Kiireetön kesäilta avokanootissa

Seurallamme on käytössä yksityiomistuksessa oleva Mad River Explorer 14 avokanootti, jota päätin lähteä kokeilemaan. Melojakaverin kommentit kyseisestä kulkuneuvosta eivät olleet kovin mairittelevat, mutta en antanut moisen häiritä. Toimin 80-luvun puolivälissä viisi kesää pienen lammen rannalla sijaitsevassa kesäsiirtolassa, jossa meillä oli parhaimmillaan neljä inkkaria leiriläisten käytössä. Silloin tällöin otin hieman etäisyyttä leirin hälinään ja lähdin tyynelle lammelle tuulettuman. Melontatekniikasta minulla ei ollut hajuakaan, eikä ole vieläkään.

Mad River Explorer 14

Kannoin yllättävän raskaalta tuntuvan kanootin vajasta, puhalsin etupenkin alle ilmapussin ja nostin kulkineen veteen. Leveä ja lähes tasapohjainen vesikulkuneuvo tuntui kajakkiin tottuneelta vakaalta siihen laiturilta astuessa. Otin muutaman koevedon rannan tuntumassa ja lähdin kohti avoimempaa vettä. Jokunen melanveto sujui kuten pitikin, mutta sitten virta tarttui vempeleeseen ja napakka tuulenpuuska yllätti sivulta. Koko paatti lähti kylkimyyryä vasemmalle eikä alussa ennakoitu tuulikorjauskulma tuntunut pitävän lainkaan. Siirsin melan tuulen alapuolelle ja kas, kanootti kulki ilman suurempia ohjausliikkeitä suoraan, mutta sortui edelleen huolestuttavasti. Jokisuiston keskellä oleva kaislikko alkoi kutsua. Mieleen muistui joskus kuulemani lausahdus, jonka mukaan avokanootilla meloessa ei pidä olla aikataulua eikä päämäärää.

Puuska hellitti ja pääsin toiselle rannalle. Lähdin melomaan vastatuuleen ja maltilliseen vastavirtaan kohti Langinkosken alajuoksua. Homma alkoi toimia ja etenkin oikealta puolelta suoritettu veto tuntui luontevalta ja vei kanoottia sinne minne pitikin. Vauhti ei tosin päätä huimannut, mutta ohjattavuuteen olin hyvinkin tyytyväinen. Pitelin hetken kohdalle sattunutta sadekuuroa joen haaran yli kaartuvan lepänoksan alla ennen kuin jatkoin eteenpäin.

Sadetta pitämässä

Aloin saada pikkuhiljaa juonesta kiinni ja lähdin tutkiskelemaan pieniä sivuhaaroja. Yllätyksekseni linnut eivät juurikaan reagoineet vihreään väritykseen ja pääsin parin metrin päähän sorsapoikueista, lokeista ja västäräkeistä. Tyynessä melonta tuntui kivalta ja rauhalliselta. Pian tulin Langinkosken sillan alle ja lähdin veneväylää pitkin myötävirtaan.

Olin jo suuntaamassa takaisin rantaan, kun sain päähäni vähän laajentaa kierrosta ja kruisailin kaislikossa myötätuulessa Munsaaren itäpuolelle. Kanootti kulki helposti ja kevyesti. Vaihtelin melonta-asentoja istuen sekä polvillaan ja meloin kokeeksi kanoottia kumpikin pää edellä. Tyynessä takana istuminen ja oikealta melominen tuntui luontevimmalta, mutta vasemmalta suoritettu vetokin alkoi vähitellen luonnistua. Aloin innostua ja päätin jatkaa Ruonalan suuntaan.

Kaislikossa suhisee...

Menomatka sujui hyvin ja ja aika ajoin koin uudestaan sen taianomaisen tunteen, jonka muistan ensimmäisiltä melontakerroiltani. Olo oli rauhallinen, ei ollut kiirettä mihinkään, kanootti totteli lähes ajatuksen voimalla ja tunsin vahvasti olevani osa luontoa. Vasikkaniemen ja Munsaaren välisellä pienellä selällä sivuvastaiseen taistellessa tämä illuusio kuitenkin särkyi. Napakka tuulenpuuska tarttui kanootin korkeaan laitaan eikä leveä ja lättänä pohja juurikaan vastustellut, paatti kulki rivakasti kylkimyyryä aivan väärään suuntaan. Nousemalla polvilleni ja melomalla voimakkaasti, sain vehkeen vaivoin pysymään oikeassa suunnassa, mutta sorto oli yhä järkyttävän suuri. Lopulta puuska hellitti ja menoon tuli joku tolkku. Ohi ajavien moottoriveneiden aallot paukuttivat ikävästi kanootin tasaista pohjaa.

Kaislikon suojassa venho totteli taas ohjastajaansa, vaikka eteneminen olikin hidasta. Aukealla alkoi jälleen sortaminen. Huomasin, että pituussuuntaisella painonsiirrolla on merkittävä vaikutus kanootin ohjattavuuteen. Takaa istuessa sivutuuli pyrki kääntämään keulaa voimakkaasti pois tuulesta, vaikka meloin minkä pystyin. Kun siirryin povilleni lähemmäs keskipistettä, saatoin meloa tuulen alapuolelta suoraan ilman minkäänlaista j-vetoa ja kanootti eteni silti suoraan. Tuulen yläpuolelta melominen ei sitä vastoin tahtonut onnistua. Havaitsin myös, että vaikka leveä kanootti onkin alussa vakaa, on se myös niin leveä, että huolimaton painonsiirto reunalle saa sen äkkiä uhkaavasti kallistumaan.

Parhaimmillan joella

Testilenkki venyi parituntiseksi ja jätti kovin kaksijakoisen vaikutelman. Parhaimmillaan avokanoottimelonta tuntui oikein mukavalta ja rentouttavalta, mutta napakka sivutuuli sai minut raivon partaalle. Eikö tämä rakkine voi kulkea sinne, minne tahdon. Ei avokanootista oikein avoimen meren rannalle taida olla, vaikka tiedän, että sellaisella on melottu Suomen rannikkokin. Parhaimmilla inkkari on varmaankin pienillä lammilla tai suojaisilla järvillä sekä hitaasti virtaavilla joilla, jonne ei tuuli juuri käy. Sen verran kipinää kuitenkin jäi, että saatan raahata tämän vihreän kanootin toisenkin kerran ulos vajasta, kunhan vain sattuu sopiva keli. Olisi kiva opiskella hieman lisää melontatekniikkaa ja katsoa saanko tätä vempelettä yhtään paremmin haltuun.

Ei minusta vielä avokanoottimelonnan kannattajaa tullut,
mutta jotain kieliä tämä kokeilu silti soitteli.