Euroopan äärirajoilla

Retkimelojien Sinivalkonauhan, eli Suomen rannikon melonnan toinen pää sijaitsee Virojoen kirkonkylällä aivan maamme ja siten myös EU:n laitimmisessa kolkassa. Pituutta tuolla arvostetulla suorituksella, jonka runsas sata melojaa on tähän mennessä melonut, on reitinvalinnasta riippuen n. 1200-1400km. Olin jo jonkin aikaa suunnitellut käyväni katsastamassa tuon reitin alkupisteen ja melovani sieltä kesämökille Klamilaan. Matkaa tulisi tosin vain 24km, eli pari prosenttia koko reitin mitasta.

Rajan läheisyys sai valppaaksi.  Kartan seurana oli veneestä napattu käsi GPS.
Oikealla on reittiviiva, siitä vasemmalle vanha ja nykyinen rajavyöhyke ja vasemmalla valtakunnan raja.

Heinäkuisena maanataina vaimo kuljetti minut autolla lähtöpaikalle, jonne jäin pakkailemaan kajakkiani. Vaikka ilma olikin hyvä ja matka lyhyt, vaati valmistautuminen hieman huolellisuutta rajavyöhykkeen ja valtakunnan rajan läheisyyden takia. Rajavyöhykettähän on Virolahdella kavennettu siten, että nykyisin lahden pohjukasta on mahdollista päästä ulos ilman kulkulupaa. Aiemmin väylä kulki rajavyöhykkeellä ja sillä kulkemiseen tarvittiin erikoislupa, nyt rajavyhyke lähes yhtyy valtakunnan rajaan väylän itäreunassa. Oman reittini suunnittelin väylän länsipuolelle, joten edes vyöhykkeelle ei minun tarvinnut poiketa, eikä siis myöskään ilmoitella tekemisistäni kenellekään.

Kapeimmillaan rajavyöhyke on vain satakunta metriä.
Se alkaa saaren rannasta, takana näkyvä ranta kuuluukin sitten jo Venäjälle.

Mittari oli hellelukemissa ja tuuli puhalteli nelisen metriä sekunnissa vastaan meloessani suoraan etelään halki lahden pohjukan. Oli erikoista ajatella vasemman rannan kuuluvan Venäjälle ja oikean Suomelle. Lahden suulla oli melko lähekkäin kolme kalankasvattamoa, joiden ruokinta-automaatteja luulin kauempaa katsottuna jonkinlaisiksi rajavalvontalaitteiksi. Mietin, kuinkakohan paljon nuo häiritsevät lähiseudun mökkiläisiä ja kuormittavat vesistöä.

Eivät nämä kalakassit varsinaisesti ympäristöään kaunista

Tuuholmin saaren kierrettyäni sain matkaseuraa läheisestä kaislikosta lähteneestä joutsenesta, joka selvästi piti minua kaverinaan. Lintu meloi viereeni vajaa parin kajakin mitan päähän, mistä lähti spurttiin, mutta keskeytti kiidon juuri kun jalat olivat irroneet vedestä ja laskeutui odottamaan muutaman kymmenen metrin päähän. Kun olin melonut kohdalle, sama toistui yhä uudestaan ja uudestaan ainakin parikymmentä kertaa. Välillä lintu katseli taakseen minua odotellessaan. Yritin saada tätä näytelmää videolle, mutta automaattitarkennus ei pysynyt mukana ja tuloksena oli vain epäterävää suttua. Lopulta noin puolentoista kilometrin jälkeen Hurpun raja-aseman kohdalla joutsen kääntyi takaisin ja jätti minut yksin matkaamaan kohti länttä.

Luotsini ja matkakaverini

Hurpun raja-asema

Olin aikonut pitää maatauon Kauholmin ja Lakasaaren välisessä salmessa, mutta siellä oli mökkejä enemmin mitä merikartta antoi odottaa. Niinpä jatkoin matkaani vielä hieman. Seuraava saari reitin varrella oli autio ja kivikkorantainen Järvisaari, mistä löysin pienen maihinnousuun soveltuvan poukaman. Siellä söin eväät ja aprikoin poikkeaisinko samalla Pisissä. Sovitun aikataulun pitämiseksi jätin kuitenkin vierailun väliin ja suunnittelin käyväni saaressa paremmalla ajalla seuraavana päivänä. Tauon jälkeen oli helppo jatkaa tuorein voimin, maisemakin alkoi olla jo tuttua. Oikealla näkyi Siikasaari ja vasemmalla ensin Lapuri ja sitten Santasaari. Oli helppoa ja nopeaa meloa kotia kohti.

Tauolla Järvisaaressa

Seuraava aamupäivä vierähti poikien purjehdusharjoituksissa mökkilahdella ja iltapäivällä teimme koko perheen kanssa veneretken Lapuriin ja Vuoripulteriin. Iltaa kohti tuuli rupesi yltymään ja rannikon ylle alkoi kertyä tummia pilviä. Pisin reissu sai tällä kertaa jäädä väliin ja tilalle tuli aallokkomelontaharjoituksia Hellitöksenselällä.

Näkymä Klamilan sataman suulta kaakkoon

.