Rannikkoristeilyllä

Alun perin kohteenamme oli ulkosaari Mustaviiri. Melontakaveri oli jo edellisenä iltana lähtenyt telttailemaan Bysketiin, josta on vajaa puolentoista tunnin melonta suoraan etelään avomerellä sijaitsevaan Mustaviiriin. Minä autoilin lauantaiaamuna Loviisan rannikkotien päähän, josta meloin niin ikään Bysketiin, jossa olimme sopineet tapaavamme aamu kymmeneltä.

Tuuli nousee Bysketissä

Sitten retken suunnittelun sääennuste oli muuttunut ja uuden ennusteen lupaama 7 m/s itätuuli oli saapunut. Aamuyöstä sadellut taivas oli kirkastumaan päin ja näkyvyys oli hyvä. Mustaviiri näytti olevan aivan käden ojentaman päässä. Tahto päästä matkaan oli suuri, mutta järki pisti vastaan. Tuulen oli ennustettu päivän mittaan vielä nousevan ja aallokko oli malliltaan sellaista, ettei se sallisi hetkenkään lepoa matkan aikana. Mitäpä, jos joku meneekin pieleen matkalla. Reskutustaidot ja ehkä voimatkin olisivat kovilla rannattomalla avomerellä. Olimme molemmat samaa mieltä, ei olisi järkevää lähteä uhmaamaan merta vallitsevissa olosuhteissa. Päätös ei kuitenkaan ollut helppo, tämä oli jo kolmas kerta, kun retki Mustaviiriin peruuntui tai vaihtui joksikin muuksi.

Boistön luotsiasema

Avomeren sijasta käänsimme kajakkiemme keulat kohti pohjoista ja Loviisan rannikkoa. Meloimme kohti Boistön luotsisaarta. Sen valkoinen luotsiasema seisoi ylväänä korkealla kalliolla. Kapealla rannikkoväylällä vastaan luovi tuttu kotkalainen purjevene, jonka kipparin kanssa vaihdoin muutaman sanan. Kiersimme saaren länsipuolelta ja suuntasimme kaulamme Myssholmenin ja Lågskärin suojaisaan salmeen. Matka taittui leppoisasti sivumyötäisessä tuulessa kajakkien kiemurrellessa aaltojen mukana. Salmesta jatkoimme vielä hetken luoteeseen. Ihailimme Tallholmenin upeita kallioita ja tuulen pieksämiä saaristomäntyjä. Hetken aikaa harkitsimme tauon pitämistä tässä, mutta päätimme kuitenkin jatkaa.

Taukopaikka Bergratanissa

Käännyimme koilliseen, kiersimme Ängesholmenin pohjoiskautta ja aloimme etsiä lounaspaikkaa. Edessä näkyi kutsuvia kallioita ja päädyimme Bergratanin pohjoiskärkeen, josta löytyi suojaisa ja aurinkoinen poukama. Saaressa keskemmällä oli kyllä mökki, mutta katsoimme olevamme riittävän etäällä siitä ja lisäksi se oli autiona. Nautimme lounaan lämpimällä kalliolla, keittelimme kahvit ja kipusimme pohjoispään kukkulalle maisemia ihailemaan. Tämän jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Lehtistä. Vaikka olimme rannan suojassa, tuuli muistutteli aika ajoin olemassaolostaan ja teki melomisesta aavistuksen työlästä.

Näkymä kukkulalalta lounaaseen

Lehtisen Luoteiskulmassa on pitkä kapea, matala ja kivinen kannas. Etsimme kohtaa, josta pääsisimme melomaan sen yli. Luulimme jo lopulta löytäneemme sellaisen, mutta osoittautui, että joku oli rakentanut kivistä polun sen selkärangaksi. Veden korkeus ei aivan riittänyt kivetyn polun ylittämiseen, joten jouduimme nousemaan kajakeistamme ja uittamaan ne kahlaamalla kannaksen yli. Kiersimme Lehtisen kärjen ja kävimme katsastamassa Etelälahden laiturin nousematta kuitenkaan maihin saaressa laiduntavia lampaita häiritsemään.

Lehtisen kivinen kannas

Matkan jatkuessa ja rannan suojan päättyessä meri tuli kirjaimellisesti vastaan. Saimme varmistuksen siitä, että päätöksemme jättää Mustaviiri väliin oli ollut aivan oikea. Moisessa kelissä ei olisi ollut herkkua meloa rannattomalla avomerellä. Käännyimme pikkuhiljaa pohjoiseen ja meloimme komeassa, mutta sekavassa sivutuuliaallokossa kohti Saaristotien kärjessä odottavia autojamme.

Vaikka retkestä muodostui täysin erilainen, mitä olimme aluksi suunnitelleet, olimme kumpikin tyytyväisiä. Saimme meloa päivän meille aivan uusissa ja komeissa maisemissa. Illaksi ennätin vielä illaksi Pyhtään kulttuuritalolle konserttiin. Jokohan seuraavana kesänä retki Mustaviiri viimein onnistuu?

Kostea meriretki

 

Kotkan melojien helppo meriretki oli alun perin tarkoitus järjestää heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna. Sääennuste oli tuolloin niin kamala, että retkeä päätettiin siirtää viikolla. Sääennuste seuraavalle viikonlopulle vaikutti huomattavasti lupaavammalta. Vaan kuinkas sitten kävikään…

Osanotto oli ilahduttavan runsasta, mukana oli kaksitoista melojaa, josta yksitoista osallistui retkelle ja yksi toimi saattajana alkumatkan. Pakkauspuuhissa aurinkoisella vajan nurmella oli pientä sählinkiä, kun allekirjoittanut oli unohtanut puhelimensa kotiin ja joutui viime tingassa palaamaan hakemaan sitä. Taisipa jollain muullakin olla vastaavan kaltaisia täydennyskohteita. Matkaan päästiin kuitenkin ajoillaan. Tusinan melojan letka alitti Kotkan saarelle johtavan Kivisillan ja meloi Kantasataman ja Hallan sillan kautta Aholansaarelle ensimmäistä taukoa pitämään. Tässä vaiheessa saattaja kääntyi takaisin kohti rantaa. Siiten alkoi jyristä.

Merikeskus Vellamo Kantasatamassa

Tauon aikana aurinkoinen sää vaihtui rankkasateeksi. Onneksi saaresta löytyi vanha ja hylätty keittokatos, jonka osittain jo lahonneen katon alle pääsimme suojaan. Sateen taukoamista odotellessamme tutkimme sadetutkakuvia, jotka kertoivat kuuro- ja ukkospilvien seuraavan toinen toistaan iltapäivän aikana. Vedimme päällemme melonta-anorakit ja lähdimme jakamaan matkaamme heti pahimman kuuron tauottua.

Sadetauko katoksessa

Meloimme Tiutisen itärantaa mukaillen Ruotsinsalmesta läpi ja otimme kohteeksemme Kuutsalon Santaniemen, jossa pidimme retken toisen tauon. Ruokailemaan emme ruvenneet, mutta koska keli näytti selkeältä, riisuimme sadevarusteemme ja lähdimme kevyesti varustautuneina melomaan kohti Karhusaarta. Ennen kuin pääsimme sinne asti, virkistävä sadekuuro yllätti meidät puolimatkassa. Sateesta huolimatta melomme Karhusaaren ja Vähä-Karhun kapeikosta kohti leiripaikaksi valitsemaamme Kuolioluodon eteläkärkeä. Matka sujui vaihtelevasta kelistä huolimatta mukavasti kevyessä myötätuulessa.

Sateen jälkeen on poutasää

Perille saapuessamme aurinko paistoi lämpimästi ja osa melojista pulahti heti telttojen pystyttämisen jälkeen virkistävälle iltapäiväuinnille. Tämän jälkeen keittelimme päivällistä rannan kallioilla ja päätimme lähteä tutkiskelemaan saarta hieman tarkemmin. Kävelimme länsirannan kalliolla, kunnes sadekuuro yllätti jälleen ja kasteli meidät. Pidimme tovin sadetta rannan puiden siimeksessä ja lähdimme sitten takaisin kohti telttakyläämme. Matkalla keräilimme polttopuita illan nuotiota varten.

Kuolioluodon kajakkiparkki

Kalliolla kukkulalla

Loppuilta ja alkuyö olivatkin sitten sen verran sateisia, että oli hankalaa löytää sopivaa hetkeä leirinuotiolle. Sadetutkakuvia mobiililaitteesta tiirailmalla löytyi kuitenkin vajaan puolen tunnin aikaikkuna, jolloin nuotio saatiin sytytettyä ja leirimakkarat paistettua. Tämän jälkeen itse kukin vetäytyi telttaansa lueskelemaan tai lepäilemään. Harmi, ettei yhteistä aikaa nuotiolla istuskeluun ja yhdessä tarinointiin tällä kertaa oikein jäänyt. Minulla oli työn alla Tapio Lehtisen yksinpurjehduksesta maapallon ympäri kertova kirja Selviytyjä, jota luin melkein puoleen yöhön.

Leirinuotio

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Tuuli oli onneksi koko ajan pysytellyt maltillisena, mutta aamuaskareet täytyi ajoittaa tarkasti, mikä halusi välttyä kastelemasta itseään. Niinpä nousin pian seitsemän jälkeen keittelemään aamupuuroa ja kahvia, jotta ehtisin nauttia ne ennen seuraavaa sadekuuroa. Aamiaisen jälkeen palasin takaisin telttaan loikoilemaan, lueskelemaan ja odottelemaan muiden heräilyä. Sovimme lähtevämme kotimatkalle kello yksitoista.

Kotia kohti

Eilinen myötätuuli oli nyt vastaista, onneksi sen voimakkuus oli kuitenkin edelleen varsin maltillista lukuun ottamatta muutamia sadepilvien nostattamia pieniä paikallisia puuskia. Kiersimme Vuorisaaren eteläpään kivikon ja meloimme Kirkonmaan koillisreunaa pitkin kohti Lehmän monttua. Alkumatkan sivulaine tarjosi hyvää ohjailu- ja tasapainoharjoittelua. Saarten suojassa vesi oli tasaista eikä pientä vastatuulta edes huomannut. Kirkonmaan hautausmaan jälkeen silmiini sattui tuttu purjevene, jolla olimme juuri edellisenä päivänä käyneet harjoittelemassa. Kävin laiturin nokassa vaihtamassa muutaman sanan kipparin kanssa ja meloin muun letkan kiinni Kuutsalon kohdalla.

Vuorisaaren eteläpään kivikossa

Taukopaikan lähestyessä taivaalta alkoi taas tihuttaa vettä, mutta onneksi Lehmässä on helppo ranta ja hyvät sadekatokset. Keittokatoksessa oli tuletkin valmiina, joten tällä kertaa pääsimme suorastaan valmiiseen pöytään. Ateriatauon aikana ilmakin ehti taas seestyä niin, että pääsimme jatkamaan hyvän sään aikana.

Valmiiseen pöytään

Lyhyt, vajaa tunnin melontamatka Lehmästä Katariinan niemeen tarjosi sivuvastaista tuulta, ajoittaista tihkua ja matalaa aallokkoa. Suhteellisen tiiviissä letkassa etenimme Kukourin mutkaan, missä keräsimme lautan kokoon väylän ylitystä varten. Pari ohimenevää pilveä tarjosi taas pieniä puuskia ja ripauksen vettä niskaan ennen kuin ennätimme lyhyelle maatauolle. Vedimme kajakkimme Katariinan niemen linjataulun kohdalla olevalle vesillelaskuluiskalle. Syksyiseltä vaikuttava sää ei houkutellut kovin pitkään pysähdykseen Palauttelimme vain hieman voimia loppusuoraa varten.

Viimeinen pysäys ennen kotirantaa

Niinhän siinä sitten taas kävi, että purkaessamme kajakkeja kosteista nyyteistä vajan nurmikolla, pilvipeite alkoi repeillä ja aurinkokin putkahteli näkyville. Vaihtelevista säistä huolimatta kaikki retkeläiset vaikuttivat reissuun oikein tyytyväisiltä ja tunnelma vajarannassa onnistuneen retken jälkeen oli hyvä. Reissussa rähjääntyneitä ja kostuneita varusteita olikin sitten hyvä kuivatella kotona loppuillan aurinkoisessa säässä.

Vajarannassa paistoi aurinko

Kukouriin

Kukouri eli Fort Slava, Kunnian linnake on venäläisten 1700- luvun lopulla Kotkan edustalle rakentama merilinnake. Se on myös Suomen retkimelojien Saaristonauhan toinen päätepiste. Koska melontakaverini ei ollut siellä aiemmin käynyt, päätimme pistäytyä siellä tänä upeana pääsiäismaanantaina.

Olin edellisenä päivänä käynyt varmistamassa, että reitti Keisarinsatamasta merelle on jäistä vapaa. Niinpä olikin pieni yllätys, että jouduimme hetken hakemaan vapaata reittä jäiden lomitse merelle. Joen virtaama painoi jäälauttoja etelää kohti ja hienoinen paikallinen merituuli ajoi niitä puolestaan pohjoiseen. Niinpä eteemme olikin kasaantunut ohuita jäälauttoja epämääräiseksi muodostelmaksi muutaman sadan metrin matkalle. Pienellä pujottelulla pääsimme kuitenkin varsin helposti livahtamaan tämän odottamattoman esteen ohitse.

Vapautimme ohi meloessamme pari kaislojen matalaksi painamaa reimaria taakastaan. Katariinan meripuistossa näkyi runsaasti aurinkoisessa säässä lenkkeileviä ihmisiä. Itse merellä oli käsittämättömän rauhallista. Koko matkan aikana näimme ainoastaan kaksi moottorivenettä. Lintuja sitä vastoin oli runsaasti. Edellisestä melontakerrasta uusia tulokkaita oli ainakin pikkulokki, meriharakka, merikotka, harmaahaikara ja nokikana. Västäräkkikin näyttäytyi jälleen.

Kiersimme Kukourin vastapäivään ja nousimme rantaan saaren eteläkärjessä sijaitsevan linjataulun kohdalta. Hietikolle oli kasaantunut noin metrin paksuinen röykkiö ahtojäätä. Tutkimme paikkoja ja kävimme tarkastamassa linnakkeen sisällä sijaitsevan geokätkön. Nousimme valleille ja tähystimme uinuvalle merelle. Horisontissa näkyi rajan taakse jäänyt Suursaari kukkuloineen. Lännessä meri oli täysin auki, mutta Ruotsinsalmen itäpuolella se näytti vielä uinuvan yhtenäisen jääkannen alla. Kotvan kuluttua haimme kajakeistamme eväät ja asetuimme nauttimaan niistä aurinkoisille rantakiville.

Paluumatkalla meloimme Varissaaren ja Katariinan niemen välistä. Vieno merituuli kuljetti harvalukuisia jäälauttoja ja työnsi meitä mukavasti kohti rantaa. Nyt Keisarinsatamassa ei ollut matkaamme hidastamassa enää kuin muutama pieni irtojään nokare. Viikon takainen lumimyräkkä tuntui kovin kaukaiselta. Melonta sujui rennosti leppoisia rupatellen. Kuivapuvun sisässä alkoi tulla kuuma. Vajarantaan päästyämme tapasimme pari muutakin kauttansa aloittelemaan tullutta melojaa ja nurmikolla lenteli neito- ja nokkosperhosia

.

Täysi kymppi

 

Tarkalleen ottaen melottavaa tuli  10km ja 130m. Toisin sanoen melontakausi 2023 on nyt avattu.

Lähdin aamulla autolla katsomaan, josko Keisarinsataman jääpeite olisi sulanut niin, että se mahdollistaisi merelle pääsyn. Valitettavasti tulos oli negatiivinen, ennen avomerta oli vielä puolen kilometrin levyinen jäinen kannas. Koska ilma oli mitä mainioin ja avovettä näkyvissä tämän jääkannaksen rannan puolella Langinkosken suistossa, suuntasin seuraavaksi vajalle katsomaan, oliko rannat siellä auki.

Vajarannassa oli toki vielä jonkin verran jäätä, mutta vesille sieltä kyllä hyvin pääsisi. Olin juuri laittamassa viestiä kyselläkseni melontaseuraa, kun havaitsin, että varttitunti aikaisemmin eräs toinen seuramme meloja oli liikkunut samoilla asioilla vajan liepeillä. Pienen viestittelyn jälkeen meitä olikin jo kolme innokasta vesille lähtijää.

Hurautin autolla kotiin, etsin kaapeista melontakamppeet ja hotkaisin pakastimesta makaronilaatikon rippeet. Tämän jälkeen puin kuivapuvun ja palasin vajalle, jonne toiset olivat juuri ennättäneet. Puolen päivän jälkeen olimmekin sitten jo vesillä.

Meloimme aurinkoisessa ja melko heikkotuulisessa säässä tuttua reittiä höyrypanimon ohi kohti Keisarinsatamaa. Täällä etenimme niin pitkälle kuin pääsimme. Tämän jälkeen seurailimme jään reunaa kohti Hirssaaren ja Munsaaren rantoja ennen kuin käännyimme takaisin kohti pohjoista.

Kaislikoissa näkyi jo melko runsaasti elämää. Tunnistin runsaiden lokkien ja merimetsojen lisäksi ainakin koskelon, telkän ja sinisorsan. Myös hanhi- ja laulujoutsenpariskunta haeskeli pesäpaikkaa. Ehkä riemastuttavin yllätys oli kuitenkin kolme jään reunalla syötävää etsinyttä västäräkkiä. Muistan nähneeni niitä muinakin vuosina täällä varsin aikaiseen.

Kiersimme vielä Kortetsaaren, tutkimme Langinkosken pikkuhaaran ja käväisimme kosken alajuoksulla ennen kuin palasimme vajalle. Lopuksi tein vielä pienen pyrähdyksen saadakseni matkamittariin tasalukeman. Arvioni meni kuitenkin 130m pitkäksi. En antanut moisen vaivata itseäni, vaan kannoin kajakkini hyvillä mielin vajaan. Tällainen parin tunnin pikapyörähdys upeassa kevätsäässä riitti mukavasti avaamaan uuden melontakauden. Tästä on hyvä jatkaa kohti kesää.