lauantai 14. toukokuuta 2022

Suolapärskeitä suussa


Kevään ensimmäinen melonta jäi historiallisen myöhään. Normaalisti olen ollut vesillä kuukautta, paria aikaisemmin. Tänä vuonna normaaleiden kevätkiireiden lisäksi asiaan vaikuttivat myöhään kestänyt talvi sekä pääsiäisenä podettu korona, joka ei päästänyt aivan helpolla. Yhtä kaikki kausi on nyt vihdoin avattu.

Tiesin muutaman seuramme melojan lähteneen hieman aikaisemmin saattelemaan yöretkeläistä Pyhtään saaristoon. Arvelin tavoittavani tuon saattojoukon suuntaamalla länteen. Alkumetrit sujuivat oudon tahmeasti, kunnes tajusin tekeväni työtä pelkillä käsillä. Pieni rauhoittuminen, asennon kohentaminen ja hetken keskittyminen melontaan auttoivat ja parin kilometrin jälkeen alkukankeus oli tiessään. Homma alkoi toimia tuttuun malliin.


Saapuessani Äyspäälle vastatuuli nostatti terävää aallokkoa ja hetken kuluttua aurinkolasit olivat tahmeat ja suussa suolainen maku. Avoimen horisontin näkeminen talven jälkeen teki niin hyvää, että sieluun melkein sattui. Naama hymyssä meloskelin kohti Pyhtään Hevossaaren edustalla sijaitsevaa Mäntykaria, jossa ajattelin saattojoukon keittelevän eväitään.



Saari oli kuitenkin tyhjä, ainoastaan viereisen karin joutsenet ja tiirat muuttuivat levottomiksi lähestyessäni rantaa. Ne kuitenkin rauhoittuivat pian tajutessaan, etten ollutkaan tulossa heidän luodolleen. Vedin kajakkini kalliosaaren ainoalle pienelle nurmipläntille. Mäntykarilla vilkaisu puhelimeen paljasti saattajien muuttaneen suunnitelmiaan ja reittiään. Tämä ei harmittanut lainkaan. Oli kiva istuskella rantakalliolla omassa rauhassa ja ihailla aukeaa merimaisemaa.


Tovin kuluttua ilma rupesi pilvistymään ja päätin lähteä takaisin. Valitsin mielikuvituksettomasti saman reitin kuin tulomatkalla. Se oli lyhyin, sillä epäilin kuntoani talven jäljiltä. Pahalammen kallioiden kohdalla kaksi suppailijaa etsiskeli surffiaaltoja ja Maijansalmessa kävi kääntymässä tunnistamattomaksi jäänyt kajakkimeloja. Se oli ilmeisesti lähtenyt läheiseltä mökiltä.

Ylitettyäni Åyspään ja päästyäni tyyneen, oli aurinko mennyt kokonaan pilveen ja maiseman tiirailu tummien suolaveden kuorruttamien aurinkolasien läpi alkoi käydä hankalaksi. Teki mieli vaihtaa tilalle silmälasit, mutta en viitsinyt alkaa taiteilla niitä luukusta. Onneksi olin valinnut kansiköysiin juotavaksi puhdasta vettä. Linssien huuhtelun jälkeen näkökyky palasi ja jatkoin aurinkolaseilla eteenpäin.

Pikkuhiljaa matka alkoi painaa. Pidin silloin tällöin pieniä taukoja ja kohentelin asentoani. Pohjinselällä huomasin, että pää alkoi mukavasti pyöritellä tyhjiä ajatuksia, kuten käy aina pitkäkestoisen fyysisen rasituksen kohdalla. Arkimurheet ja aikataulu täysin unohtaneena sujuttelin hiljakseni vajarantaan. Kymmenes melontakauteni on nyt avattu.