadalaista jättiläistuijaa (Western Red Cedar). Tein tästä uudesta melasta pari senttiä pidemmän ja muutaman millin leveämmän kuin edellisestä, varren jätin hieman paksummaksi ja olkapäät aavistuksen jyrkemmäksi. Kokeilin karkeasti muotoiltua melaa yhden lenkin verran ja tein siihen vielä tarvittavat muutokset ennen viimeistelyä ja pintakäsittelyä venetervan, pineenitärpätin ja pellavaöljyn seoksella. Mela valmistui selvästi nopeammin kuin ensimmäinen versio ja painoa sillä on kolmannes vähemmän. Hieman alle 900-grammaista melaa on nyt mukava käsitellä, vanhan paino alkoi pikkuhiljaa tuntua väsyneissä käsissä. Seuraavaksi on sitten sen myrskymelan vuoro.
Brand new, ihan uus
Varsinaisen tulikasteensa tämä uusi mela sai Niinilahtiviikolla heinäkuun alussa. Tuulisena keskiviikkona meloimme parin muun rohkelikon kanssa kuoppaista Äyspäätä uhmaten makkaranpaistoon Niinilahteen. Vaikka selkä olikin täynnä vaahtopäitä, aallokko oli melko hyvin melottavissa sivuvastaiseen. Matka taittui kolmisin ongelmitta. Meloimme tiiviissä kimpassa toistemme perään katsoen. Itse asiassa meno maistui niin hyvin, että olimme meloa kohteen ohi seuraavaan lahteen. Täältä olikin sitten hyvä lasketella myötäisessä oikeaan rantaan. Uusi mela toimi hyvin. Istuimme nuotiolla, paistoimme makkarat, kuuntelimme tarinat ja joimme kahvit, saunakin oli lämmin. Suurin osa seuralaisista oli saapunut paikalle autoilla. Kotimatkalle lähdimme tuulen tyynnyttyä iltaa kohti. Laantuvassa aallokossa sivumyötäinenkin sujui mukavasti.
Paluumatkalla meri oli jo leppynyt
Kävimme perheen kanssa lomamatkalla Tanskassa. Matkalla lentokentälle oli suorastaan pakko tehdä varikkopysähdys melontatarvikeliikkeeseen. Mukaan tarttui järeämpi anorakki, kevyemmät melontahousut, pikku valo tulevaa syksyä varten sekä kypärä. Herttoniemen Etolasta löysin myös Rukan perinteisen keltaisen sydvästin sadepäivien varalle. Tanskan läpi autoillessa huomattavan monella vastaantulijalla näytti olevan kajakki tai kaksi auton katolla. Kääpenhaminan kanaaleissa näkyi myös jonkin verran melojia. Tyylejä oli monenlaisia.
Seuran vajalla Metsolassa on viime aikoina ollut vipinää. Kesän alkeiskurssit on pidetty ja mukana on nyt koko joukko uusia innokkaita melojia. Antti on tehnyt ison työn kursseja vetäessään. Kun sama mies on vielä ohjannut tekniikkatreenejä arki-iltaisin, täytyy hattua nostaa korkealle. Keskiviikkona 9.6. oli viikkomelonnassa neljätoista kajakkia ja kuusitoista melojaa. Suunnistimme suorinta reittiä Maijansalmeen, josta palasimme Kivenkorvansalmen kautta takaisin vajalle. Keli oli mitä parhain ja melojien ilmeet sen mukaisia. Tulevana viikonloppuna olisi tarjolla seuran meriretki, toisaalta mökkiviikonloppu perheen kanssa ei kuulostaisi hullummalta sekään. Yli 600 km tänä kesänä on jo takana.