keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Reviiriä laajentamaan

Pikkuhiljaa tekee mieli  käydä tutkimaan uusia reittejä. Pääsiäisenä tehty Lehmän reissu oli minulle hyvä avaus. Sen jälkeen olen melonut pari kertaa yksin ja pari kertaa kaverin kanssa. Heti seuraavana päivänä kävimme kahden kajakin voimin Pyhtään puolella Hevossaaren eteläpäässä. Tuuli oli olematon ja ilma suorastaan helteinen. Oli kesäinen fiilis. Laskeskelin retkikartasta, että saaren kiertäminen Metsolan vajalta merkitsisi 22 kilometrin lenkkiä. Samalla etäisyydellä näyttää olevan moni muukin kohde. Tällä kertaa jätimme saaren kiertämisen. Tyydyimme pitämään pienen tauon sen eteläpään luodolla. Mansikkalahden tukikohta näyttäisi tarjoavan mielenkiintoisemman reittivalikoiman, mutta seuramme sosiaalinen elämä on keskittynyt Metsolaan. Molemmissa on puolensa.
Kaksin kalliolla
Seuraavalla viikolla kävin töiden jälkeen kiertämässä Kotkan saaren yksin melko navakassa tuulessa. Rantaan saavuttuani tapasin pari seura-aktiivia kajakkivajatalkoista. Tuntui hieman syylliseltä lähteä melomaan toisten jäädessä painamaan hommia kuivalle maalle. Katariinanniemessä tuuli oli mukavasti takaa ja pääsin hieman surffailemaankin. Toisaalta Kantasataman kohdalla kotimatkalla sai sitten vastatuuleen puskea ihan tosissaan. Yleensä pyrin suunnittelemaan reitin siten, että pääsisin takaisin suhteellisen mukavasti.
Kajakkien ulkoilupäivä pihanurmikolla
Sunnuntai-iltapäivällä 27.4. kurvasi Pasin auto vajalle juuri, kun olin istuutunut kajakkiini. Tästä tulikin siis duoreissu, mikä on paitsi mukavaa vaihtelua, myös turvallisuuden kannalta hyväksi. Äyspäälle päästyämme päätimme lähteä kiertämään Vehkaluotoa. Olen tottunut katsomaan maisemaa normaalisti avomereltä purjeveneen kannelta. Niinpä otimmekin aluksi epähuomiossa suunnan kohti Saunasaarta. Asian selvittyä emme enää viitsineet vaihtaa kohdetta. Näin päädyimme Saunasaaren merenpuoleiselle rantakalliolle lyhyelle evästauolle. Kotimatka sujui tällä kertaa mukavasti hennossa myötätuulessa.
Pasi poseeraa Saunasaaren kalliolla. Oikealla horisontissa siintää
Venäjälle kuuluva Suursaari ja vasemmalla kotoinen Haapasaaristo.
Koska vapuksi oli ennustutettu huonoa säätä ja minulla oli tiedossa runsaasti muita hommia, päätin hyödyntää vappuaaton poutakelin. Heti vesille päästyäni tapasin pari aurinkoisen päivän merellä viettänyttä melojaa, jotka olivat suunnistamassa takaisin Mansikkalahteen. Aurinko alkoi jo painua pilviharson taakse ja tuuli oli hieman yltymässä suunnatessani kajakkini keulan kohti Viikarin saarta. Sataman edustalla oli ruuhkaa, kun Finnnhansa ja norjalainen kemikaalitankkeri Rystraum saapuivat peräkanaa sisään. Ne eivät kuitenkaan kääntyneet Mussaloon vaan jatkoivat kohti kantasatamaa. Odottelin kiltisti ja pujahdin väylän yli vasta laivojen mentyä.
Ruuhkaa sataman edustalla.
 Ensin tuli Finnhansa...
...sitten Rystraum

Vaikka tuuli ei ollutkaan kuin kuutisen metriä sekunnissa, tiesin sen kokemuksesta kanavoituvan voimakkaasti Viikarinsalmessa. Siellä kävi nytkin melkoinen puhuri ja Kaunissaarenselältä tullut aallokko kasvoi korkoa ahtautuessaan samaan kapeikkoon. Vastatuuleen meloessa oli keula välillä ilmassa ja murtuvat aallot lisäsivät tunnelmaa. Odotin innolla, mutta nöyrin mielin paluuta myötätuuleen.

Saavuin Leppäkarin ja Lintukarin välistä Viikarin rantaan ja kiersin saaren pohjoispään. Merenkäynti länsirannalla oli kuitenkin niin voimakasta, että päätin jättää maatauon pitämättä. Keräsin voimia nojaamalla melalla aaltoihin ja syömällä omenan. Sitten lähdin laskettelemaan alamäkeen kohti salmea. Ranta taittoi aallot niin, että lyhyen leikittelyn jälkeen minun oli pakko suunnata sivumyötäiseen päästäkseni järkevästi takaisin väylän yli. Ei tehnyt mieli joutua uimasilleen keskellä väylää erään maamme vilkkaimman sataman edustalla. Sataman aallonmurtaja vaimensi lopulta aallot ja Mussalon saari laannutti tuulen. Kotimatka Metsolaan sujui tuttua ränniä myöten.
Varamelaa testaamassa...
Puut ovat nyt hiirenkorvalla ja melontakausi hyvässä alussa. Huhtikuun loppuun mennessä kilometrejä on kertynyt hieman reilu pari sataa. Toivottavasti ehdin toukokuussa edes muutaman kerran istahtamaan kajakkiin. Iltojen iloksi valmistin vanhasta melastani varamelan kymmenen euron jatkopalan avulla. Liitos sinänsä vaikuttaa aivan kohtuulliselta, vaikka liikkeessä varoiteltiinkin odottamasta siltä liikoja. Täydellinen se ei ole, mutta vastaa hyvin melan muita ominaisuuksia. Nykyiseen melaan tottuneena paluuta edelliseen ei kuitenkaan ole kuin vasta hätätilassa.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Lehmässä lenkillä

Pääsiäisaamuna aikaisin aurinko tanssii ja nauraa...

Lehmä on saari Kotkan eteläpuolella. Siellä mm. Junnu Vainion kerrotaan viettäneen seurueineen aikoinaan railakasta leirielämää. Jotkut hänen laulujensa sanoituksistakin ovat oletettavasti syntyneet tämän saaren rannoilla. Pääsiäisaamun ihanteellisessa kelissä puolisen tusinaa melojaa pakkaili kajakkejaan Metsolan vajan edustalla suunnistaakseen kohti näitä eteläisiä laulumaita. Kysymys ei tällä kertaa ollut sen enempää pääsiäishartaudesta, Junnun muiston vaalimisesta kuin runonlaulannastakaan vaan yksinkertaisesti mukavasta päiväretkestä.
Aasilla oli porkkana kepin nenässä, minulla omena kajakin keulassa
Pienen viivästyksen jälkeen pääsimme matkaan. Katariinanniemen edustalla liittyi yksi ja kotvan kuluttua vielä toinenkin Mansikkalahdesta lähtenyt meloja seuraamme. Tuuli puhalteli leppoisasti lounaasta ja ilma oli kesäisen lämmin. Tuttu purjevene tuli vastaan pursiseuran saarikohteesta Pitkäluodosta palatessaan. Melonta sujui mukavasti auringon paistaessa suoraan keulasta. Fiilis ei olisi voinut olla enää parempi.
Oiva taukopaikka
Antti tiesi mainion laguunin saaren lounaisrannalta Lellerinsalmesta. Tänne rantauduimme evästaukoa pitämään. Keskipäivän auringosta nauttiessamme tauko venähti huomaamatta liki parituntiseksi. Rannalla oli niin lämmin, että siellä tarkeni jopa paitahihasillaan. Makkarat käristyivät nuotiolla ja eväät maistuivat kuin Viisikolle vanhoissa Enid Blytonin nuortenkirjoissa.
Lenkki lämpenee nuotiolla
Kotimatkalla kiersimme saaren eteläkärjen ympäri. Kotkalaisten kuuluisassa kesänviettopaikassa Lehmän montussa ei ollut vielä kuin yksi vene rannassa. Kesäaikana se on normaalisti tällaisella kelillä täpötäynnä. Ruuhkaa ei ollut merellä muutenkaan. Suurin osa meriläisistä sekä purjeveneistä makaa vielä tukevasti telakalla, monella on pressu edelleen päällä. Merelle ovat ehtineet melojien lisäksi lähinnä vasta kalastajat ja muutama helppohoitoinen perämoottori.
Paluumatkalla Lehmän pohjoiskärjessä
Saaren pohjoispäässä oli paluumatkalla pientä aallokkoa, joka toi mukavasti vaihtelua melontaan. Pikkuhiljaa mansikkalahtelaiset jättäytyivät kyydistä ja loppujoukko suuntasi takaisin Metsolaan. Rantaan päästyämme alkoi heti seuraavan reissun suunnittelu. Mittaa tälle kevään ensimmäiselle päiväretkelle kertyi sopivat 22 kilometriä.
Onnistuneen reissun jälkeen kelpaa hymyillä

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Naskalit naulaan

Kevään kirkas taivas
Pelastautumiskurssin jälkeen olen melonut kevätkylmillä nöyrin mielin. Naskalit ovat kuuluneet kajakin vakiovarusteisiin koko talvikauden. Niistä on ollut hyötyä paitsi turvavarusteena myös kulkuapuna jäiden seassa. Viimeisen kerran niille löytyi käyttöä pienen jääkannaksen ylittämisessä 12.4. Tuolloin Hevossalmi, Särkisalmi ja Ruonalan Räskinpuoleiset rannat olivat vielä jäiden peitossa. Pitkäperjantaina 18.4. aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja meri oli lopuistakin jäistä vapaa. Jääpiikit joutavat tältä keväältä siis kaapin hyllylle.
8.4. ei ollut vielä asiaa Hevossalmeen
Allaskoulutuksen jälkeen olen pyrähtänyt merellä muutaman kerran. Kevään etenemistä on ollut mukava seurata kajakista käsin. Lintuja alkaa olla rannat täynnä. Pääsiäiseksi ihmisiäkin oli jo saapunut hienon ilman innostamina mökkejään kunnostamaan. Lakastuneet kaislikot ovat avanneet käyttöön sellaisia reittejä, jotka keskikesällä ovat normaalisti kulkukelvottomia. Vaatetusta kuivapuvun alla tekisi mieli jo vähentää, mutta kylmän veden varaan joutumisen mahdollisuus on saanut kevyen fleecen pysymään urheilukerraston seurana.
Kesällä tämäkin uoma on tiheän kaislikon peitossa
Kevättalvella hankkimani Braca-mela on osoittautunut juuri sellaiseksi kuin toivoinkin. Sen lapa on oikean kokoinen ja kevyenä sitä on mukava käsitellä. Nappikatkaisu toimii hyvin ja helpottaa kuljetusta ja säilytystä yllättävän paljon. Vaihtelun vuoksi olen välillä käyttänyt myös veistämääni grönlantilaismelaa. Mela on mainio, mutta sen suurehko paino alkaa tuntua väsyneissä käsissä. Löysin vihdoin sopivaa puumateriaalia kevyempiä meloja varten. Nyt minulla on kanadalaista Western Red Cedaria eli kotoisammin sanottuna punaseetriä tai jättiläistuijaa kolmea uutta melaa varten. Yksi näistä tulee olemaan varamelaksi soveltuva lyhyt myrskymela.
Huhtikuun puolivälissä Ruonalassa oli vielä jäätä
Majasaaren rannasta löytyi irronnut lateraaliviitta
Kevät on minulle normaalistikin kiireistä aikaa. Tämä kevät tuntuu olevan aivan erityisen vauhdikas. Voi olla, että toukokuun melonnat tulevat jäämään melko vähiin. Yritän kuitenkin päästä tuulettamaan ajatuksia vesille silloin kuin se vain on mahdollista. Illathan alkavat onneksi olla jo pitkälle valoisia.
Äyspäälle pääsi jo huhtikuun alkupuolella

Viimeiset jäät Maijansaaren itärannalla 18.4.


sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Avartava kokemus

Lauantaina 5.4. lähti Kaakonkulmalta 12 hengen iskuryhmä harjoittelemaan tilannehallintaa ja pelastautumisia Meriturvan aallokkoaltaaseen Lohjalle. Kouluttajanamme toimi Benjamin Donner. Hieman puolenpäivän jälkeen purimme karavaanimme ja pesimme kajakkimme ennen niiden altaaseen viemistä. Lyhyen alkuinfon jälkeen pääsimme tosi toimiin.
Puhtaus on puoli ruokaa
Aluksi harjoittelimme paripelastautumisia sileässä vedessä. Kävimme läpi T-tyhjennyksen ja tuettuun kajakkiin sivulta nousemisen. Tätä kokeilimme sekä keulat vastakkain, että samaan suuntaan osoittaen. Homma toimi muuten, mutta melojen kanssa tahtoi olla hieman ongelmia. Kädet eivät oikein meinanneet riittää.
Tämän jälkeen kokeilimme tikasmenetelmää, jossa pelastettava kiipeää pelastajan kajakin kanssa ristissä olevaan kajakkiinsa perän kautta. Menetelmä tuntui erittäin tukevalta, mutta vaatii kiipeäjältä jonkun verran voimaa. Myös aukkopeite jäi helposti tielle. 
Kolmanneksi harjoittelimme uupuneen pelastettavan skuuppaamista. Homma onnistui kohtalaisesti mikäli pelastettavan takapuoli saatiin tiukasti kyljellään olevan kajakin penkkiin eikä hän jäkittänyt kroppaansa liian pystyssä vaan osasi nostovaiheessa heittäytyä rennosti nojaamaan takakannelle. Kajakki jää tässä menetelmässä tosin vesilastiin.
Täällä avaruusasema Alfa, pelastuspartio valmiina
Pienen palautekeskustelun jälkeen vaihdoimme työparia ja altaaseen alkoi vyöryä aaltoja. Jatkoimme samoja harjoituksia uuden parin kanssa haastavammissa olosuhteissa yrittäen pitää äsken saamamme neuvot mielessä. Melojen hallintaan alkoi löytyä konsteja, joku piti niitä kainalossa, toinen karkuremmissä tai kansiköysien alla. Rehkiminen ja punnertaminen alkoi pikkuhiljaa tuntua kropassa ja käsivarsissa, aallokko teki hommasta selvästi raskaampaa. Tikapuupelastautuminen tuntui tukevalta, mutta avustettavan takaisin veteen laskemisessa piti olla tarkkana.

Tikaspelastautuminen 
Väsynyttä melojaa skuupataan kajakkiin




                                                                                                                                                                                                                                                                                     
Tilanteen hallintaa harjoittelimme aaltojen pärskiessä ja valot sammutettuina. Vaikka allas ei pilkkopimeä ollutkaan, lisäsi hämäryys autenttisuuden tuntua ja sai adrenaliinin virtaamaan. Äänimerkistä puolet ryhmästä joutui veden varaan, josta muiden tuli heidät havaita ja auttaa mahdollisimman nopeasti takaisin pystyyn. Vähitellen alkoi tuntua siltä että paripelastautuminen sujuu kohtalaisesti ainakin silloin, kun autettava tietää itse, mitä tehdä ja osaa olla avuksi. Entäpä, jos merellä nurin mennyt säikähtää tai ei osaakaan toimia muuten järkevästi? Tämän harjoituksen jälkeen seurannut pieni lepo- ja evästauko tuntui hyvin ansaitulta.

Eräs kurssin opetuksista oli kuinka helposti itsestään-
selvältäkin tuntuvat asiat kaikessa tohinassa unohtuvat.

Pienen lepotauon ja palautekeskustelun jälkeen siirryimme itsepelastautumisiin. Benjamin esitteli aluksi pari kajakin tyhjennystapaa, joiden soveltuvuutta omalle kalustollemme pääsimme pian kokeilemaan. Rodeopelastautuminen onnistui kohtalaisen helposti tyynessä vedessä, samoin kajakin tyhjentäminen keulasta nostaen. Eskimo ei kuitenkaan ollut läheskään niin varman tuntuinen kuin ilman varusteita uimahallissa.
Tauko paikalla. Benjamin neuvoo, Sonja avustaa
Aallokko muutti sitten kaiken. Nyt kajakin tyhjäksi saaminen tuntui olevan aivan sattuman kauppaa. Syvällä vesilastin takia uiva kajakki taas on niin kiikkerä, että sen kyytiin kipuaminen oli erittäin hankalaa. Joskus se onnistui, usein seurauksena oli uusi molskahdus. Hyväksi ja nopeaksi pelastautumismenetelmäksi otaksumani re-entry ei väsyneenä liiveissä ja kuivapuvussa enää onnistunutkaan. Milloin minulla oli mela väärin kädessä, milloin aalto löi huonoon aikaan. Järkikin tuntui välillä seisovan. Vettä köhien minun oli pakko lopulta kaivaa puhallettava melakelluke esiin. Sen avulla pelastautuminen sujui sentään kohtalaisen varmasti. Kajakin tyhjäksi pumppaamisessakin oli omat haasteensa. Eskimokin jäi aallokossa huonommalta puolelta nousematta.  Monen muun kurssilaisen havainnot tuntuivat olevan samansuuntaisia.

Lopuksi vielä harjoittelimme hinauksia sekä kisailimme ja leikittelimme altaassa. Kun päivä oli ohi, takki oli tyhjä, mutta fiilis korkealla. Oli mukava huomata omien varusteiden toimivan odotetulla tavalla. Liivit istuivat hyvin myös vedessä, aukkopeite oli tiivis sekä riittävän helppokäyttöinen ja kuivapuku ylitti odotukset. Viiden tunnin altaassa polskimisen, reunalta hyppimisen ja pää alaspäin veden alla olemisen jälkeen ainoastaan oikea ranne oli kosteana 15 cm hihansuusta sekä aluspaidan kaulus harteille saakka. Muuten vaatetus pysyi täysin kuivana. Kajakin perässä oli pari desiä vettä. Sen on täytynyt päästä sinne ison lastiluukun kautta, kun sen päältä on kuljettu takakannen yli. Keula sekä päiväluukku olivat täysin kuivia.
Loppupalautteen aika, sitten saunaan
Tämä lauantai antoi paljon ajattelemisen aihetta. Moni itsestäänselvänä pidetty asia muuttuikin olosuhteiden myötä yllättävän vaikeaksi. Jopa oikea ja vasen tai keula ja perä tahtoivat välillä mennä itse kultakin sekaisin. Itsepelastautumiset osoittautuivat aallokossa haastaviksi. Melojakaverista on suuri hyöty turvallisuuden kannalta. Harjoittelulla, ennakoinnilla ja maalaisjärjellä on myös merkittävä rooli. Mitäpä jos haveri sattuu väsyneenä, pimeässä, avomerellä tai kylmän veden aikana? Siinä on kokeneellakin melojalla leikki kaukana, varsinkin, mikäli hän on matkassa yksin. Omasta kajakistani tulee jatkossakin löytymään melakelluke, pumppu ja melan karkuremmi.