Avokanoottikausi avattu

Edellisenä viikonloppuna mökkimelonta oli jäänyt haaveeksi. Nyt olin pitkin viikkoa yrittänyt katsella satelliittikuvista, josko mökkilahti olisi jo jäistä vapaa. Täyttä varmuutta en asiaan saanut, sillä kelvollisia kuvia alueelta ei tahtonut löytyä. Lauantaiaamuna 17.4. ajaessani auton mökin pihaan näin, kun vieno tuuli painoi viimeiset jäälautat pois lahdelta pyyhkien huoleni samalla pois. Ensin oli vain saatava tupa lämpimäksi ja asumiskuntoon. Vesille ehdin vasta lounaan jälkeen iltapäivällä.

Taivas oli täysin pilvetön ja ilma kevään lämpimin kantaessani kanoottia rantaan. Tuuli oli kuitenkin aamusta hieman voimistunut ja keväälle tyypilliset termiikkipuuskat saivat sen kääntymään milloin mihinkin suuntaan. Aaltoja ei kuitenkaan ollut ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Fiilis oli mitä mainioin. Kuivapuku päällä meloin Siikasaaren rantoja myötäillen Santsaaren pohjoispäähän ja tästä kohti Klamilan kalasatamaa. Lokit eivät ilmeisesti olleet vielä aloittaneet pesintääsä, sillä ne eivät kovin agressiivisesti  puolustaneet reviiriään. Ketään muuta kulkijaa en vesillä nähnyt. Satamassa yksinäinen mies kunnosti purjevenettään seuraten melontaani. 

Pyölinpohjan venerannassa oli vielä hieman paikoilleen sulavaa jäätä, muuten meri oli täysin auki. Kiertelin rantoja pitkin hieman toistakymmentä kilometriä, kunnes oikea peukalohanka ilmoitti, että nyt saa riittää ensimmäiseksi kerraksi. Käyttämäni Grey Owl Fleetwood -mela on soikeavartinen ja sen kanssa tuntuu olevan kyseisiä ongelmia, kunnes nahka käsissä kilometrien myötä paksuuntuu. Tämä yksilö on omistamistani meloista kaikkein mieleisin, mutta pitäisin siitä vielä enemmän pyöreävartisena. Rantaan päästyäni melonnan päälle maistui sauna.

Sunnuntaiaamuna ilma oli yhtä hieno, mutta tuuli oli hiljaisempi. Kello kymmenen maissa lähdin melomaan jälleen Siikasaaren rantaa mukaillen kohti kaakkoa. Ilma oli kirkas ja näkyvyys merellä suorastaan erinomainen. Pujahdin Lapurin salmesta itään. Salmen suulla tuuli tuntui selvästi viileämmältä ja vastaan alkoi ajelehtia meren täydeltä jäälauttoja. Olo oli kuin kapteeni Edward J. Smithillä Titanicin komentosillalla. Ihmettelin moista invaasiota, luulin kaiken jään jo sulaneen. En antanut tämän komean näytelmän kuitenkaan häiritä minua ja jatkoin matkaani kiertämällä suunnitelmani mukaisesti Lapurin saaren. Tämän jälkeen otin suunnan kohti luodetta ja Santsaaren eteläpäätä. Koko parin kilometrin ylityksen ajan sain väistellä auringossa hohtavia valkoisia lauttoja. Tätä upeaa näkyä ihaillessani mietin mistä jää mahtoi olla peräisin. Arvotus ratkesi myöhemmin illalla tietokoneen ääressä. Satelliittikuva paljasti Viipurinlahden olevan vielä jäässä ja haprastuvan kiintojään reunalta lähti pitkä vana irronneita jäälauttoja seilaamaan kohti länttä.

Keväisiä lintuja oli jo melkoisesti liikkeellä. Ulkona Lapurin eteläpuolella uiskenteli haahkaparvi. Lähempänä rannikkoa oli joutsenten ja hanhien lisäksi lokkeja, sorsia, telkkiä, koskeloita ja muutama merimetso. Pari moottorivenettäkin oli jo ehtinyt vesille. Toinen niistä ajeli jäälauttojen seassa varovaisesti kohti Suuri-Pisiä. Poikkesin kasomassa Santsaaren länsilaidalla olevaa vanhaa sodanaikaista bunkkeria. Rantautuminen oli haastava, muutta onneksi paikka oli vallitsevalla tuulella hyvin suojassa. Tämän jälkeen jatkoin matkaani Souvion saaren ympäri. Melonta maistui, mutta peukalohanka alkoi taas muistella olemassaolostaan, vaikka oli yrittänyt suojata sitä sormikkaalla. Käännyin kuitenkin kotia kohti, sillä vaimoni oli luvannut tulla iltapäiväksi mökille kevättöihin.

Kotimatkalla ihastelin keväisessä termiikissä kaartelevia lokkeja. Tähän aikaan vuodesta niiden kirkunakin kuulosti vielä mukavalta. Mökkilahdella kolmen kurjen parvi kurvasi matalalla aivan tonttimme yli, sitten ne löysivät hyvän noston ja jäivät yläpuolelleni kaartamaan. Seurasin niiden vaivatonta nousua kenties kilometrin korkeuteen asti. Lopulta ne kävivät niin pieniksi, että näkeminen alkoi olla hankalaa. Entinen purjelentäjä sisälläni heräsi. Muistin, kuinka parikymmentä vuotta sitten kaartelin pitkän tovin yksinäisen kurjen seurassa muutaman metrin etäisyydellä. Katselimme siinä toisiamme lasin läpi korkealla Kymin kentän ilmatilassa. Rantauduin hyvillä mielin ja suussa alkoi jo maistua vaimon mukanaan tuoma pizza. Avokanoottikausi oli nyt avattu ja mittariin oli viikonloppuna karttunut lähes kolmekymmentä kilometriä mitä parhaimmassa kevätsäässä. Kyllä tätä oli jo odotettukin.