Luolaretkellä

Kävimme Pasin kanssa 17.-18.7. retkellä Kirkonmaan kaakkoiskulmalla sijaitsevassa Heinäsaaressa. Pasi etsi reissukaveria ja viikon maata kotipihalla lapioituani olin valmiina lähtemään. Melonnan ja retkeilyn lisäksi myös toisena kohteena oleva Kirkonmaan entinen varuskuntasaari kiinnosti. H-hetken lähestyessä taivaalta alkoi kuitenkin tulla vettä ihan kunnolla ja Pasin optimismi alkoi rakoilla. Onneksi olin seurannut sään kehittymistä ja lupasin, että muutaman tunnin kuluttua on taas pouta. Meloimme etelää kohti auringonpaisteessa ja lähes tyynessä.

Ihan asiallinen melontakeli

Meloimme Lehmän ja Kirkonmaan itäpuolitse ja pidimme lyhyen evästauon puolimatkassa. Rantakalliolla koskelopoikue vietti iltaa ja montussa oli muutama vene viikonloppua aloittelemassa. Huviveneliikenne salmessa oli muutenkin vilkasta. Olihan perjantai-ilta ja moni oli menossa mökilleen. Lapoimme vettä melko rivakalla tahdilla, Pasin Sports Trackerin mukaan keskinopeutemme oli 6,7km/h ja saavutimme kohteemme alle kolmen tunnin tehollisen melonnan jälkeen.

Heinäsaari keulan edessä

Perillä jouduimme hieman etsimään otollista maihinnousu- ja leiriytymispaikkaa. Kierrettyämme lähes koko saaren ympäri, löysimme sen itärannalta laakean kallion, jonka reunassa oli hieman pehmeämpää maata. Rantakallion gelcoatjäljet ja kallioon kiinitetty koukku paljastivat muidenkin käyttäneen samaa rantautumiskohtaa. Vedimme kajakkimme ylös ja katsoimme telttapaikat ylempää kalliolta.

Heinäsaaren rannat ovat varsin kiviset

Rannasta löytyi valmis nuotiopaikka ja jopa valmiita polttopuita sekä tuohta sytykkeeksi. Pian teltat olivat pystyssä ja makkara tirisi nuotiolla. Maailma muuttui taas hieman paremmaksi. Kirkas ilma olisi ollut omiaan tähtitaivaan katseluun. Nukkumatti tuli kuitenkin kuin vasta muutama kirkkain tähti oli kiivennyt taivaalle.

Sten Suomi puksutti ilta-auringossa kohti Haminaa. Muutama tunti aiemmin
sama laiva oli seissyt redillä Mussalon sataman edustalla.

Aamulla leirin purkamisen jälkeen kiertelimme saaressa. Pohjoispäässä kasvillisuus oli rehevää, rannan tuntumassa oli komeaa niittyä ja sisämaassa tiheää heinikkoista metsikköä. Mahtaako saaren nimi johtua juuri tästä? Eteläkärjessä oli kallioista ja keskemmältä löytyi vanha bunkkeri, joka näytti olleen ainakin jossain vaiheessa myös asumiskäytössä. Ilmeisesti saari on sota-aikana ollut miehitetty.

Tässäkö syy Heinäsaari- nimeen?

Jätettyämme heinäsaaren, teimme pienen pyrähdyksen läheisen Hernekarin kautta matkalla Kirkonmaan eteläkärkeen. Pasin kuvatessa idyllistä vesilintupoikuetta huomasin tumman hahmon liitävän rannan rinnetuulessa. Lintu näytti kookkaalta korpiksi ja sen tultua hieman lähemmäs väritys paljastui ruskeaksi. Linnun kääntyessä auringonsäde osui vaaleaan pyrstöön. En uskaltanut huutaa, mutta yritin vinhasti viittoa Pasia paikalle. Tiesin lähistöllä sijaitsevasta merikotkan pesästä, mutten osannut odottaa tapaavani lintua täällä. Tämä jo kolmas kotkahavaintoni parin vuoden sisällä kruunasi päiväni ja tämän retken. Seurasin lumoutuneena lintua noin minuutin ajan ennen kuin se katosi niemen kärjen taakse.

Purjevene luovii aamuauringossa kohti Haapasaaristoa,
Taustalla näkyy Äljy.

Rantauduimme pieneen poukamaan lähelle Kirkonmaan eteläkärkeä ja lähdimme taskulamput mukanamme tutkimaan tätä ennen puolustusvoimille kuulunutta saaren osaa. En ollut kävellyt näillä kallioilla sitten 1981-82 samassa paikassa suorittamani varusmiespalveluksen jälkeen. Suurin osa linnoitteista oli purettu, mutta pari Tampellan 152 millistä rannikkokanuunaa seisoi yhä paikoillaan.

Kansa taisteli - Hylsyt lensivät

Varusmiesaikanani tykkien ampuma-arvot laskettiin vielä käsin ja tähän monimutkaiseen kallioluolan uumenissa suoritettavaan toimitukseen tarvittiin toista tusinaa miestä. Tehtäviini tuolloin kuului laskemiseen osallistumisen lisäksi välittää tulikomennot tykeille ja kellottaa kranaattien lentoaika sekä ilmoittaa niiden iskemäajankohta merta tähystävälle tulenjohtajalle. Muistan, miten epätodelliselta tuntui, kun näiden raskaiden tykkien parinkymmenen kilometrin päähän ampumien kranaattien ilmalento kesti toista minuuttia. Nykyisin keskiön on korvannut tietokone.

Eteläkärjen kallion tulenjohtotornin tummanpuhuva hahmo on
kuin Tähtien sota-elokuvasta

Miehistösuojien luolien kulkuaukot olivat sammaloituneet, mutta avoinna. Taskulappujen valossa tutkimme käytäviä, joita olin 33 vuotta sitten osannut kulkea vaikka silmät kiinni. Nyt ne vaikuttivat enää vain etäisesti tutuilta. Majoitustilojen, ammusvarastojen ja tykkitornien ovet olivat pääsääntöisesti lukittu, mutta muuten luolissa pääsi kulkemaan vapaasti. Kosteus, kasvillisuus ja home näyttivät vallanneen paikat, jotka ennen olivat pölisevän kuivia. Monta muistoa palasi mieleen.

Tästäkin on moni saapaspari aikanaan kulkenut

Kävimme myös katsastamassa vanhan ampumaradan ja kasarmin. Jälkimmäistä kunnostetaan nykyisin majoituskäyttöön saaristomatkailun tarpeisiin. Tienreunat olivat punaisenaan mansikoita. Muutamia mökkiläisiä tuli vastaan tällä ennen siviileiltä suljetulla alueella. Muistelimme vanhoja ja mietimme, millä aikataululla tilat olisivat uudelleen otettavissa käyttöön, mikäli tarve niin vaatisi.

Ampumarata oli pahasti metsittynyt, mutta sen  fasiliteetit

näyttivät joiltain osin olevan edelleen kunnossa.

Muistorikkaan saarikierroksen aikana taivas oli vetäytynyt sumuverhoon ja tuuli oli noussut. Lähdimme paluumatkalle pitkin Kirkonmaan länsirantaa. Toisinaan pitkät ja loivahkot aallot tarjosivat helppoja ja maukkaita surffeja kotimatkaa piristämään. Keittelimme lounaat Lehmän montun reunamilla. Sisällä täpötäydessä laguunissa oli ainakin kolme tuttua venettä. Varissaaren kupeessa tapasimme suppailemaan matkalla olleen Antin. Vaihdoimme pari sanaa ja jatkoimme kohti Metsolaa, jossa olimme takaisin jotakuinkin vuorokausi lähtömme jälkeen. Yhteensä 37 kilometrin melonta painoi jo hieman jäsenissä. Takana oli jossain määrin nostalginen ja aavistuksen äijämäinen, mutta kieltämättä hyvin mieleepainuva ja onnistunut retki.