maanantai 14. heinäkuuta 2014

Fish & Soul

Heinäkuun toisena viikonloppuna järjestettiin seuran meriretki, johon osallistuminen houkutti. Toisessa vaakakupissa oli mökkiviikonloppu perheen kanssa. Tällä kertaa jälkimmäinen voitti ja pakkasin kajakkini auton katolle. Olin hieman tutkiskellut mahdollisuutta meloa mökille rannikkomelonnan lähtöpisteestä Virolahdelta. Yllätyksekseni vaimokin suhtautui ajatukseen positiivisesti. Puutteellisten valmistelujen ja reippaan itätuulen takia ajatus jäi kuitenkin vielä tällä kertaa toteuttamatta.
Ruuhkaa sataman suulla
Klamilan kalasatamassa järjestettiin lauantaina 12.7. Fish & Soul- niminen kesätapahtuma. Kun kerran nimikin on noin komea, piti tilaisuus käydä katsastamassa. Meloin rivakassa kelissä Santasaaren, Veroluodon, Vehkaluodon ja Kujaholmin kautta kalasatamaan. Olipa mukava kerrankin nähdä toimintaa ja ihmisiä normaalisti niin autiossa satamassa. Ei meno nyt ihan Hangon Regattaa muistuttanut, mutta ilmassa oli selvästi positiivista väreilyä. Pyöriskelin kajakillani satama-altaassa ja seurasin pummilla, kun lavalla vedettiin vanhoja soul-klassikoita. Vierasvenesatamassa tapasin tutun haminalaispurjehtijan, jonka vieraanvaraisista tarjoiluista jouduin kohteliaasti kieltäytymään meriturvallisuuden nimissä.

Ennen kotimatkaa kävin vielä kääntymässä Klamilan kylänlahdessa. Siellä oli idyllisen rauhallista. Paluumatkalla kohtasin kaksi vesiskootteria. Toisella ajeli hieman hillitymmin keski-ikäinen pariskunta, mutta toisella ilmeisen keskenkasvuinen mieshenkilö pyöritteli ympyröitä ja kahdeksikkoja keskellä väylää huomioimatta lainkaan muita vesilläliikkujia. Ei tuntunut mukavalta istua matalassa kajakissa ja yrittää arpoa kummalta puolelta vekotin seuraavan kerran suhahtaa ohi. Marginaalia ei jäänyt montaa metriä. Huomattuaan lopulta minut ja tajuttuaan tilanteen ukkeli häipyi vähin äänin paikalta. Huvi- tai haittavero pitäisi moisille turhakkeille säätää mitä pikimmin. Mieluusti molemmat ja riittävän korkeina.
Rauhallinen kylänlahti
Päivän kuluessa näin vesillä yhteensä neljä muuta kajakkia. Tämä on enemmän mitä muistan koskaan näillä seuduin kerralla tavanneeni. Klamilassa oli perhe rantoja kiertämässä. Isä ja lapsi istuivat kaksikossa ja äiti meloi perässä yksiköllä. Matalassa salmessa Näästiön ja rannan välissä paljasselkäinen mies meloi vastaan omintakeisella tyylillä vanhaa lasikuituista mökkikajakkia. Olisikohan vekotin ollut omavalmiste 70-luvulta. Hieman vastaavanlaisia näkyi parissa muussakin mökkirannassa. Myös vastapäisestä Raitsaaresta laskettiin kalliolla kumollaan ollut kajakki laiturin viereen pikku pyrähdystä varten.

Melontaturvallisuus on herättänyt keskustelua viime aikoina sattuneiden ikävien tapahtumien takia. Ihmisten suhtautuminen turva-asioihin tuntuu vaihtelevan melkoisesti. Jotkut ovat hyvin tarkkoja turvallisuuden suhteen, toiset taas eivät oikein edes tunnu ymmärtävän riskejä. Joku voi olla kovin säikky vaikkapa aallokon suhteen, mutta saattaa silti olla valmis melomaan kylmän veden aikana. Useat kaipaavat rinnalleen kaveria melontaretkillään, mikä onkin viisasta. Kaverista vain on kovin vähän hyötyä, mikäli pelastautumisia ei ole harjoiteltu yhdessä ja erikseen. Itse olen melonut enimmäkseen yksin, siksi olen pohdiskellut näitä kysymyksiä vähän väliä.

Kotkan Melojat järjesti viikolla kaksikin reskutusharjoitusta. Tiistaina yksinpelastautumista oli treenaamassa tusinan verran melojia ja torstaina ryhmäpelastautumisia harjoiteltiin puolta pienemmällä joukolla. Koska en päässyt tiistaina paikalle, pidin yksityiset pelastautumisharjoitukset mökkirannassa lauantai-illan ratoksi. Vesi oli kerrankin niin lämmintä, ettei märkä- tai kuivapukua edes tehnyt mieli. Keväällä käymäni aallokkoallaskurssi oli jättänyt paljon ajattelemisen aihetta ja osoittanut, että kaikki ei aina välttämättä suju kuten ohjekirjassa, vaikka perusteet olisivatkin tiedossa.

Aluksi verryttelin tekemällä kymmenkunta eskimoa. Nämä pyörähtävät kyllä suhteellisen varmasti kummaltakin puoleta. Alkukesän koskimelontakurssi kuitenkin osoitti, että on aivan eri asia tehdä pyörähdys omasta vakaasta harkinnasta kuin nostaa sen avulla vahingossa kaatunut kajakki takaisin pystyyn. Tällöin saattaa meloja olla yllättynyt tai jopa pelästynyt, mela voi olla käsissä miten sattuu ja nenässäkin voi olla vettä.


Seuraavaksi kokeilin talvella uimahallissa hyvältä vaikuttanutta re-entryä, jossa kumollaan olevaan kajakkiin mennään kuperkeikalla istumaan ja nostetaan se melan avulla pystyyn. Keväällä meriturvan altaassa tämä ei aallokossa enää onnistunutkaan. Myös kerran aikaisemmin tänä kesänä kajakki oli jäänyt nousematta, sillä melan asentoa vedessä on vaikea hahmottaa. Nyt onnistuin molemmissa yrityksissäni, kun tunnustelin huolella melan varresta ja läpsyttelin sen lapaa pintaa vasten ennen kuin ryhdyin sviippaamaan. Video paljastaa kuitenkin menetelmän heikkouden. Oikaistuun kajakkiin jää runsaasti vettä, mikä tekee siitä hyvin epävakaan. Aallokossa ei tällaista kajakkia ole helppo pitää pystyssä. Nytkin olin horjahtaa yli, vaikka olosuhteet olivat helpot. En oikein jaksa uskoa menetelmän toimivuuteen omalla kohdallani.


Kolmanneksi treenasin rodeopelastautumista. Edelliseen verrattuna sen etuna on, että ennen kajakkiin nousemista sen saa keulasta pyöäräyttämällä melko hyvin tyhjennettyä. Tyhjentäminen onnistuu ainakin matalassa aallokossa, korkeammassa merenkäynnissä tyhjenemisen kanssa on vähän niin ja näin. Onnistuakseen se vaatii tarkkaa ajoitusta ja hyvää tuuria. Mikäli kajakkiin jää vettä, on siihen nouseminen varsin hankalaa. Kahdesti homma onnistui kerralla, mutta kerran pääsin puolityhjään kajakkiin kyytiin vasta toisella yrityksellä. Videokuvasta näkyy, kuinka lähellä istuma-aukon reuna on vedenpintaa. Merenkäynnissä on ilmeinen vaara saada kajakki vesilastiin ennen kuin meloja on ohjaamossa ja aukkopeite kiinni. Kuva paljastaa myös, miten liivit ovat nousseet hartioihin kajakkia tyhjennettäessä.


Tyynessä rodeotyyli toimii kohdallani varsin hyvin, mutta silti pidän melakellukkeella palastautumista varmimpana ja ensisijaisena menetelmänäni. On lisäksi varsin epätodennäköistä, että kaatuminen sattuisi juuri ihanneolosuhteissa. Nyt puhti alkoi olla jo niin vähissä, että jätin melakelluketreenit suosiolla toiseen kertaan.

Mökkilukemisena minulla oli tänä viikonloppuna Santeri Niittyaron Aallon etsijän päiväkirja. Sunnuntaiksi itätuuli oli yltynyt entisestään. Meloin Siikasaaren suojaista länsirantaa Lapurin salmeen. Siellä vastaan tuli aallon harjalta toiselle iloisesti kieppuva uimarengas. Otin karkulaisen kyytiin arvellen sen tulleen läheisestä niemestä. Hetken kuluttua vastaan tulikin isä ja poika moottoriveneellä jotain etsien, ojensin renkaan melan kärjellä heille. Salmen suulla Lapurin ja Pisin välissä aallokko oli isoa ja vaahtopäitä näkyi siellä täällä. Omenakaan ei enää pysynyt vakipaikallaan kompassisyvennyksessä. Kiersin kallioisen rannan sopivalta etäisyydeltä ja käännyin myötätuuleen. Aallot olivat niin isoja, ettei tullut mieleenikään yrittää surffata niitä kunnolla, laskettelin vain alamäkeen melatuen varassa. Santion suuntaan menevillä moottoriveneillä näytti olevan vaikeuksia vasta-aallokossa. Tuumailin että tässä kelissä matkustan mieluummin kajakilla kuin isommallakaan Busterilla.

Pian aallokko vaimeni järkevän kokoiseksi ja nautinnollinen taival Santasaaren kärjen kautta Souvion länsipäähän saattoi alkaa. Surffailin sydämeni kyllyydestä lähes kuuden kilometrin matkan. Henkilökohtaiset nopeusennätykset rikkoontuivat rytinällä. Oli helppo samaistua lukemani kirjan lainelautailijaan. Etenin väylän suuntaisesti pysytellen sen pohjoispuolella, vesi ja ilma olivat lämpimiä ja valitsin reittini siten, että tuuli olisi kuljettanut mahdollisesti kaatunutta kajakkia kohti rantaa. Kovin pitkiä ylityksiä ei tullut ja veneitäkin oli näkyvissä koko ajan. En tuntenut oloani turvattomaksi. Mietin, minkälaiset mahdollisuudet ryhmällä olisi pysy kasassa tällaisissa olosuhteissa ja kuinka mahdolinen reskutus onnistuisi. Puuskat meinasivat välillä repiä melaa kädestä. Huomasin unohtaneeni kiinnittää sen karkuremmillä kajakkiin.

Kotimatkan meloin taas saarten suojassa. Koko kesän olen yrittänyt kuvata kivellä siipiään kuivattelevaa merimetsoa siinä kuitenkaan onnistumatta, niin tarkka, valpas ja epäluuloinen tuo lintu on. Sitä vastoin ne pari vähäpukeista auringonottajaa tai naku-uinnilla ollut pariskunta eivät kylläkään huomanneet mitään erikoista ohi lipuessani. Kajakilla pääsee tai pikemminkin joutuu joskus yllättävän lähelle huomiota herättämättä.
Videot on kuvattu vesitiiviillä Lumix DMC-FT5 pokkarilla
ja Anttilasta ostetulla halpajalustalla

2 kommenttia:

  1. Olen myös lukenut tuon Niittyaron kirjan. Hyvä kirja surffauksesta ja elämästä. Ehkä hieman surullinen loppu.

    VastaaPoista
  2. Etsin tänään kirjahyllystäni jotain ihan muuta (ei löytynyt) ja käteen osui tämmöinen:
    http://www.goodreads.com/book/show/17289176-kaksi-purjehdusta-it-merelle-1854-1855

    Jos haluat lukea, niin voin antaa lainaan. Ainakin se sijoittuu merelle, ei tosin mennä kajakilla :-)

    VastaaPoista