Olen yrittänyt opetella melomaan hiljaa. Kamera liivin taskussa on oiva apuväline tähän. Hiljaa meloessa ehtii nähdä ja kokea enemmän. Silti, aivan kuten pyöräillessä tai hiihtäessäkin, huomaan vauhdin taas vähitellen nousseen ja hommaan hiipii turha yrittämisen maku. Ei aikuisen ihmisen tarvitse aina olla kilpasilla kellon kanssa. Arki on aivan riittävän hektistä. Viisikymppinen on jo ennätyksensä tehnyt ja rajansa löytänyt, välillä voi ottaa vähän rennommin.
Harrastin aikanaan jousiammuntaa toistakymmentä vuotta. Aluksi olin kiinnostunut ymmärtämään kuinka jousi toimii, sitten halusin oppia ampumaan tarkasti. Tekniikkakin kiinnosti, vaihtelin jousia, nuolia, tähtäimiä ja stabilisaattoreita opiskellen koko ajan lisää. Mittasin saavutettuja tuloksia muiden kanssa kilpailuissa. Ennen pitkää huomasin, että kovin mittelö käydään sittenkin ampujan oman pään sisällä. Joskus oli varma ja rauhallinen olo, nuolen osuman tiesi tarkalleen jo ennen kuin se oli edes ehtinyt irrota kunnolla jousesta. Tuollaisina hetkinä välineet ja aika menettivät täysin merkityksensä. Kymmentuntinen kilpailu sujui vilauksessa, josta ei jälkikäteen muistanut kuin tuon meditatiivisen tunteen.
Melominen voi tarjota oivan lähtökohdan tällaisen ajattomuuden tunteen löytämiseksi. Sunnuntaina 14.9. oli tyyni aamu. Muu perhe jäi vielä sänkyyn pyöräillessäni vajalle. Meren pinnalla leijaili pieni usva meloessani uimarannan ohi kohti kantasatamaa. Aurinko lämmitti aivan kuin kesällä. Meloin Hallan sillan alta ja kiersin Tiutisen, jatkoin Varissaren eteläpuolitse takaisin Metsolaan. Pysähtelin tuon tuostakin ihailemaan ja kuvaamaan maisemaa. Oli suorastaan pakahduttavan kaunista ja rauhallista. Muita kulkijoita ei juurikaan näkynyt. Olin yksin meren sylissä, seuraa sain vain satunnaisista merilinnuista. Aika menetti jälleen merkityksensä. Tällaisen aamun ja aamupäivän jälkeen jaksaa taas melkein mitä tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti