sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Mökkimelontaa

Kerrankin aurinko paistoi ja sää suosi
Juhannuksen mentyä kirjaimellisesti plörinäksi, oli kesäkuun viimeisenä viikonloppuna mökkeilyn vuoro. Perjantaina hakiessani kajakkia vajalta kävin samalla melomassa seuran Artisanilla pikku lenkin. Vaimon päästyä töistä suunnistimme perheen kanssa Klamilaan. Illalla mökissä lueskelin Petri Sutisen kirjaa: Se suuri meriseikkailu, jossa kirjoittaja meloo saman kesän aikana Norjan ja Ruotsin rannikot Jäämereltä Tornioon. Moisiin suorituksiin ei minusta ole, mutta melomaan oli viikonloppuna kuitenkin mukava päästä.
Tällä kertaa ei tarvinnut meloa yksin
Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena. Nautittuani aamukahvin vanhojen sanomalehtien kera, valmistauduin muun perheen heräillessä päivän ensimmäiseen retkeen. Meloin rantoja mukaillen Klamilan EU-rahoilla kunnostettuun puolityhjään kalasatamaan heinäsirkka etukannella ja aprikoin, jatkaisinko kylänlahteen saakka. Kapean rännin sijasta päätin kuitenkin suunnata Harvajanniemen itärantaa mukaillen väljemmille vesille. Niemen puolivälistä oikaisin Havourin kautta Santasaaren kärkeen, mistä palasin kahden ja puolen tunnin lenkin jälkeen takaisin kotirantaan.
Klamilan iso ja kolkko kalasama on piilossa laiturin takana.
Veneseuran lippu liehuu salossa ja hyppyrimäen torni näkyy metsän yli.
Päivä kului perheen kanssa tavanomaisissa mökkiaskareissa ja heitin tikassa henkilökohtaisen ennätykseni. Illalla pistin saunan lämpiämään ja lähdin toista kertaa merelle. Suuntasin suoraan etelään ja kiersin Pulterin ja Lapurin palaten samaa reittiä takaisin. Santasaaren kärjessä tuli vastaan toinenkin kajakki, minne lie oli menossa? Nautin rauhallisesta fiiliksestä ja ilta-auringon säteistä täysin siemauksin. Ilmakin oli kuluneen kesän tähänastista paras. Parin tunnin lenkin jälkeen kotirannassa odotti lämmin sauna ja kylmä olut.
Keulan edessä Pulteri ja kello yhdessätoista Lapuri,
oikealla näkyy Santasaari ja vasemmalla Siikasaari
Kotiranta kutsuu lenkin jälkeen
Sunnuntaiksi oli sitten luvassa sadetta ja voimistuvaa etelätuulta. Ilmatieteen laitos ennusti kymmentä ja Foreca seitsemää metriä sekunnissa. Ajattelin kiertää Ruissaaren, mikäli keli vain sen sallisi. Santasaaren eteläpäässä vaikutti varsin rauhalliselta. Kaksi venälaistä purjeventtä suunnisti kohti Klamilaa pelkillä genuoilla ja Santiota kohti ajoi moottorilla liputon purjevene.
Toiset tulee, toiset menee...
Meloin Pultereiden suojassa etelään ja sitten käänyin länteen kohti Ruissaaren ja Mustamaan salmea. Mereltä tuleva aalto oli melko isoa, mutta pitkänä ja loivana sitä oli mukava meloa sivuvastaiseen. Allonpohjassa olin tuulelta suojassa ja niiden harjalla kajakkia oli helppo kääntää. Salmen suulla pidin pienen tauon, join hieman ja suljin anorakkini kauluksen sekä kiinnitin melani karkuremillä. Pian tuuli muuttui puuskaiseksi ja kanavoitui ikävästi kallioiden väliin. Sadekuurojakin alkoi ripsahdella.
Tutuillakin vesillä on välillä kiva vilkaista karttaan
Salmen länsipäässä oli sitten täysi rähinä päällä. Avomereltä vyöryvät, koko Suomenlahden leveydellä kokoa kasvaneet aallot murtuivat nopeasti madaltuvassa vedessä. Pärskeiden huuhdellessa kajakin kantta kiitin mielessäni tukevaa aukkopeitettä. Jyrkässä sivumyötäisessä aallokossa ei välillä voinut kuin nojata melalla veteen ja yrittää pysytellä pystyssä. Melonnasta ei oikein tahtonut tulla mitään ja alettiin olla jo mukavuusalueen ulkopuolella. Ryhdyin suunnittelemaan suojaisampaa paluureittiä Harvajanniemen rantoja pitkin.

Selvittyäni Ruissaaren rantakallioista käännyin Klamilaan vievälle väylälle ja laskettelin Ruissaaren ja Niinisaaren väliseen salmeen mojovassa surffissa. Salmen jälkeen meri tasoittui kuin taikaiskusta. Ei tätä turhaan kutsuta Hellitöksenseläksi. Pääsin kuin pääsinkin melomaan mukavassa sivumyötäisessä kotia kohti. Nyt uskalsin jo kaivaa kamerankin liivin taskusta. Meno maistui ja vaimenneet aallot tarjosivat välillä pikku surffeja kotimatkan ratoksi. Pienet sadekuurotkaan eivät menoa haitanneet.
Kotimatkalla Hellitöksenselällä

Olipa opettavainen retki ja mukava viikonloppu. Iltapäivän sadekuurojen lomassa pakkailimme tavarat autoon, ruokailimme ja luin Sutisen kirjan loppuun. Illaksi suuntasimme takaisin kaupunkiin. Toukokuussa vähiin jääneet melontakilometrit näyttävät viikon sairastelusta huolimatta kolminkertaistuneen kesäkuussa.
Kaksin rannalla yksinäiset...

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Tonni

Aloitin melomaan hieman yli 11 kuukautta sitten, nyt on ensimmäiset tuhat kilometriä takana. Tänä kesänä olen kauhonut siitä vajaa puolet. Aloittaessani en arvannut kuinka monipuoleiseen harrastukseen olin törmännyt.
1000 km alkaa olla takana.
Etuoikealla Majasaari sekä Kuutsalon Santaniemi.
Ensimmäiset viisisataa kilometriä menivät lähirantoja ihastellessa. Syksyllä aloin kaivata jo hieman etäämmällekin, mutta kylmenevät kelit ja lyhenevät päivät saivat minut pysymään rantojen tuntumassa. Nautin syksyn hiljaisuudesta ja meloin niin pitkään kuin jäätilanne sen salli. Viimeisen kerran kävin vesillä tammikuun puolivälissä.

Joulukuussa alkoi harjoitusvuoro uimahallissa. Tämä pelasti talveni. Olin ajatellut hiihtäväni ahkerasti, mutta lunta ei tullut. Melomaan pääsin sentään viikottain. Veistin grönlantilaismelan, jolla kikkailin altaassa. Harjoittelin eskimoni varmemmaksi ja tutustuin erilaisiin pelastustekniikoihin. Jälkikäteen ajatellen tuentoja olisi pitänyt treenata vielä enemmin, jotta ne olisivat siirtyneet automaatiotasolle.


Takaisin avoveteen pääsin maaliskuun loppupuolella. Kevään etenemistä ja jäiden hupenemista oli mukava seurata kajakista. Naskalien avulla pääsin eteen tulleiden jääesteiden yli. Huhtikuun alussa kävin muiden melojien mukana palastautumiskurssilla Meriturvan aallokkoaltaassa. Tämä oli opettavainen kokemus.

Kiireisestä keväästä huolimatta pyrin melomaan aina, kun aika sen vain salli. Alkukesästä kävin muutaman muun melojan kanssa koskikurssilla Ahviolla. Tämäkin antoi kovasti uusia ideoita ja näkökulmia, lisäksi se oli hulvattoman hauskaa. Allasharjoittelu ja käymäni pari kurssia ovat vahvistaneet käsitystäni siitä, että melomaan ei opi ainoastaan melomalla. Taitoja on myös aktiivisesti opiskeltava sekä ylläpidettävä opittua harjoittelulla.

Hankkimaani kajakkiin olen edelleen varsin tyytyväinen, se on palvellut minua hyvin. Puutumisongalmakin näyttää lopulta ratkenneen pienellä reisitukien ja istuimen modifioinnilla. Kuivapuvun hankkiminen oli niin ikään nappiostos. Ilman sitä melontakauteni olisi jäänyt surkean lyhyeksi. Puku on osoittautunut paitsi hyödylliseksi, myös yllättävän mukavaksi ja toimivaksi asusteeksi. Mikään kaunis se ei kylläkään ole.

Vanha viisaus näyttää pitävän paikkansa, halvalla ei saa hyvää. Melani vaihdoin jämäkämpään ja kevyempään. Hinta tosin oli kolminkertainen, mutta nyt sitä kelpaa pyöritellä. Vanhasta melastani tein varamelan. Aukkopeitekin vaihtui olkaimilla varustettuun neopreeniseen kombipeitteeseen heti, kun syliin kaatuvat aallot repivät vanhan lerpun pois paikoiltaan. Olisi pitänyt ostaa kunnollinen aukkari heti. Liivitkin tuli pian päivitettyä melojaystävälllisempiin.


Retkeilemään en vielä ole päässyt, reissuni ovat olleet etupäässä 15 - 25 km päivämelontoja. Mukava melontavauhti on pikkuhiljaa noussut alun viidestä kilometristä tunnissa lähemmäs seitsemää. Tekniikasta olen jäävi sanomaan, mutta meno tuntuu vaivattomammalta kuin alussa. Ehkä pahimmat virheet ovat hieman hioutuneet ja turha hosuminen jäänyt. Myös yleinen tasapaino on parantunut, aallokko ei enää horjuta siten kuin alussa. Vahingossa en vielä ole kaatunut kuin koskessa.

Melatuki ei toimi niin automaattisesti, kuin tahtoisin. Tiukassa paikassa saatan laskea toisen käden irti ja haroa sillä ilmaa. Tästä on päästävä pois ja uskallettava luottaa vain melaan. En myöskään ole varma, hoksaisinko välttämättä nostaa vahingossa kiepsahtaneen kajakin eskimolla, vai pyrkisinkö siitä veden alla ollessani automaattisesti irti. Näitä on siis harjoitelta lisää, samoin kaikenlaista kikkailua kajakilla. Melakellukkeen kanssa uskon pärjääväni ja paripelastautumisetkin sujuvat kohtalaisesti. Näitä taitoja on silti yhä opiskeltava ja ylläpidettävä säännöllisellä harjoittelulla.


Kroppa on kestänyt yllättävän hyvin. Toki joskus pitkän lenkin jälkeen väsyttää, mutta tämä kuuluu asiaan. Yli viisikymppisen on kuitenkin huolehdittava, ettei tule rehkityksi liikaa ja että palautumiseen jää riittävästi aikaa. Ainoastaan oikea olkapää on silloin tällöin hieman vihotellut. Yleensä tämäkin menee ohi itsestään, harvoin sitä on tarvinnut geelillä lepytellä. Kyseinen olkapää ärtyy helposti myös muista aktiviteeteista kuten uinnista tai haravoinnista.

Olen miettinyt, mikä melonnassa oikeastaan kiehtoo. Olen aina viihtynyt merellä ja kajakki on tähän erinomainen väline. Se on edullinen, lähes huoltovapaa ja helppo kuljettaa minne ikinä tahtoo. Vesille lähtemisen kynnys ei koskaan ole ollut yhtä alhainen. Kajakilla seikkaillessa ei tarvitse pelätä taloudellisia menetyksiä, vaikka törmäisikin rantakiveen ja sillä pääsee uskomattomiin paikkoihin. Ennen kaikkea istuessani kajakissa tunnen olevani meren sylissä. Aaltojen liikkeen seuraamiseen ei ikinä väsy ja nyt ne voi bonuksena aistia omassa kehossaan. Toisinaan melonta on rauhoittavan leppoisaa, toisinaan se voi olla melkoista rock´n rollía. Luontoa on myös mukava seurailla melojan perspektiivistä.


Mitä sitten seuraavaksi? Uskaltaisikohan lähteä mökkireissulle kajakilla? Yli neljänkymmenen kilometrin päivämatka tuntuu kyllä vielä melko pitkältä. Retkeilemäänkin tekisi mieli, kunhan vain järjestyisi sopiva aika ja tilaisuus. Viikonloput ovat täynnä muuta ohjelmaa ja viikolla pitää kaitsea jälkikasvua, vaikka olisikin lomalla. Kotkan edustan saarissakin riittää koluttavaa vielä pitkäksi aikaa. Pitäisiköhän satsata koskimelontaan? Se tuntuu mukavalta ja virran kiemuroissa riittää opiskeltavaa. Uusi lasikuituinen kajakkikin houkuttaisi. En pääse irti ensirakkaudestani Artisanista, aina välillä otan sellaisen vajan orsilta ja vien deitille. Pitäisiköhän yrittää rikkoa tuhannen kilometrin raja tänä kesänä? Sen pitäisi kyllä onnistua nykyisellä melontatahdilla, mutta toisaalta en halua kahlita itseäni moisella pakkomielteellä. Uusi jämerämpi melonta-anorakki minun on ainakin hankittava. Myös sopiviin kursseihin ja koulutustilaisuuksiin aion ilman muuta osallistua.


Valtaosan kilometreistäni olen melonut yksin. Viihdyn työni vastapainoksi hyvin meren rauhassa kaipaamatta aina juttukaveria. Toisaalta porukassa tehdyt reissut ovat olleet erinomaisen hauskoja ja seuratoimitahan on luonteeltaan sosiaalista. On kivaa ja hyödyllistä jakaa ajatuksia toisten kanssa. Merellä ja rannoilla tulee keskusteltua milloin mistäkin. Joskus heitetään huulta, toisinaan pohditaan syvällisiäkin, saatetaanpa jopa olla ihan hiljaa. Porukassa tai kaverin kanssa melomisessa on myös turvallisuusmielessä järkeä. Hallivuorojen jälkeen käydyillä jälkipeleillä on ollut oma merkityksensä niilläkin.


Ensimmäinen tekstini tässä blogissa päättyi sanoihin:
-Uskon, että kajakista ja minusta on tullut pitkäaikaisia ystäväviä.
Olen entistä vahvemmin samaa mieltä.


sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Kylmempää kuin pääsiäisenä

Perheemme juhannussuunnitelmat menivät myttyyn sairastelun takia. Mieli maassa toipilaana lueskelin Erkki Lampenin kirjaa Neljä retkeä läpi Suomen. Ei helpottanut, vaikka ilmat olivat kurjanpuoleisia. Aattoiltana kävin katsomassa, kuin joukko melojia lähti katselemaan kokkoja mereltä, itse en mukaan vielä tohtinut.
Juhannusruusu Lehmän länsirannalla
Juhannuspäivänä olo oli jo sen verran parempi, että lainasimme juniorin kanssa seuran kaksikkoa ja kävimme sillä melomassa aivan kuten isoveljen kanssa paria viikkoa aikaisemmin. Illalla kotona huomasin tietokoneelta, että seuraavaksi päiväksi oli suunnitteilla vastaavanlainen retki Lehmään, minkä KoMelaiset olivat tehneet pääsiäisenä. Voimatkin alkoivat olla jo sen verran palautuneet, että päätin lähteä mukaan.
Lähtiessä paistoi aurinko
Metsolaan saapui yllätyksekseni kymmenkunta melojaa. Ilmakin oli kohtuullinen, tosin iltapäiväksi oli luvassa sadetta. Matkaan päästyämme Esko tokaisi: -Nythän on kylmempää kuin pääsiäisenä. Itse olin juuri hetki aikaisemmin ajatellut samaa. Vesi on kuitenkin jo niin lämminä, ettei samanlaista varustekuormaa tarvinnut enää raahata mukana, eikä kuivapukukaan ollut hiostamassa.
Lellerinsalmi
Tuuli oli nelisen metriä vastaan ja iso letka liikkui verkkaisesti. Toisinaan välimatkat pääsivät ryöstäytymään epätarkoituksenmukaisen pitkiksi. Yhdellä melojista oli ongelmia peräsimen ja jalkatukien kanssa. Pari tuntia lähdöstä saavuimme Lellerinsalmeen ja rantauduimme Lehmän eteläkärjen laguuniin. Peräsin korjattiin, makkara maistui, eväät olivat hyviä ja jutut vielä muhevampia. Reilun tauon jälkeen jatkoimme matkaa saaren ympäri. Taivas oli pilvistynyt ja lännessä näytti satavan. Onneksi pilvi ei yltänyt kohdalle.
Nyt eväät esiin, on tauon paikka
Kiersimme saaren ja näimme sen pohjoispäässä juhannusaattona karille ajaneen moottoriveneen rantaan hinattuna. Vahinkojahan voi aina sattua, mutta on käsittämätöntä, kuinka huonosti varustautuneina ja tuuriinsa luottaen ihmiset lähtevät merelle. Onneksi tällä kertaa ei käynyt pahemmin. Kotimatkalla saimme kuningasajatuksen poiketa Kukouriin.
Varikkopysähdys Kukourissa
Rauniolinnakkeella oli kaikki kuten ennenkin. Rantautumistyylejä oli monenlaisia. Suurin osa selviytyi melko kuivana hietikolle. Kiertelimme muureilla ja Make bongasi saarelta geokätkön. Saimme seuraksemme moottoriveneen ja päätimme pitää seuraavan tauon jo puolentoista kilometrin päässä Varissaaressa, mistä saisi ostaa jäätelöä.
Hyvä merinäköala Ruotsinsalmeen
Matkalla Varissaareen aalto tuli takaa ja kampesi kajakkia vuorotellen puolelta toiselle. Osa rantautui ja siirtyi ravintolaan jäätelön ostoon toisten jatkaessa suoraan kohti Metsolaa. Olimme hiljaisen ravintolan ainoat asiakkaat. Jätskit söimme muovipöydän äärellä niitä näitä rupatellen. Viimeinen pikataival jokisuistoa ylös sujui kevyesti jäätelön antamalla energialla. Tämä miniretki paikkasi mukavasti myttyyn menneitä juhannussuunnitelmia. Ennustettu sadekin pysyi koko päivän loitolla. Kiva reissu!
Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa...


maanantai 9. kesäkuuta 2014

Koskikurssilla

Olen saanut viimeisen viikon aikana kosolti uusia kuvakulmia melontaani. Tyynessä ja aurinkoisessa kelissä lähdimme 12-vuotiaan poikani kanssa pienelle risteilylle seuran kaksikolla. Hieman kankeahan tuo pitkä kajakki on ja melonnastakin täytyi suurimmalta osalta vastata itse. Positiivinen yllätys sitä vastoin oli, kuinka kevyesti isokin kajakki liikkui vauhtiin päästyään. Pojan kanssa oli kiva katsella maisemia ja rupatella niitä näitä puolentoista tunnin lenkin aikana.
Kauniilla kesäkelillä oli mukava cruisailla kahdestaan
Peilityynestä vedenpinnasta aivan toisenlaiseen todellisuuteen putosin heti seuraavana päivänä, kun Ahvionkoskella järjestettiin 7.-8.6. Petri Sutisen johdolla koskimelontakurssi, johon osallistui seurastamme viisi melojaa. Vielä illallakin päässä keinutti ja autolla kotiin ajaessa maantie vilisi koskena silmissä. Vaikka jo hetken ehdin ajatella, mihin ihmeeseen sitä on taas tullut päänsä laitetteua, täytyy myöntää, että tämä kurssi oli elämys.
Tuostakin on pystyssä selvitty
Kokoonnuimme lauantaiaamuna Ahvion koululle, jossa kävimme läpi teoriaa ja turvallisuusasioita. Ruokatauon jälkeen siirryimme rantaan ja pääsimme tosi toimiin. Aluksi totuttelimme lyhyisiin koskikajakkeihin Petrin opastaessa niihin sopivaa melontatekniikkaa. Tämän jälkeen lähdimme kevyeen virtaan tunnustelemaan. Huomasimme, että vesi ei kulje kiven läpi ja saimme käsityksen siitä, mitä virran raja tarkoittaa käytännössä. Harjoittelimme virtaan menoa ja sieltä pois tulemista, kallistuksia ja lossaamista.
Martinkoski
Moni asia oli toisin, kuin olin kuvitellut. Hurjaltakaan näyttävät kuohut eivät juuri menoa haitanneet, mitä nyt heittivät vettä naamalle. Varsinaiset ongelmapaikat piilivätkin kesymmän ja rauhallisemman näköisissä kohdissa, stoppareissa ja virtauksen rajakohdissa. Muutaman kerran tuli kallistuksen puutten takia molskahdettua. Kerran tulin eskimolla ylös, toisella kerralla oli mela hankalassa asennossa ja kolmannella meni sisu kaulaan pohjan vilistäessä silmissä istuessani kajakissa väärin päin. Yllätyin kuitenkin siitä, että virran alla olo tuntui itse asiassa varsin rauhalliselta. Eskimon tekeminenkin sujui lähes samoin kuin seisovassa vedessä. Taitojen kasvaessa siirryimme hieman haastavampiin paikkoihin ja virkistimme välillä itseämme koskiuinnilla. Neljän tunnin kuluttua takki oli kaikilla tyhjä, oli aika purkaa kokemuksia päivällisen lomassa.
Kajakit kuivalla maalla
Seuraavana yönä uni maittoi. Sunnuntaiaamuna herätessäni tunsin jäsenissäni, että edellisenä päivänä oli melottu, vaikkei matkaa varsinaisesti ollutkaan kertynyt. Ennen vesille lähtöä kävimme läpi pelastusköyden käyttöä ja ryhmänä toimimista koskessa. Tämän jälkeen Petri opasti meille kosken lukemista rannalta käsin. Sitten ohjelmassa olikin Kotokosken ja Martinkosken laskeminen. Samassa yhteydessä harjoittelimme lossauksia virrassa. Kurssilaisten ilmeet rannalla virtaavan veden äärellä olivat keskittyneitä ja vakavia, mutta itse laskeminen tuntui pärskeistä huolimatta yllättävänkin kesyltä. Ilman asiantuntevaa opastusta ja reitinvalintaa asia olisi varmasti ollut toisin.
Totisia ilmeitä rannalla
Ymmärrettävästä syystä itse laskuista ei ole valokuvia, mutta kaikki selvisivät ne kunnialla pystyssä. Kompurointi alkoi vasta tämän jälkeen, kun siirryimme koskeen puljaamaan. Osa otti varoivaisemmin, minulla taas oli intoa enemmän kuin taitoa. Stopparin vieressä virta puraisi ankarasti ja kajakin kallistus oli harvoin riittävä. Jostain syystä melatuki ei tullut virrassa selkäytimestä vaan kajakin heilahtaessa aloin haroa käsillä ylhäältä. Nurin mentyä oli mela ja mies solmussa eikä eskimo aina onnistunut. Muut kurssilaiset saivatkin harjoitella reskutuksia takiani useammankin kerran.

Kuinka tässä taas näin kävi?
Viiden uimareissun ja muutaman muille suorittamani reskutuksen jälkeen olo alkoi olla jo niin pehmeä, että oli aika rauhoittaa tahtia ja käyttää enemmän harkintaa. Koskimelonnassa tarvittavat refleksit eivät kehity yhdessä yössä, ne vaativat paitsi toistoja, myös aikaa sisäistää joella koettu. Kaiken kaikkiaan tuntui lähes taikuudelta, että keskellä virtaa kajakilla saattoi kevyesti lähes melomatta edetä yläjuoksua kohti, kun vain pysyi oikeassa linjassa. Jos tästä erehtyi puoli metriä sivuun, ei mikään voima enää riittänyt, vaan virta vei auttamatta mennessään. Tässä rajakohdassa oli myös oiva mahdollisuus päätyä jälleen kerran uimariksi.
Antaa virran viedä
Pärskeitä päin!
Koskari osoittautui merikajakkia hankalammaksi reskuttaa

Erinomainen kurssi ja asiantunteva opetus, Petri Sutinen on tekijä, jonka nimi ei melontaväen keskuudessa esittelyjä kaipaa. Seuraavaksi haasteeksi jääkin nyt opitun taidon ylläpitäminen ja hiominen oman porukan kesken. Tätä on saatava lisää mahdollisimman pian. Omin päin ei virtaan kannata lähteä temppuilemaan, sen verran nöyräksi koski opetti. 

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Kesä kaikilla

Toukukuinen sade tuo värit hyvin esiin
Suvivirsi on nyt laulettu ja pahimmat kevätkiireet alkavat helpottaa. Lähiviikkojen aikana on mahdollisuus ryhtyä purkamaan kevään mittaa pitkäksi venynyttä tekemättömien töiden listaa ja siinä ohessa käydä hieman useammin merellä melomassa. Toukokuussa kerkesin kajakkiin yhteensä vain viisi kertaa, yleensä joko sateessa tai iltamyöhällä, ja sain kauhottua kokoon vaatimattomat 80 kiometriä. Tämän määrän kolminkertaistaminen ei pitäisi olla kovinkaan vaikea tehtävä seuraavina kuukausina, olkoonkin, että purjehdus on vapaa-ajankäytössäni edelleen ykkösprioriteetilla.
Lyijynharmaata helatorstaina
Itselleni uusina kohteina bongasin toukokuussa Äyspään keskellä töröttävät Selkäkarit tai Heilinkarit, nimitys näyttää vaihtelevan kartan mukaan. Maihin en tohtinut mennä lintujen pesintää häiritsemään, tyydyin vain kiertämään matalat kallioluodot.
Tässäkö se kuuluisa yksinäinen saarnipuu?
Toinen uusi paikka oli vanha ja tuttu Kukouri eli hienommin sanottuna Fort Slava. Saari sinänsä on moneen kertaan koluttu, mutta kajakilla en ollut täällä koskaan ennen vieraillut. Historiallinen linnoitussaari onkin oiva lähiretikohde. Huomioon on kuitenkin syytä ottaa ylitettävä laivaväylä sekä lähistön vilkas moottoriveneliikenne. 
Kukouri ilta-auringossa
Tämä loman alkajaisiksi tehty Kukourin retki alkoi hennossa sateessa, mutta päättyi riemukkaaseen auringonpaisteeseen. Melakin tuntui kädessä niin kevyeltä, että retkeilyvauhti ylitti seitsemän kilometriä tunnissa.
Punaiselle hiekalle oli hyvä vetää kajakki
Lintuja näkee vesillä edelleen paljon, mutta pahin kuhina alkaa olla rauhoittumassa emojen hautoessa pesissään. Metsolan ruovikossa bongasin helatorstaina harmaahaikaran ja päädyin sumussa keskelle isoa pääskysparvea. Epäselväksi jäi odottivatko linnut lentosään paranemista vai metsästivätkö ne kaislikon pikkuhyönteisiä ravinnokseen.
Minulla on tässä pesä!
Haluan kehittyä melonnassa ja oppia uusia puolia tastä harrasteesta, siksi olen ilmoittautunut koskimelontakurssille. Nyt, kun kurssin alkuun on vajaa viikko, jännittää hieman mihinköhän olen pääni pistänyt. Märkä ja hauska viikonloppu on varmasti kuitenkin tiedossa.