Inkkareita ja kuolleita kaloja

Ensimmäinen melontakauteni on nyt tässä. Joulukuun puolivälissä lämminnyt ilma sulatti jo kerran jäätymään alkaneen meren. Melojakaverit suunnittelivat retkeä uudenvuodenpäiväksi, valitettavasti ajankohta ei minulle sopinut.  Kun 30.12.2013 lämpötila oli viisi astetta plussan puolella ja merivesi pari astetta tätä viileämpää, päätin käydä yksin melomassa. Myös tuuli oli ennustettua heikompi, joten olosuhteet olivat oikeastaan varsin hyvät. Puin kuivapuvun alle urheilukerraston ja ohuen fleecen, pakkasin mukaan varavaatteet ja suunnistin rantaan.

Ei hassumpi vuodenvaihteen melontakeli

Pari kalastajaa oli liikkeellä, muuten merellä oli autiota. Kaislikot olivat lakastuneet ja laiturit ammottivat tyhjyyttään. Kaikki tämä yhdessä normaalia korkeamman vedenpinnan kanssa sai meren näyttämään tavallista isommalta. Korkean veden ansiosta pääsin myös kiertämään muutaman saaren, jotka yleensä ovat kiinni mantereessa tukevan maakaistaleen avulla.

Kapeaa Hirssaaren salmea meloessani vastaani tuli sillan alla inkkarikanootti, jossa istui nuorehko pariskunta talvitakeissaan ilman pelastusliivejä. Nainen meloi takaa kajakkimelalla ja mies istui keskituhdolla selkä menosuuntaan. Taisimme kaikki hämmästyä outoa kohtaamista, luulimme varmaan olevamme yksin liikkeellä. Pariskunta tervehti kohteliaasti. Vaikka heidän matkansa olisikin lyhyt ja salmi kapea ja matala, tekee mieleni kuitenkin moralisoida hieman. Tuolla tavoin varustautuneena ei merelle pitäisi lähteä koskaan, saati sitten talvella. Varsinaisia inkkareita!

Joulukuun lopun viistot auringonsäteet valaisevat vastarannan kerrostalon katon

Jatkoin matkaani. Vielä muutama päivä aiemmin teräsjäässä ollut salmi oli nyt täysin sula ja pääsin kiertämään saaren. Paluumatkalla ihmettelin, kun melko lyhyellä matkalla näin kolme lahnaa kellumassa vatsa ylöspäin. Mikä oli mahtanut aiheuttaa kalojen joukkokuoleman? Ainoa selitys, jonka keksin oli, että aiemmin havaitsemani kalastajat olisivat verkkoja kokiessaan ne jostain syystä hylänneet. Olivatko verkot mahdollisesti olleet jään takia niin kauan kokematta, että kalat olivat ennättäneet kuolla niihin? Vai oliko ilmiöllä jokin muu selitys?

Vajassa oli  jouluisan hämärää

Joulukuun lopun päivä on kovin lyhyt, niinpä minunkin piti varsin pian suunnistaa kohti rantaa. Puoli neljältä alkaa tulla jo pimeä. Lähes surrealistisen näyn koin meloessani Munsaaren rantoja pitkin. Hämärtyvässä illassa talojen pihoilla ja ikkunalaudoilla loistivat jouluvalot. Tähän on hyvä päättää ensimmäinen melontakauteni. Mikäli säät jatkuvat viimeaikaisen kaltaisena, on tosin mahdollista, että uusi kausi 2014 avataan jo muutaman päivän kuluttua. Muussa tapauksessa täytyy odotella jokunen kuukausi kevään tuloa. Halliin pääsee onneksi talvellakin treenaamaan viikottain.

Grönlantilaismelan valmistus

Jo ensimmäisenä melontakesänäni kajakkikaupassa käydessäni katseeni kiinnittyi telineessä seisoviin laminoidusta puusta veistettyihin komeisiin grönlantilaismeloihin. Myöhemmin eskimopyörähdysvideoita tutkiessani huomasin niissä usein käytettävän samankaltaista pitkänhuiskeaa puumelaa. Sellainen piti saada vaikka en ollut koskaan moista kokeillut. Meloja näytti olevan myös kaupan, jopa kohtuu hintaan. Lumen ja hiihtokelien antaessa odotella itseään, piti pimeinä joulukuun iltoina keksiä jotain mielen virkistyksesi. Päätin veistää melani itse. Netistä löytyi varsin kattava kokoelma ohjeita niin mitoitukseen kuin valmistaukseenkin. Eniten hyötyä minulle oli Chuck Holstin selkeistä ohjeista sekä Matt Johnsonin mainiosta videosta.

Kolmiulotteisen kappaleen muotoilu ei ole aivan niin helppoa, miltä saattaa ensin tuntua. Siksi päätin aloittaa yksinkertaisesta perusmallista. Myöhemmin voisin halutessani tehdä hienostuneemman ja parannellun version, jossa voisin käyttää kalliimpia materiaaleja ja koristeellisia kuvioita. Olin toki valmistautunut liimaamaan aihion muutamasta pienemmästä rimasta. Etsimääni kuusta ei valitettavasti ollut saatavilla, mutta paikalliselta veneveistämöltä löytyi riittävä suuri lankku suorasyistä neljännessahattua mäntyä. Sitkakuusi tai Oregonmäntyhän olisivat olleet oivallisia materiaaleja, kotimainen mänty sai nyt luvan kelvata tätä ensimmäistä projektia varten.

Seuraavassa kuvasarjassa olen dokumentoinut työskentelyni päävaiheet:

Mäntylankku on tuotu pajalle ja nostettu sirkkelin päälle halkaistavaksi.

Oiko- ja tasohöylää käyttäen tein kappaleesta määrämittaisen (85x38mm). 

Höylättyäni lankun sopivan kokoiseksi, katkaisin sen oikeaan pituuteensa.

Melani pituudeksi tuli 218 cm.

Piirrottamisessa oli melkein yhtä suuri työ kuin itse puun työstämisessäkin.

Seuraavaksi piirsin lankkuun ensin keskilinjat...

...ja sitten sivuprofiilin.

Ohensin lapojen kärjet vannesahalla...

...ja viimeistelin käsihöylällä.

Kun lankun päät oli kavennettu lapoja varten, oli niiden muotoon sahaamisen vuoro.

Sahasin melan irti kavennetusta lankusta vannesahalla.

Karkea muoto alkoi nyt hahmottua.

Tähän asti työskentely oli ollut lasten leikkiä. Seuraavaksi alkoi varsinainen muotoilu.

Piirsin viisteet ja kavennukset tarkasti lankkuun.

Monenmoiselle höylälle oli nyt käyttöä.

Lastuja syntyi ja mela alkoi saada oikean muotonsa.

Nythän tämä alkaa jo näyttää joltakin.

Neljässä tunnissa karvalankusta oli kuoriutunut melan hahmo.
Tässä vaiheessa oli hyvä pitää tauko.

Vein työn kotiini ja punnitsin sen. Muotoilu oli vielä kovin karkeaa, mutta silti suuri paino yllätti. Kotimainen mänty ei ole kaikkein kevein materiaali, mutta olin toivonut pääseväni parisataa grammaa pienempään lukemaan. Olinhan noudattanut ohjeita tarkasti ja tehnyt lavoista sekä varresta pikemminkin hieman ohuet kuin turhan paksut. Nukuin yön yli ja palasin pajalle lopullista muotoilua varten. Toivoin aihion vielä kevenevän hiomisen myötä.

Lapojen kärjet muotoilin nauhahiomakoneella

Tässä vaiheessa höylällä ja tasohiomakoneella oli vain vähän käyttöä.
Suurimman osan hionnasta tein käsityönä n:o 80:n hiomapaperilla.

Jos edellispäivänä höylän jäljiltä oli syntynyt paljon lastua, nyt pölisi senkin edestä. Pari tuntia vierähti hiomahommissa. Mela alkoi näyttää jotakuinkin valmiilta ja tuntua käteen hyvältä. Hieman kevyemmältäkin se vaikutti. Asettelin komistuksen talousvaakaan, joka näyttii vähän alle 1300 grammaa. Ei hyvä, mutta parempi kuin edellisenä päivänä. Tähän on nyt toistaiseksi tyytyminen. Lapoja ja vartta en uskaltanut enää ohentaa eikä valittua materiaaliakaan voi vaihtaa. Myöhemmin silmiini sattui teksti, jossa kehuttiin männystä veistettyä melaa, mutta kehoitettiin jyrsimään sen varsi painon säästämiseksi ontoksi. Sama oli käynyt minullakin mielessä. Homma olisi varsin helppo toteuttaa paloista laminoidussa melassa. Toisaalta vaikkapa jättiläistuijaa käyttämällä umpipuisenkin melan painosta olisi helppo säästää runsas neljännes. Noin 900 grammaa kuulostaa jo varsin hyvältä. No, ehkä ensi kerralla sitten...

Siinä se nyt odottaa merikartan vieressä pääsyä oikeaan elementtiinsä.

Seuraavaksi vielä käsittelemätön mela sai kasteensa uimahallissa. Koska se tuntui hyvältä kädessä, en lähtenyt sitä enää lisää muotoilemaan. Kloorikylvyn jälkeen pystyyn nousseet puun syyt hioin hienolla hiomapaperilla ennen pintakäsittelyä. Melan käsittelin kahdesti roslagin mahongilla eli venetervan, pineenitärpätin ja pellavaöljyn seoksella. Myöhemmin öljysin ja tervasin sen vielä kerran.

Melani lopulliseksi painoksi tuli 1250 grammaa ja se on osoittautunut kivaksi kikkailla ja hauskaksi meloa. Avovedessä olen toistaiseksi päässyt melomaan vain muutaman kilometrin, mutta alkukokemukseni ovat positiiviset. Veistin melalle kaveriksi myös norsaqin, jolla voin myöhemmin opetella eskimopyörähdyksiä. Tällä hetkellä sen käyttö on kuitenkin minulle vielä turhan vaikeaa. Näillä näkymin seuraava käsityöprojekti voisi olla lyhyempi myrskymela, jota voisin käyttää kesällä myös varamelana. Testimelonnan kokemuksista on kerrottu lisää 5.1.2014 julkaistussa blogikirjoituksessa.

edit. Seuraava versio valmistui kesäkuun lopulla 2014 ja myrskymela tammikuussa 2015.

Jäätä ja eskimoita

Melonta on ympärivuotinen harrastus. Talvisin suunnitellaan retkiä, jotka kesällä toteutetaan. Alunperin tavoitteeni oli jatkaa melomista vähintään marraskuulle. Lokakuun lopun ulkomaanmatkan tuliaisina saatu parin viikon flunssa sekä sitä seurannut poskiontelotulehdus katkaisivat kuitenkin harrastustoiminnan pitkäksi aikaa. Kun ne pimenevän marraskuun pari harvaa melontaan sopivaa päivääkin sattuivat vielä keskelle viikkoa, tuli merellä käyntiin pitkä tauko.

Itsenäisyyspäivänä seuramme aktiivit tuumailivat, että vielä voisi löytyä riittävästi vapaata vettä muutamalle kajakille. Joulukuun toinen lauantai valkeni kauniina. Ilma oli tyyni ja aurinko pilkahteli, mittari tosin oli viitisen astetta pakkasen puolella. Hieman sekalaisin miettein sonnustauduin kuivapukuun ja pakkasin melontakamppeita autoon. Toivoin, etteivät naapurit näkisi millainen mies heidän aidan takana asuu.

Tällä kertaa ei ruoho vihertänyt

Rannassa oli onneksi muitakin vinksahtaneita, yhteistuumin kajakit kannettiin vajasta. Avovettäkin löytyi, mutta rannat olivat niin jäässä, että vesille pääsemisessä oli omat ongelmansa. Lähistöllä on laituri, jonka päästä olisi ollut mahdollista yrittää sulaan, mutta sen portti oli tukevasti lukossa. Pienen pähkäilyn jälkeen apu saapui paikallisen koiranulkoiluttajan hahmossa. Miehen taskusta löytyi tarvittava avain. Ukkeli jäi ihmeissään rannalle katsomaan, kun arktinen retkikuntamme sonnustautui matkaan.

Laiturin päästä löytyi sulaa

Melonta maistui ja mieli oli korkealla. Kovin pitkäksi ei lenkkimme kuitenkaan muodostunut. Kipakka yöpakkanen oli jäädyttänyt meren selän turhankin tehokkaasti. Ainoastaan siellä, missä Kymijoen virtaus säilyy riittävän voimakkaana oli enää avovettä, paikoitellen sekin oli aivan jäätymispisteessä. Silloin tällöin, ilmeisesti painevaihtelun takia, melan veto jätti jälkeensä vaalean hyytöharson leijumaan parikymmentä senttiä pinnan alapuolelle. Tyynen ilman ja hyvän varustelun ansiosta kylmä ei kuitenkaan päässyt hätistelemään missään vaiheessa.

Välillä meri tuntui jäätyvän silmissä

Mitä järkeä tällaisessa huurremelonnassa sitten on? Kuntoa, melontataitoja tai turvallisuuttakaan se ei varsinaisesti edistä, mutta tuottaa toisaalta hyvää mieltä ja piristää sitäkin enemmin. Pari tuntia valohoidossa merellä keskellä pahinta kaamosta antoi kummasti lisää virtaa ja auttoi jaksamaan kiireisen työviikon. Seuraavat illat kuluivatkin taas melontakirjallisuuteen syventyen, varustelistoja laatien ja tietokoneen ääressä kaikenlaisia melontaan liittyviä sivustoja googlaillen. Muun muassa oheista kirjaa tohdin omasta puolestani suositella.

Lukeminen kannattaa aina

Teoksessa on mukavalla tyylillä onnistuttu esittämään riittävä peruskattaus melontatietoa sitä janoavalle. Itselleni kirjasta on ollut paljon iloa ja hyötyä. Toki monia muitakin opuksia maailmalta löytyy niin koti- kuin ulkomaankin kielellä. Lisäksi venemessuilta vuosien varrella mukaan tarttuneet kajakkifirmojen esitteet tulee plarattua aina uudelleen ja uudelleen. Siinä mielessä tämä tuntuu olevan erikoinen harrastus, että mitä enemmän lajivälineitä itselleen hankkii sitä pidemmäksi puutelista tuntuu kasvavan.

Melkein kuin Karibialla, lämpöä ja kirkasta vettä

Eskimot viihtyvät lämpimässä. Näin ajattelin onnistuttuani kesällä pyöräyttämään ensimmäisen käännökseni varsin lyhyen harjoittelun jälkeen. Päätin kuitenkin keskittyä pää ylöspäin melomiseen sulan veden aikana ja palata tämän taidon jatkojalostukseen talvella halliolosuhteissa. Minua onnisti, kun palaset loksahtivat nopeasti paikoilleen. Tiedän, että monille tämän himotun taidon omaksuminen on paljon mutkikkaampi prosessi. Osittain kyse on varmasti puhtaasta tuurista. Ehkä myös sillä, että vesielementti on minulle ennestään tuttu eikä nuriin kipsahtanut kajakki aiheuta paniikkireaktiota on osuutensa asiassa. Tuskinpa poikavuosien telivoimisteluharrastuksestakaan mitään haittaa on, vaikka olenkin nykyisin jäykkä ja kömpelö viisikymppinen.

Kuten oheisesta videosta ilmenee, hommassa on vielä paljon hiomista. Ensin pyörähdys on saatava niin varmaksi, että nousu onnistuu kaikissa olosuhteissa ja varusteissa ilman pienintäkään epäilystä. Sitten se on hyvä hallita myös toiselta puolelta. Tämän jälkeen onkin tuentojen jatkoharjoittelun paikka eikä re-entry eskimokaan olisi pahitteeksi opetella. Myös melakellukkeen käyttöä pitäisi treenata siitä, mihin se kesällä jäi. Kun kaikki nämä joskus hallitaan, löytyy kymmeniä uusia tapoja pyöräyttää eskimo. Eniten näistä tuntuisi kiehtovan taito käyttää pientä apumelaa. Tällaistahan voisi säilyttää jopa turvavarusteena kajakin etukannella. Näin pitkälle tuskin kuitenkaan päästään ennen kuin on aika laskea kajakki jäiden lähdön jälkeen takaisin oikeaan elementtiinsä.