Välikausimelontaa

Kesän lämpimät ja valoisat päivät alkavat olla takana. Tuulet tuivertavat ja illat tuntuvat pimenevän yhä aikaisemmin. Vielä ei kuitenkaan melojan perspektiivistä ole oikein syksy, mutta ei enää oikein kesäkään. Vesi on edelleen mukavan lämmintä ja toistaiseksi rantojen lähistöllä pärjäilee vielä ilman kuivapukuakin. Melko kiireisenä ja jossain määrin myös mukavuudenhaluisena henkilönä olen kuitenkin asennoitunut siihen, että telttaretket ovat tältä melontakaudelta jo takana. Työpäivän jälkeenkään ei kovin pitkää lenkkiä enää ennätä heittää ja lähiruovikot on viime vuosien aikana jotakuinkin puhki melottu. Melonta on nyt siirtynyt päiväretkiin ja kotisaarten kiertelyvaiheeseen.

Sunnuntaina 8.9. mieli halasi merelle ja kroppa kaipasi kahden päivän seminaari-istumisen jälkeen toimintaa. Hyppäsin kajakkiini ja annoin vienon merituulen tuulettaa ja jäsentää ajatuksiani. Lähdin melomaan Kotkan saaren ympäri. Samalla tuli kierrettyä myös Katariinan niemen kainalossa oleva Varissari.

Hups!

Kantasatamassa oli pitkä rivi satamahinaajia odottamassa tositoimiin pääsyä. Puuvenekeskuksen rannassa törrötti laiturin vieressä jokin aika aikaisemmin uponneen parikymmenmetrisen purjelaivan mastot. Olin lukenut tapauksesta sanomalehdestä. Aluksen omistajasta ei ole selvyyttä ja siksi myös pelastustoimet ovat jäänet yhteiskunnan harteille. Alus oli puomitettu ja puomien sisäpuolella veden pinta vaikutti hieman samealta ja öljyiseltä. Aluksen tankit oli kuitenkin ehditty tyhjentää jo aikaisemmin, joten suurempaa ympäristöriskiä tästä puisesta purjelaivasta tuskin pääsee muodostumaan.

Loppumatkasta päätin keskittyä melontatekniikkaan ja kokeilla, näkyisikö tämä myös keskimääreisessä melontanopeudessa. Pahaksi onneksi aina toisinaan takkuileva SportsTracker lopetti seurannan ja loppumatkasta jäi kartalle vain suora viiva. Mieli kuitenkin virkistyi ja kajakkikin tuntui kulkevan hyvin, vaikka edellisestä kerrasta olikin vierähtänyt jo tovi. Ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen vasen olkapää ei oirehtinut millään lailla koko reissun aikana.

Taas mennään!

Viikko vierähti arkitöineen, kiireineen ja kokouksineen, kunnes seuraava mahdollisuus melomiseen tarjoutui lauantaina 14.9.  Päätin lähteä 22km:n lenkille Mussalon ympäri. Mukaani sain houkuteltua seurakaveri Pasin. Taivas oli aamusta pilvinen, mutta sääennuste lupasi sään kirkastuvan päivän mittaan. Tuuli puhalteli luoteesta melko puuskaisena, joten voimia säästääksemme päätimme meloa kierroksemme vastapäivään.

Joitain vuosia sitten harmaahaikaran yleistyessä rannoillamme, törmäsin siihen ensimmäistä kertaa Langinkosken alajuoksulla, Ruonalan rantaruovikoissa. Nyt samoilta sijoilta lehahti lentoon vitivalkoinen ja keltanokkainen jalohaikara. Ensimmäiset tämän lajin yksilöni olin nähnyt pari viikkoa aikaisemmin Virolahdella.

Jatkoimme Maijansalmen kautta Äyspäälle. Siellä meitä odotti kohtalainen laine takaviistosta. Aallokon, sekä napakan tuulen avustamina selvitimme Mussalon itärannan varsin rivakasti. Loppumatkasta tarjoutui mahdollisuus muutamiin surffeihinkin. Ennen sataman kärkeä, vehkaluodon kohdalla merikotka liiteli matalien pilvien alla hetkeksi menoamme seurailemaan. Jälkikäteen tarkasteltuna gps tarjosi tällä osuudella reitin huippunopeudeksi 13.3km/h.

Satamaa ruopataan

Sataman kohdalla oli suorastaan ruuhkaa.  Ennen kuin ehdimme aallonmurtajan päähän, kaksi rahtilaivaa lähti ulos aivan peräkanaa. Sataman laajennuksiin liittyviä ruoppaustöitä tehtiin kahden jättimäisen ruoppaajan voimin. Mietimme, miltä puolen nämä hirviöt olisi viisasta kiertää, kun ne yhtäkkiä lähtivät liikkeelle, ilemeisesti väistääkseen väylää pitkin tulevaa punaista kemikaalitankkeria. Tässä vaiheessa lasikikuituinen opastinvene kurvasi vierellemme kysymään reittisuunnitelmiamme. Kuljettaja piti valitsemaamme reittiä viisaana ja antoi ymmärtää, että pohjasta olisi löytynyt ilmeisesti joitain sodanaikaisia ammuksia. Sataman kärjen ohitettuamme pidimme pienen lounastauon katsellen länttä kohti luovivaa purjevenettä.

Punainen on syksyn muotiväri

Takasinpäin meloessa ei aalloista ollut enää haittaa, mutta varsinkin Tuohipöllön ja Ristiniemen kohdalla tuulenpuuskat olivat sitä luokkaa, että kajakkimme lähes pysähtyivät. Pasi kuvailikin tätä osuutta reitistä hieman töiseväksi. Pian pääsimme kuitenkin Hirssaaren suojaan ja loppumatka sujui jo helpommin. Paluumatkan hidas matkanteko oli kuitenkin pudottanut keskinopeutemme kuuden kilometrin tuntumaan. Näin ollen koko lenkin kiertämiseen kului lähes neljä tuntia. Vajarannassa fiilis oli hyvä. Monenmoista oli taas tälläkin lyhyellä reissulla nähty ja samalla saatu hieman kuntoiltuakin. Aurinkokin pilkisteli jo pilvien raosta.

Kannatti lähteä!