Viikko juhannuksen jälkeen melottavalle Kotkan melojien jokiretkelle osallistui tällä kertaa yhdeksän melojaa. Matkaa taitettiin seitsemällä yksiköllä ja yhdellä kaksikolla. Sääennusteet olivat retken alla hieman sekavat ja alati vaihtelevat, joten tarkkaa selvyyttä niistä ei oikein saanut. Ilmeisesti luvassa olisi ainakin jossain määrin tuulta, kenties vähän sadettakin, mutta pääosin kuitenkin poutaa.
Illan suussa 29.6. kokoonnuimme vajalle, jossa kajakit lastattiin peräkärryyn ja niin melojat kuin kärrykin rahdattiin retken lähtöpaikalle Kultaankoskelle. Illan sää näytti päivän sateiden jälkeen hieman poutaisemmalta, mutta joella kävi kova koillistuuli. Pakkaamisen jälkeen olimme kellumassa hieman kuuden jälkeen ja aloitimme taipaleemme hiljaa virtaavaa jokea pitkin kohti Pyhtään Tammijärveä, jossa olisi ensimmäinen leiripaikka.
Retki on alkanut, enää vajaa 50 km merelle
Ensimmäinen tunti sujui leppoisasti myötävirtaan ajelehtien, mutta Hirvijärven kohdalta joki kääntyi luoteeseen ja tuuli tuli nyt suoraan vastaan. Jouduimme kantamaan kajakit Hirvivuolteen säännöstelypadon yli. Ennen patoa oli ilmestynyt liikennemerkki, joka ohjasi melojat oikealle nostopaikalle. Syy tähän lienee edellisenä kesänä vieraspaikkakuntalaisille melojille tapahtunut onnettomuus, jossa yksi kanootti oli ajautunut avoimen patoluukun nielaisemaksi.
Lyhyen kanto-opetaation jälkeen alkoi melkoinen vastatuuleen puskeminen, jossa virran voimakkuus jäi auttamatta tuulelle toiseksi. Noin tunnin puurtamisen jälkeen saavuimme Hirvikosken padolle, missä jalkauduimme katsastamaan laskulinjoja. Joessa oli vettä jonkin verran keskimääräistä enemmän ja koski oli varsin näyttävässä kunnossa. Kymijoen reitit parhaiten tunteva Masa laski edeltä malliksi ja hetken kuluttua suurin osa kajakeista seurasi letkana perässä koskea alas. Minäkin painoin koko retken takaluuukun päällä keikkuneen keltaisen kypärän hetkeksi päähäni ja liityin letkaan. Koskikajakilla olen tästä monesti sujahtanut, mutta en koskaan aikaisemmin ollut laskenut Hirvikoskea merikajakilla.
Vastatuuli alkoi vähitellen taittua sivutuuleksi jatkaessamme Hirvikoskelta tasaista vettä pitkin kohti Tammijärven pohjoispäätä. Antinrannan leiripaikalle saavuimme noin puoli yhdentoista maissa. Ilma oli sen verran epävakainen, että oli vaikea päättää uskaltaisiko vaatteita jättää ulos kuivumaan vai pitäisikö ne siirtää teltan eteiseen odottamaan seuraavaa päivää valmiiksi kosteina.
Aamulla Antinrannassa
Ilalla oli lähes täysikuu, mutta yöllä ripsautti muutaman kerran hieman vettä. Onneksi aamun tullen taivas alkoi pikkuhiljaa jälleen kirkastua. Samalla tuuli voimistui entisestään. Puolen vuorokauden kuluttua saapumisestamme melojat ja kajakit olivat taas valmiina jatkamaan kesäisiä seikkailuitaan. Tuuli puhkui sellaisella tempolla, että piskuisen Tammijärven pohjoispäässä arvuuttelin puoliksi leikilläni, josko pääsisimme sen eteläpäässä surffailemaan. Aalto alkoi yllätyksekseni kasvaa siihen malliin, että jo puolivälissä kajakit lähtivät iloisesti laukalle. Loppua kohti vauhti sen kun vain yltyi niin, että meno alkoi jo pikemminkin muistuttaa rodeota. Enpä kuuna päivänä olisi arvannut, että Tammijärvelle mahtuu sellainen aalto, että kanssamelojasta näkyy välillä vain pelkkä lakki.
Tammijärvi tarjosi tällä kertaa maittavia surffeja
Kaikki hauska loppuu aikanaan ja nopean järven ylityksen jälkeen edessä oli jälleen noin tunnin verran tasaista jokivettä. Hyvin pian erkanimme Pyhtäänhaaran pääreitiltä ja suunnistimme kohti Ruotsinpyhtään idyllistä Ruukkia. Keli vaihteli ohi ajelehtevien pilvien mukaan nopeasti laidasta laitaan. Välillä tuuli ja satoi jääkylmiä pisaroita, välillä oli lähes tyyntä ja aurinko paistoi. Ruukissa vedimme kajakkimme sileälle nurmikolle, josta kannoimme ne tietä pitkin padon ohi alavirtaan. Kantomatkaa tuli tässä kohdin jonkun verran, joten otimme avuksi autotallista mukaani nappaaman kantohihnan. Tämän, sekä kaksikon kannella matkanneiden kajakkikärryjen avulla operaatio saatiin lähes siedettäväksi. Kun kajakit olivat lähes lähtövalmiina padon alapuolella, siirryimme paikalliseen lounasbaariin palkitsemaan itsemme muhevilla pitsoilla tai muuten maittavilla ruoka-annoksilla.
Raahaten Ruukin ohi
Pieni huilitauko ja energialisä olikin tarpeen, sillä Ruukin jälkeen vuorossa oli tämän retken vastavirtaosuus takaisin Pyhtäänhaaraan. Ekstra bonuksena saimme osalle matkaa myös hiukan vastatuultakin. Erilaisia joenmutkia, saaria ja haaroja oli nyt niin runsaasti, että oikean reitin löytyminen ilman kokeneemman konkarin apua oli varsin vaativa, ellei peräti mahdoton tehtävä. Kohta kajakkimme kuitenkin huilasivat virran mukana kohti Stockforsin patoa, missä odotti tämän retken kolmas ja viimeinen kanto-operaatio.
Näyttää idylliseltä, mutta vastavirta vaanii saaren kärjessä
Stockfors
Joskus vilkas saha- ja puuhiomotoiminta on jo aikoja sitten loppunut ja alue on nykyisin lähinnä kulttuurikäytössä. Paikoitelleen pahoin ränsistyneet tehdasrakennelmat olivat joelta päin oudolla tavalla viehättävän salaperäisiä. Täältä rappioromantiikan kehdosta alkaakin hetkeksi hieman missisippimäinen voodoo-tunnelma, johon voisi helposti kuvitella vaikka kuinka hurjia seikkailuja. Pian kuitenkin oikeaa rantaa reunustivat peltoaukeat ja maisema alkoi pikkuhiljaa avartua kohti Strukan sulkua ja lähestyvää merta.
Kantoapua odottelemassa
Noin neljän ja puolen kilometrin melonnan jälkeen ohjasimme kajakkimme valmiiksi avattuun Strukan kanavan sulkuun. Tämä aikoinaan Stockforsin tehtaan kuljetuksia palvellut kanava on kokemisen arvoinen sinänsä. Onhan sinä Suomen ainoa käsikäyttöinen suoraan merelle johtava sulkuportti. Sulutus meni nopeasti, koska meidän ei tarvinnut kuin odottaa veden laskemista. Yritin nopsasti käydä etsimässä sulkurakenteisiin piilotettua geokätköä, mutta en onnistunut sitä löytämään ennen kuin tuli taas kiire kajakkiin ja eteenpäin.
Tie merelle käy sulun kautta
Kanavan jälkeen alkoi retken ehkä turhauttavin osuus, melonta Purolanlahden kautta kohti Keihässalmen siltaa, joka ei millään tuntunut lähestyvän. Ei, vaikka vasemmalta takaa kävi rivakka myötätuuli. Välillä se toi mukaan sadetta ja sellaisia puuskia, että tälle matalalle ja ruohikkoisellekin lahdelle alkoi nopeasti nousta kunnon vaahtopäitä. Seitsemän maissa illalla saavutimme lopulta Keihässalmessa sijaitsevan Pyhtään melojien rannan, jossa pidimme pienen jaloittelu- ja tankkaustauon. Kaksi melojista päätti retkensä suunnitelman mukaisesti tähän.
Koska se meri oikein alkaa?
Kotkasta oli aiemmin päivällä lähtenyt pari melojaa Pyhtäälle ja he koittivat kovasti houkutella meitä jäljelle jääneitä seurakseen Koukkusaareen. Pähkäilimme asiaa, mutta seuraavan päivän sääennuste huomioiden katsoimme idempänä sijaitsevan Kuussaren paremmaksi vaihtoehdoksi. Näin viimeisen päivän vastatuuliosuus jäi hieman lyhemmäksi. Päivällä puhkunut puuskainen tuuli tuntui laantuneen siedettäviin lukemiin, kun meloimme Pyhtään rannikkoa nuollen kohti Kuussaaren pohjoispään leiripaikka.
Vedimme kajakkimme rantakalliolle ja pystytimme telttamme pohjoispään pienen niemen metsikön suojaan. Tuuli sattui rantaan sen verran, että mutustimme iltapalaa rantakallion sijasta ylempänä sijaitsevassa grillikodassa, jonka lavereille pari retkeläistä myös majoittui. Kovin montaa murua ei rinnan alle uponnut, kun osa Ruukin kuppilan jättimäisestä pitsasta oli vieläkin sulamatta. Puolilta öin painelimme pehkuihin kuunnellen jälleen yltyvän tuulen ujellusta rannan puissa.
Ilta saapuu Kuussaareen
Aamulla uskalsin tuskin kurkata ulos teltasta peläten oksien lyövän silmille ja meren tulevan ovelta vastaan. Maisema näytti kuitenkin ihan siedettävältä. Tuuli oli edelleen kova, mutta yön lukemista kuitenkin selvästi rauhoittunut. Edessä olisi enää noin kymmenen kilometrin vastatuuliosuus Metsolaan. Söimme aamiaista ja pähkäilimme jatkoa. Päätimme purkaa leirin ja lähteä rannikon suojassa kotia kohti. Masa ei ollut kiinnostunut vastatuuleen puskemisesta, vaan jäi saareen odottelemaan parempaa hetkeä. Kohta Koukkusaaren parivaljakokkin rantautui seuraksemme ja niin jatkoimme matkaa yhdessä kotiin päin.
Pieni käärme veikeä, uiskenteli veessä...
Tuuli oli arviolta kymmenen metriä sekunnissa, mutta luonteeltaan varsin puuskainen. Aallokosta ei ollut rannan läheisyydessä mitään haittaa, mutta osa puuskista oli niin vihaisia, että melaa piti puristaa oikein tosissaan, jotta se pysyi ylipäätään käsissä. Välillä kajakin kulkukin uhkasi pysähtyä ihan kokonaan. Kaksikolla alkoi olla jo hankaluuksia pysyä suunnassa kevyen etumelojan takia. Pikkuhiljaa matka kuitenkin eteni kohti määränpäätä. Viimeiset kiusaukset tulivat vielä aivan kotivesillä, kun matka Pohjinselän yli ei tahtonut taittua enää millään. En tiedä, alkoiko takki olla jo tyhjä, mutta en muista kyseisen rapakon ylityksen koskaan ennen olleen yhtä työlästä. En katsonut kelloa, mutta viimeiseen kymmenen kilometrin matkaan saattoi hyvinkin kulua kolme tuntia. Kovin huimaa ei etenemistahtimme siis ollut,. Normaaliolosuhteissa vastaavalla energiamäärällä taittuisi hyvin ainakin tuplamatka.
Kotia kohti...
Perillä Metsolassa oli hieno keli. Paistattelimme päivää suojaisassa rannassa ja pulahdimme lämpimään veteen uimaan pakkausten purkamisen ohessa. Samalla kertasimme vielä yhdessä tämän monipuolisen ja onnistuneen retken kohokohtia. Hieman ryytynyt olokin alkoi pikku hiljaa taas normalisoitua. Kyllä jälleen kerran kannatti lähteä matkaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti