Altaassa ja venenäyttelyssä

Kaamos alkaa helpottaa, mutta rospuuttokelit jatkuvat. Merelle ei tammikuun puolenvälin jälkeen ole ollut asiaa, mutta kunnon hiihtokelejäkään ei ole tullut. Lunta ei ole kuin nimeksi ja latuja tuskin sitäkään. Kahdesti olen käynyt suksia ulkoiluttamassa ja muutaman kerran kiskonut luistimet jalkaani. Paremman tekemisen puutteessa päädyin tämän tekstin kirjoittamiseen.

Hallikausi on sujunut hyvin. Kotkan Melojilla on perjantai-iltaisin uimahallin sulkeuduttua tunnin mittainen lepakkovuoro puoli yhdeksästä alkaen. Melojia altaaseen sopii kerralla toista kymmentä ja paikalla on usein ollut parikymmentäkin innokasta. Tunti on juuri sopiva aika aktiiviseen treenaamiseen. Kovin paljoa pidempään ei jaksaisikaan tehokkaasti kieppua. Käytyäni hallissa nyt reilut pari kuukautta, olen päässyt tavoitteeseen, jonka syksyllä tälle talvikaudelle asetin. Eskimopyörähdys sujuu nyt molemmilta puolilta eikä re-entrykään ollut niin hankala kuin ennalta kuvittelin. Itse asiassa se vaikuttaa nopealta ja tehokkaalta itsepelaustautumismenetelmältä. Kesällä täytyy avovedessä harjoitella myös kajakin tyhjentäminen dumppaamalla. Ainakin videon perusteella tämä vaikuttaa pätevältä menetelmältä. Lisäksi olen harjoitellut tuentoja, rodeopelastautumista ja kikkaillut eskimomelan kanssa. Norsaq roll menee toiselta puolelta, mutta käsieskimoa en vielä ole yrittänyt. Reverse sweep rollissa olen päässyt muutaman kerran keulakannen kautta ylös, mutta itse swiippi on vielä pahasti hukassa. Mielenkiintoista harjoiteltavaa tuntuu löytyvän aina vain lisää.

Käväisin lauantaina 8.2. venemessuilla. Yleisestä taantumasta johtuen tapahtuma vaikutti tällä kertaa varsin vaisulta. Tapasin muutamia purjehdustuttuja, vierailin parissa veneessä, seurasin joitain esityksiä ja tutkin heloja sekä varusteita. Mitään uutta ja järisyttävää en löytänyt. Suppaus tuntuu olevan kovassa nosteessa, ainakin lautoja näytti olevan joka kulmassa. Melontatarvikekauppiaista paikalla oli Nort-West Import ja Welhonpesä. Näistä jälikimmäisen kanssa kävin myös hieman kauppaa.

Ihastelin komeita kajakkeja, varsinkin Skim Kayaksin ja Tideracen mallistot tekivät vaikutuksen, toki hinnatkin olivat sen mukaisia. Tutkiskelin myös suosikkini Artisanin uusinta 5G-versiota, joka vaikutti hyvältä. Vanhempien versioiden puutteita näyttäisi olevan korjattu mm. päiväluukkujen ja istuma-aukon osalta. Messutarjoiksena sitä kaupattiin reilulla parilla tonnilla NWI:n osastolla.

Welhonpesä

Nort-West Import

Melavalintani alkaa kääntyä Braca-sportin Hurricaneen. Taidan tilata sen 210 cm:n mittaisena, pienemmillä lavoilla, nappikatkaisulla ja 60 asteen kulmalla. Liimaamalla kootun melan lapakulmaa voi kuulemma myöhemminkin tarvittaessa muuttaa sekä varren pituutta lyhentää. Jahkailen vielä hiilikuitupitoisuuden kanssa, matala vaiko keskiaste?

Grönlantilaismeloja löysin ainakin viideltä eri valmistajalta. Lahnakosken melaa on hieman uudistettu, se vaikutti aavistuksen entistä jämäkämmältä. Sitä saa kotimaisesta haavasta ja lepästä laminoituna todella edulliseen 99-hintaan ja jättiläistuijasta (western red cedar) veistettynä tuplahintaan. Welhonpesässä oli Virossa teetettyja hyvältä vaikuttavia punaseetrisiä meloja kahtena eri versiona ja lisäksi vielä Mitchellin viimeistelty puumela sekä Norhern Lightin hieno, mutta kallis hiilikuitumela. Nort-Westin osasltolla törmäsin Kajak Sport Inuksuk hiilkuitumelaan, jossa oli pikalukituksella toimiva säätömekanismi. Kyseessä oli ilmeisesti vielä protoasteella oleva versio. Mela oli kevyt, mutta hintava eikä laatu oikein vakuuttanut. Pituussäädölle en keksi mitään järkevää käyttöä, olettaen että melan varsiosa on alunpitäen oikean mittainen. Myyjä kertoi lukitussysteemiin tulevan vielä jotain muutoksia.

Inuksuk ei vielä oikein vakuuttanut

Kylmien kelien aikana kaipasin kunnon melarukkasia. Nyt löysin ja ostin sellaiset Welhonpesän osastolta. Ostin myös veistämäni grönlantilaismelan lapojen päihin silikonset suojukset sekä uuden nenäklipsin edellisellä hallivuorollani jonnekin altaaseen hukkaamani tilalle. Nylonisen aukkopeitteeni kaveriksi hankin Hikon combipeitteen ja uudet melontaliivitkin tarttuivat matkaan samalta osastolta. Messujen kunniaksi sain ostoksistani varsin mukavan alennuksen. Lisäksi sain mainioita vinkkejä kajakkini penkin muokkaamiseen sopivammaksi sekä mahdollisen vaihto-operaation varalle. Mikäli en alkukesästä saa säädettyä istuma-asentoa mieleisekseni, saa vanha istuin tehdä tilaa Kajak-Sportin vaihtopenkille.

Kirjallisen vuodatuksen päätteeksi loppukevennykseksi vielä kolme hieman erilaista kuvaa viime kesän reissuilta.

Sujuva vesiliikenne vaatii kunnon opasteet.
Kuva on Pulterista itäiseltä Suomenlahdelta.

Kenelleköhän on haikara tulossa kylään?

Merenneitoihin en vielä ole törmännyt.
Miten lie tämäkin päätynyt Kymijokeen?

Vielä virtaa

Jo kerran perutuksi ilmoitettu talvi taitaa sittenkin tehdä tuloaan. Lunta ei tosin vielä ole, mutta pitkän aikavälin ennusteet lupaavat pakkaskelejä ainakin viikoksi eteenpäin. Tämä tietää valmiiksi jäähtyneen meren pikaista jäätymistä. Saattaa siis hyvinkin olla, että lauantaina 11.1. tehty melontareissu jää tämän avovesikauden viimeiseksi.

Mittari näytti pientä pakkasta ja taivas oli harmaa. Öinen tuuli oli paukutellut peltikattoa, mutta se oli jo tyyntymään päin. Odottelin kuitenkin puoleen päivään, ennen kuin työnsin kajakin vesille. Edelliseltä reissulta jäänyt kosteus oli jäädyttänyt säätöevän vaijerin. Olin onneksi ennakoinut asian ja jättänyt evän tarkoituksella hieman ulos.

Pärskeiden  muovaamia jääveistoksia Mussalon rannassa

Rannassa oli vähäistä riitettä, sillä ei ollut kuitenkaan vaikutusta melontaan. Ensimmäisen varikkopysähdyksen jouduin tekemään jo varttitunnin kuluttua. Olin optimistisesti lähtenyt matkaan paksuhkoissa neopreenisormikkaissa. Pian kävi ilmi, että ne eivät riittäneet pitämään sormia lämpiminä. Vaihdon käsiini paksummat tumput vielä, kun tunto oli tallella ja sormet tottelivat. Kunnon melarukkaset ovat olleet hankintalistalla jo pitkään, mutta pääkaupunkiseudun kaupat sijaitsevat niin kaukana ettei niihin arkisin ennätä ja sovittamatta en ole tohtinut hanskoja tilata. Lähimarketin rouherukkaset saivat siis kelvata. Itse asiassa ne soveltuvat melontaan aivan kohtuullisesti, varret vain saisivat olla pidemmät. Pienikin aallokko lorauttaa helposti yläkautta vettä sisään.

Väriä harmauden keskellä

Melaksi tälle reissulle olin valinnut veistämäni grönlantilaistyylisen puumelan sillä halusin kokeilla sitä kaikessa rauhassa. Varalle nappasin vajasta Braca Hurricanen, jota myös tahdoin testata tulevaisuuden hankintoja silmällä pitäen. Puumelan varsi jäätyi pian, mutta otekohta pysyi melko hyvin sulana. Paksut rukkaset eivät haitanneet, sillä leveästä grönlantilaismelan varresta sai silti hyvän otteen. Sopivaa melontatekniikkaa joutui jälleen hakemaan, mutta pienen alkutotuttelun jälkeen homma alkoi sujua. Vaihtelin välillä melaa ja samalla tyyliä. Vaikutelmaksi jäi, että normaalin eurooppalaismelan pito on parempi, mutta melominen grönlantilaismelalla käy hieman kevyemmin. Se tosin vaatii joustavamman ja tunnustelevan vedon.  Arvelin edenneeni Bracaa käyttäen hieman ripeämmin, mutta Sports Trackerin lokia katselemalla ei eroa voinut havaita. Loppumatkasta melan vaihtelu hankaloitui kansikuminauhojen jäädyttyä joustamattomiksi. Onneksi tuuli oli jo lähes täysin tyyntynyt ja varamela pysyi kannella ongelmitta.

Vielä yöllä ärjynyt tuuli tyyntyi nopeasti

Vesillä oli hiljaista, vain rannoilla näkyi muutamia ihmisiä. Munsaaren edustan kivellä istuskeli isokoskelopariskunta, Kärkisaaren jälkeen tapasin joutsenperheen, jolla oli kaksi lentokykyistä poikasta. Myöhemmin Ruonalassa tavoitin yksinäisen joutsenenpoikasen. Veden pinnan asetuttua, alkoi riitettä muodostua suojaisiin kohtiin. Vaikka reissu ei ollut kuin vajaa kolmen tunnin mittainen, alkoivat lahdet loppumatkasta jo jäätyä. Pariin otteeseen jouduin jopa peruuttamaan takaisin sulaan veteen. Juomapullona minulla oli litteä metallikorkillinen taskumatti. Viimeiset mehuhörpyt jäivät ottamatta, sillä korkin kohdalle oli jäätynyt parin sentin tulppa. Rantaan noustuani havaitsin myös kajakin saaneen kauttaaltaan ohuen kuorrutteen. Myös kansiköydet olivat jääneet tämän kirkkaan jääkerroksen alle, onneksi niitä ei kuitenkaan tarvittu. Hyvillä mielin pakkasin tavarat ja suuntasin päivän hämärtyessä kotisaunan lauteille nautiskelemaan kajakin kannella jäähdytettyä mansikkamehua.

Lahdukoihin alkoi kerääntyä riitettä

Jäätä kannella ja mehupullossa

Kotona kuivattelin huolella tavarat ja purin ne kaappeihin odottamaan seuraavaa avovesikautta. Vaikka retkeni ovatkin olleet lyhyitä, on mukana kuljetettava varustemäärä kasvanut säiden ja vesien kylmenemisen myötä. Päälleni, kuivapuvun alle olen yleensä pukenut urheilukerraston ja fleece-puvun, näiden paksuutta olen olosuhteiden mukaan vaihdellut. Päässäni on ollut pipo, neopreenihuppu tai molemmat. Käsissä olen pitänyt neopreeni- tai lateksisormikkaita tai sitten rouherukkasia. Lisäeristeenä on toisinaan ollut silkkisormikkaat. Jaloissa kuivapuvun alla olen pitänyt paksuja urheilusukkia ja päällimmäisenä numeroa liian suuria neopreenitossuja, jotka olen pyrkinyt pitämään kuivina mahdollisuuksien mukaan.  Kaulassa olen kuljettanut pilliä, sekä suojapussitettua kännykkää. Lisäksi välittömästi saatavilla on ollut puukko, pumppu, melakelluke, sieni ja köyttä. Liivit on tietenkin itsestäänselvyys. 

Kuorrutettu Artisan

Kajakkiin olen pakannut muovipussiin taukotakiksi toppatakin. Vesitiiviissä säkissä olen mukanani kuljettanut toisen urheilu- sekä fleece-kerraston lisäksi varapipon, -hanskat, -villasukat ja tuulipuvun housut. Säkkiin olen laittanut myös tulentekovälineet, avaruuspeiton sekä pari kemialliseen reaktioon perustuvaa lämpöpussia. Juomapullossa on ollut mehua ja mukana on saattanut olla myös banaani tai kourallinen pähkinöitä tms. Joskus on ollut lämmintä juotavaakin termospullossa. Yksin meloessani olen kiinnittänyt melani karkuremmillä. Kajakki on jalkatilastaan vuorattu solumuovisella telttapatjalla. Meloessa ei ole vielä kertaakaan ollut kylmä, mutta rannalle noustessa vilu kyllä on tullut nopeasti. Taukotakki on ollut siis todella tarpeen. Varusteet ovat kulkeneet rantaan Ikean kassissa. Ei vara venettä kaada!

Ruonalan ranta 12.1.2014
Edellisenä päivänä tästä saattoi vielä meloa

Tätä blogia ei suinkaan ole ollut tarkoitus päivittää viikoittain tai edes joka toisen melontakerran jälkeen. Näin vuodenvaihteessa tällaisia historiallisia melontakauden tai -vuoden päättäviä ja aloittavia kertoja on kuitenkin sattunut niin tiheään, että tarinaa on tuntunut riittävän. Lisäksi talvimelonta on sinänsä ollut innostavaa ja pieniäkin reissuja on ollut mukava käydä läpi uudestaan työpöydän ääressä. Lisäksi kirjoittaminen on mukavasti auttanut jäsentämään myös omia ajatuksia. Nyt saattaa edessä olla hieman pidempi tauko.

Vuoden paras reissu

”Sinä vuonna ei talvea tullutkaan

vaikka lehdetkin tippuivat puista

Emme menneet lammelle luistelemaan

kuin muistat lapsuutes joulukuista…”

Onko nyt oikeasti tammikuu?

Melontakausi 2014 tuli virallisesti avatuksi loppiaisaattona 5.1. Epävirallisestihan se oli avattu jo paria päivää aiemmin uima-altaassa. Ennusteen mukaan sää näytti mukavalta, mutta ilmojen haltija oli aluksi toista mieltä. Hetki ennen lähtöä taivaalta ropisi vettä varsin reippaasti. Onneksi sade ehti juuri sopivasti laantua kello yhdeksitoista ja reilua tuntia myöhemmin aurinkokin ilmestyi naamaa kuumottamaan. Tämän parempaa keliä ei tammikuussa voi enää toivoa.

Merta päin kalenterista välittämättä. Esko testaa uutta kajakkia.

Meitä oli kaikkiaan kuusi henkeä reissussa. Suunnistimme kohti Maijansalmea ja oikaisimme Lehtisen ja Maijansaaren välisestä kanaalista. Pienen pähkäilyn jälkeen päätimme suunnistaa Äyspään rantoja pitkin Niinilahteen tauolle. Lahden pohjukassa nousimme maihin nauttimaan eväistä ja hienosta kelistä. Rannalta löytyi myös meren tuoma vanha reimarin kori. Ikävä kyllä se osoittautui liian isoksi kajakilla kuljetettavaksi. Siitä olisi saanut oivan koristeen portinpieleen. Tauon jälkeen meloimme Hevossaren salmen kautta takaisin Metsolaan. Salmessa uudenvuodenpäivänä ollut jää oli sulanut joten sen läpi pääsi ilman naskaleita.

 

Tauolla Niinilahdessa

Palattuamme Metsolaan autossa odotti hiljattain valmistunut grönlantilaismelani koemelontaa. Olin sitä pari kertaa uimahallissa uittanut ja kikkailemisessa kivaksi todennut. Allas on kuitenkin liian lyhyt, jotta varsinaisista melontaominaisuuksista saisi minkäänlaista kuvaa. Niinpä koppasin melan matkaani ja lähdin vielä kiertämään muutaman kilometrin lenkin.

Värityksensä puolesta mela sopii hyvin ympäristöön

Pienen alkuhämmennyksen jälkeen grönlantilaismela osoittautui varsin mainioksi, joskin hyvin erilaiseksi tuttuun eurooppalaismelaan verrattuna. Mela pakotti matalampaan ja etukumarampaan asentoon kuin olin tottunut. Minun piti siivota pähkinäpussi ja juomapullo etukannelta, jotten olisi huitaissut niitä mereen. Koko veto täytyi suorittaa matalana etukantta viistäen kädet hieman koukussa ja yläruumista puolelta toiselle kääntäen ja samalla ehkä aavistuksen sivulta kauhaisten. En tiedä, onko kyseinen tyyli oikea, mutta se tuntui luontevalta ja ainakin etäisesti muistutti sitä, mitä olen videolta nähnyt. Kapeaa melaa ei kannattanut runtata veden läpi voimalla. Näin tekemällä seurauksena oli vain iso kärkipyörre ja tehon menetys. Kevyesti peukalolla ja etusormella varren päistä kiini pitäen ja kolmella muulla sormella hienovaraisesti lavan kulmaa säätäen melan sai soljumaan vaivattomasti ja hyvin kohtuullisella voimalla veden läpi. Tätä täytyy päästä harjoittelemaan vielä lisää. Alkuvedot ainakin tuntuivat innostavilta. Rantaa kohti meloessani mieleeni putkahti lyhytvartisen myrskymelan veistäminen varamelaksi tulevaa kesää varten.

Päivän valoisa hetki oli pian käytetty ja rantauduttuani klo 15.30 alkoi jo hämärtää. Sports Tracker näytti kuljetuksi matkaksi 19km. Loistava alku uudelle melontakaudelle!

Inkkareita ja kuolleita kaloja

Ensimmäinen melontakauteni on nyt tässä. Joulukuun puolivälissä lämminnyt ilma sulatti jo kerran jäätymään alkaneen meren. Melojakaverit suunnittelivat retkeä uudenvuodenpäiväksi, valitettavasti ajankohta ei minulle sopinut.  Kun 30.12.2013 lämpötila oli viisi astetta plussan puolella ja merivesi pari astetta tätä viileämpää, päätin käydä yksin melomassa. Myös tuuli oli ennustettua heikompi, joten olosuhteet olivat oikeastaan varsin hyvät. Puin kuivapuvun alle urheilukerraston ja ohuen fleecen, pakkasin mukaan varavaatteet ja suunnistin rantaan.

Ei hassumpi vuodenvaihteen melontakeli

Pari kalastajaa oli liikkeellä, muuten merellä oli autiota. Kaislikot olivat lakastuneet ja laiturit ammottivat tyhjyyttään. Kaikki tämä yhdessä normaalia korkeamman vedenpinnan kanssa sai meren näyttämään tavallista isommalta. Korkean veden ansiosta pääsin myös kiertämään muutaman saaren, jotka yleensä ovat kiinni mantereessa tukevan maakaistaleen avulla.

Kapeaa Hirssaaren salmea meloessani vastaani tuli sillan alla inkkarikanootti, jossa istui nuorehko pariskunta talvitakeissaan ilman pelastusliivejä. Nainen meloi takaa kajakkimelalla ja mies istui keskituhdolla selkä menosuuntaan. Taisimme kaikki hämmästyä outoa kohtaamista, luulimme varmaan olevamme yksin liikkeellä. Pariskunta tervehti kohteliaasti. Vaikka heidän matkansa olisikin lyhyt ja salmi kapea ja matala, tekee mieleni kuitenkin moralisoida hieman. Tuolla tavoin varustautuneena ei merelle pitäisi lähteä koskaan, saati sitten talvella. Varsinaisia inkkareita!

Joulukuun lopun viistot auringonsäteet valaisevat vastarannan kerrostalon katon

Jatkoin matkaani. Vielä muutama päivä aiemmin teräsjäässä ollut salmi oli nyt täysin sula ja pääsin kiertämään saaren. Paluumatkalla ihmettelin, kun melko lyhyellä matkalla näin kolme lahnaa kellumassa vatsa ylöspäin. Mikä oli mahtanut aiheuttaa kalojen joukkokuoleman? Ainoa selitys, jonka keksin oli, että aiemmin havaitsemani kalastajat olisivat verkkoja kokiessaan ne jostain syystä hylänneet. Olivatko verkot mahdollisesti olleet jään takia niin kauan kokematta, että kalat olivat ennättäneet kuolla niihin? Vai oliko ilmiöllä jokin muu selitys?

Vajassa oli  jouluisan hämärää

Joulukuun lopun päivä on kovin lyhyt, niinpä minunkin piti varsin pian suunnistaa kohti rantaa. Puoli neljältä alkaa tulla jo pimeä. Lähes surrealistisen näyn koin meloessani Munsaaren rantoja pitkin. Hämärtyvässä illassa talojen pihoilla ja ikkunalaudoilla loistivat jouluvalot. Tähän on hyvä päättää ensimmäinen melontakauteni. Mikäli säät jatkuvat viimeaikaisen kaltaisena, on tosin mahdollista, että uusi kausi 2014 avataan jo muutaman päivän kuluttua. Muussa tapauksessa täytyy odotella jokunen kuukausi kevään tuloa. Halliin pääsee onneksi talvellakin treenaamaan viikottain.

Grönlantilaismelan valmistus

Jo ensimmäisenä melontakesänäni kajakkikaupassa käydessäni katseeni kiinnittyi telineessä seisoviin laminoidusta puusta veistettyihin komeisiin grönlantilaismeloihin. Myöhemmin eskimopyörähdysvideoita tutkiessani huomasin niissä usein käytettävän samankaltaista pitkänhuiskeaa puumelaa. Sellainen piti saada vaikka en ollut koskaan moista kokeillut. Meloja näytti olevan myös kaupan, jopa kohtuu hintaan. Lumen ja hiihtokelien antaessa odotella itseään, piti pimeinä joulukuun iltoina keksiä jotain mielen virkistyksesi. Päätin veistää melani itse. Netistä löytyi varsin kattava kokoelma ohjeita niin mitoitukseen kuin valmistaukseenkin. Eniten hyötyä minulle oli Chuck Holstin selkeistä ohjeista sekä Matt Johnsonin mainiosta videosta.

Kolmiulotteisen kappaleen muotoilu ei ole aivan niin helppoa, miltä saattaa ensin tuntua. Siksi päätin aloittaa yksinkertaisesta perusmallista. Myöhemmin voisin halutessani tehdä hienostuneemman ja parannellun version, jossa voisin käyttää kalliimpia materiaaleja ja koristeellisia kuvioita. Olin toki valmistautunut liimaamaan aihion muutamasta pienemmästä rimasta. Etsimääni kuusta ei valitettavasti ollut saatavilla, mutta paikalliselta veneveistämöltä löytyi riittävä suuri lankku suorasyistä neljännessahattua mäntyä. Sitkakuusi tai Oregonmäntyhän olisivat olleet oivallisia materiaaleja, kotimainen mänty sai nyt luvan kelvata tätä ensimmäistä projektia varten.

Seuraavassa kuvasarjassa olen dokumentoinut työskentelyni päävaiheet:

Mäntylankku on tuotu pajalle ja nostettu sirkkelin päälle halkaistavaksi.

Oiko- ja tasohöylää käyttäen tein kappaleesta määrämittaisen (85x38mm). 

Höylättyäni lankun sopivan kokoiseksi, katkaisin sen oikeaan pituuteensa.

Melani pituudeksi tuli 218 cm.

Piirrottamisessa oli melkein yhtä suuri työ kuin itse puun työstämisessäkin.

Seuraavaksi piirsin lankkuun ensin keskilinjat...

...ja sitten sivuprofiilin.

Ohensin lapojen kärjet vannesahalla...

...ja viimeistelin käsihöylällä.

Kun lankun päät oli kavennettu lapoja varten, oli niiden muotoon sahaamisen vuoro.

Sahasin melan irti kavennetusta lankusta vannesahalla.

Karkea muoto alkoi nyt hahmottua.

Tähän asti työskentely oli ollut lasten leikkiä. Seuraavaksi alkoi varsinainen muotoilu.

Piirsin viisteet ja kavennukset tarkasti lankkuun.

Monenmoiselle höylälle oli nyt käyttöä.

Lastuja syntyi ja mela alkoi saada oikean muotonsa.

Nythän tämä alkaa jo näyttää joltakin.

Neljässä tunnissa karvalankusta oli kuoriutunut melan hahmo.
Tässä vaiheessa oli hyvä pitää tauko.

Vein työn kotiini ja punnitsin sen. Muotoilu oli vielä kovin karkeaa, mutta silti suuri paino yllätti. Kotimainen mänty ei ole kaikkein kevein materiaali, mutta olin toivonut pääseväni parisataa grammaa pienempään lukemaan. Olinhan noudattanut ohjeita tarkasti ja tehnyt lavoista sekä varresta pikemminkin hieman ohuet kuin turhan paksut. Nukuin yön yli ja palasin pajalle lopullista muotoilua varten. Toivoin aihion vielä kevenevän hiomisen myötä.

Lapojen kärjet muotoilin nauhahiomakoneella

Tässä vaiheessa höylällä ja tasohiomakoneella oli vain vähän käyttöä.
Suurimman osan hionnasta tein käsityönä n:o 80:n hiomapaperilla.

Jos edellispäivänä höylän jäljiltä oli syntynyt paljon lastua, nyt pölisi senkin edestä. Pari tuntia vierähti hiomahommissa. Mela alkoi näyttää jotakuinkin valmiilta ja tuntua käteen hyvältä. Hieman kevyemmältäkin se vaikutti. Asettelin komistuksen talousvaakaan, joka näyttii vähän alle 1300 grammaa. Ei hyvä, mutta parempi kuin edellisenä päivänä. Tähän on nyt toistaiseksi tyytyminen. Lapoja ja vartta en uskaltanut enää ohentaa eikä valittua materiaaliakaan voi vaihtaa. Myöhemmin silmiini sattui teksti, jossa kehuttiin männystä veistettyä melaa, mutta kehoitettiin jyrsimään sen varsi painon säästämiseksi ontoksi. Sama oli käynyt minullakin mielessä. Homma olisi varsin helppo toteuttaa paloista laminoidussa melassa. Toisaalta vaikkapa jättiläistuijaa käyttämällä umpipuisenkin melan painosta olisi helppo säästää runsas neljännes. Noin 900 grammaa kuulostaa jo varsin hyvältä. No, ehkä ensi kerralla sitten...

Siinä se nyt odottaa merikartan vieressä pääsyä oikeaan elementtiinsä.

Seuraavaksi vielä käsittelemätön mela sai kasteensa uimahallissa. Koska se tuntui hyvältä kädessä, en lähtenyt sitä enää lisää muotoilemaan. Kloorikylvyn jälkeen pystyyn nousseet puun syyt hioin hienolla hiomapaperilla ennen pintakäsittelyä. Melan käsittelin kahdesti roslagin mahongilla eli venetervan, pineenitärpätin ja pellavaöljyn seoksella. Myöhemmin öljysin ja tervasin sen vielä kerran.

Melani lopulliseksi painoksi tuli 1250 grammaa ja se on osoittautunut kivaksi kikkailla ja hauskaksi meloa. Avovedessä olen toistaiseksi päässyt melomaan vain muutaman kilometrin, mutta alkukokemukseni ovat positiiviset. Veistin melalle kaveriksi myös norsaqin, jolla voin myöhemmin opetella eskimopyörähdyksiä. Tällä hetkellä sen käyttö on kuitenkin minulle vielä turhan vaikeaa. Näillä näkymin seuraava käsityöprojekti voisi olla lyhyempi myrskymela, jota voisin käyttää kesällä myös varamelana. Testimelonnan kokemuksista on kerrottu lisää 5.1.2014 julkaistussa blogikirjoituksessa.

edit. Seuraava versio valmistui kesäkuun lopulla 2014 ja myrskymela tammikuussa 2015.

Jäätä ja eskimoita

Melonta on ympärivuotinen harrastus. Talvisin suunnitellaan retkiä, jotka kesällä toteutetaan. Alunperin tavoitteeni oli jatkaa melomista vähintään marraskuulle. Lokakuun lopun ulkomaanmatkan tuliaisina saatu parin viikon flunssa sekä sitä seurannut poskiontelotulehdus katkaisivat kuitenkin harrastustoiminnan pitkäksi aikaa. Kun ne pimenevän marraskuun pari harvaa melontaan sopivaa päivääkin sattuivat vielä keskelle viikkoa, tuli merellä käyntiin pitkä tauko.

Itsenäisyyspäivänä seuramme aktiivit tuumailivat, että vielä voisi löytyä riittävästi vapaata vettä muutamalle kajakille. Joulukuun toinen lauantai valkeni kauniina. Ilma oli tyyni ja aurinko pilkahteli, mittari tosin oli viitisen astetta pakkasen puolella. Hieman sekalaisin miettein sonnustauduin kuivapukuun ja pakkasin melontakamppeita autoon. Toivoin, etteivät naapurit näkisi millainen mies heidän aidan takana asuu.

Tällä kertaa ei ruoho vihertänyt

Rannassa oli onneksi muitakin vinksahtaneita, yhteistuumin kajakit kannettiin vajasta. Avovettäkin löytyi, mutta rannat olivat niin jäässä, että vesille pääsemisessä oli omat ongelmansa. Lähistöllä on laituri, jonka päästä olisi ollut mahdollista yrittää sulaan, mutta sen portti oli tukevasti lukossa. Pienen pähkäilyn jälkeen apu saapui paikallisen koiranulkoiluttajan hahmossa. Miehen taskusta löytyi tarvittava avain. Ukkeli jäi ihmeissään rannalle katsomaan, kun arktinen retkikuntamme sonnustautui matkaan.

Laiturin päästä löytyi sulaa

Melonta maistui ja mieli oli korkealla. Kovin pitkäksi ei lenkkimme kuitenkaan muodostunut. Kipakka yöpakkanen oli jäädyttänyt meren selän turhankin tehokkaasti. Ainoastaan siellä, missä Kymijoen virtaus säilyy riittävän voimakkaana oli enää avovettä, paikoitellen sekin oli aivan jäätymispisteessä. Silloin tällöin, ilmeisesti painevaihtelun takia, melan veto jätti jälkeensä vaalean hyytöharson leijumaan parikymmentä senttiä pinnan alapuolelle. Tyynen ilman ja hyvän varustelun ansiosta kylmä ei kuitenkaan päässyt hätistelemään missään vaiheessa.

Välillä meri tuntui jäätyvän silmissä

Mitä järkeä tällaisessa huurremelonnassa sitten on? Kuntoa, melontataitoja tai turvallisuuttakaan se ei varsinaisesti edistä, mutta tuottaa toisaalta hyvää mieltä ja piristää sitäkin enemmin. Pari tuntia valohoidossa merellä keskellä pahinta kaamosta antoi kummasti lisää virtaa ja auttoi jaksamaan kiireisen työviikon. Seuraavat illat kuluivatkin taas melontakirjallisuuteen syventyen, varustelistoja laatien ja tietokoneen ääressä kaikenlaisia melontaan liittyviä sivustoja googlaillen. Muun muassa oheista kirjaa tohdin omasta puolestani suositella.

Lukeminen kannattaa aina

Teoksessa on mukavalla tyylillä onnistuttu esittämään riittävä peruskattaus melontatietoa sitä janoavalle. Itselleni kirjasta on ollut paljon iloa ja hyötyä. Toki monia muitakin opuksia maailmalta löytyy niin koti- kuin ulkomaankin kielellä. Lisäksi venemessuilta vuosien varrella mukaan tarttuneet kajakkifirmojen esitteet tulee plarattua aina uudelleen ja uudelleen. Siinä mielessä tämä tuntuu olevan erikoinen harrastus, että mitä enemmän lajivälineitä itselleen hankkii sitä pidemmäksi puutelista tuntuu kasvavan.

Melkein kuin Karibialla, lämpöä ja kirkasta vettä

Eskimot viihtyvät lämpimässä. Näin ajattelin onnistuttuani kesällä pyöräyttämään ensimmäisen käännökseni varsin lyhyen harjoittelun jälkeen. Päätin kuitenkin keskittyä pää ylöspäin melomiseen sulan veden aikana ja palata tämän taidon jatkojalostukseen talvella halliolosuhteissa. Minua onnisti, kun palaset loksahtivat nopeasti paikoilleen. Tiedän, että monille tämän himotun taidon omaksuminen on paljon mutkikkaampi prosessi. Osittain kyse on varmasti puhtaasta tuurista. Ehkä myös sillä, että vesielementti on minulle ennestään tuttu eikä nuriin kipsahtanut kajakki aiheuta paniikkireaktiota on osuutensa asiassa. Tuskinpa poikavuosien telivoimisteluharrastuksestakaan mitään haittaa on, vaikka olenkin nykyisin jäykkä ja kömpelö viisikymppinen.

Kuten oheisesta videosta ilmenee, hommassa on vielä paljon hiomista. Ensin pyörähdys on saatava niin varmaksi, että nousu onnistuu kaikissa olosuhteissa ja varusteissa ilman pienintäkään epäilystä. Sitten se on hyvä hallita myös toiselta puolelta. Tämän jälkeen onkin tuentojen jatkoharjoittelun paikka eikä re-entry eskimokaan olisi pahitteeksi opetella. Myös melakellukkeen käyttöä pitäisi treenata siitä, mihin se kesällä jäi. Kun kaikki nämä joskus hallitaan, löytyy kymmeniä uusia tapoja pyöräyttää eskimo. Eniten näistä tuntuisi kiehtovan taito käyttää pientä apumelaa. Tällaistahan voisi säilyttää jopa turvavarusteena kajakin etukannella. Näin pitkälle tuskin kuitenkaan päästään ennen kuin on aika laskea kajakki jäiden lähdön jälkeen takaisin oikeaan elementtiinsä.

Ensimmäiset 500km

Heinäkuussa aloittaessani tuumailin, että kolmesataa olisi hyvä tavoite ensimmäiselle melontakaudelle, jonka arvelin päättyvän syyskuun puolivälissä pimeneviin iltoihin. Toisin kuitenkin kävi, vauhti parani, kilometrejä alkoi kertyä ja ruokahalu kasvoi syödessä. Hankkiessani kuivapuvun osin purjehdusta, osin melontaa palvelemaan, olin jo melko varma pystyväni melomaan viisisataa kilometriä ennen jäitä. Kiitos hyvän syksyn, tuo tavoite täyttyi jo 12. lokakuuta komeassa syyssäässä.

500km melottu

Vaikka hankinkin oman kajakin melko varhaisessa vaiheessa, olen pyrkinyt melomaan vaihtelevasti seurani Kotkan Melojien kalustolla tottuakseni erilaisiin välineisiin. Omaan hankintaani olen oikein tyytyväinen, se tarjoaa juuri sopivan yhdistelmän vakautta, ketteryyttä ja huolettomuutta. Ainoastaan istuimessa on toivomisen varaa. Joko en ole osannut säätää sitä oikein tai sitten takapuoleni on kyseiseen penkkiin väärän mallinen. Istuin on varsin leveä ja tasainen, olen kaventanut sitä reunoilta vaahtokumin palasilla paremman sivutuen saamiseksi. Jostain syystä toisinaan vajaa puolen tunnin melonnan jälkeen vasen jalkani alkaa hieman puutua. Tämä menee useimmiten ohi, mutta toisinaan asentoa täytyy vaihdella tiheästi, jotta ongelma helpottaa. Monessa seuramme kajakissa on hyvin minimaalinen säätöjä vailla oleva lasikuituistuin. Joissain se sopii mainiosti, eikä vastaavaa puutumista esiinny, toiset taas ovat korkeintaan välttäviä. Olen miettinyt mahdollisuutta vaihtaa hyväksi havaitun kaltainen kuppi-istuin oman laakean sohvani tilalle. Homma tuskin on erityisen suuri tai kalliskaan.

Artisan 2, eräs suosikeistani

Mieluisimmaksi melontaympäristöksi minulle on muodostunut aava meri. En viihdy kovin hyvin joella, missä näkyvyys on rajoitettu. Myöskään matalat kaislikot eivät tunnu houkuttelevilta. Toki kajakilla on mukava meloa rantojen läheisyydessä ja sellaisissa paikoissa, joihin veneellä ei helposti pääse. Parhaiten pääni kuitenkin tuntuu tuulettuvan merituulen voimasta, myös silmät ja sielu lepäävät aukeassa maisemassa. Olen melonut pääsääntöisesti yksin, joten olen pyrkinyt pitämään tolkun matkassa ja turvallisuuden mielessä. Siksi parhaat seikkailut ovatkin varmasti vasta edessä päin. Kilpavarustelun olen kuitenkin aloittanut hankkimalla edullisen kupoliteltan sekä kaivamalla vanhan jousiammuntakilpailuista voitetun Trangian naftaliinista.

Jokea paremmin olen viihtynyt merellä

Seurallani on kolme Artisan-kajakkia. Näistä kahdessa viihdyn mainiosti. Vanhimmassa punakantisessa on paras ja tukevin istuin, mutta se alkaa muuten olla jo elinkaarensa ehtoopuolella. Myös evä tuntuu jumiutuvan alituiseen. Valkoinen Artisan 2 on samantyyppinen, hyvin vakaa ja rauhallinen melottava. Sen istuin kuitenkin renklaa eikä vedä vertoja edelliselle. Moni tuntuu pitävän Artisaneja jäykkinä kampuloina, mutta minua hyvä suuntavakaus ei häiritse, pikemminkin päin vastoin. Näiden kajakkien suurin miinus on mielestäni päiväluukun puuttuminen. Se helpottaisi elämää kummasti. Kolmas kajakeista on Artisan Basic. Se vaikuttaa edellisiä korkeammalta ja huterammalta, ainakin tyhjänä. Aallokossa en sen kanssa oikein viihdy. Olisikin mukava tietää, mitä eroja eri Artisan mallien välillä oikein on. Tämä ainakin on samasta tuotenimestään huolimatta aivan erituntuinen kuin nuo kaksi muuta. Lisäksi vajassa näyttää olevan vielä yksityisomisteinen Artisan Millenium, joka ainakin perän muodon suhteen poikkeaa selvästi muista.

Kotikaupunkini maisemia vanhasta Artisanista katsottuna

Muita kokeilemiani kajakkeja on tekstin otsikkokuvassa näkyvä Golziana Marlin, joka tuntuu olevan monen melojan suosiossa. En ihmettele syytä. Kajakkiin saa Artisaneja mukavamman istuma-asennon hyvän selkänojan ja reisituen ansiosta. Istuma-aukko on myös paremmin muotoiltu ja Golzianassa on takana runsaasti tilaa päivätavaroille. Se on huomattavasti Artisania ketterämpi ja eloisampi, mutta silti aivan riittävän vakaa. Evää tosin joutuu säätämään useammin, sillä Golziana nousee hanakasti tuuleen. Toinen hyvin suosittu malli varsinkin naismelojien keskuudessa on Kajak Sport Viking. Tämä vaikuttaa minustakin oikein näppärältä ja mukavalta  vesikulkuneuvolta, mutta jalkatilaa voisi olla runsaammin. Nyt kyytiin mahtuu juuri ja juuri säätämällä jalkatuet aivan etummaiseen asentoon. Tuuma lisää ei olisi pahitteeksi, vaikka onnistuu toki melonta näinkin.

Edellä mainittujen lisäksi majamme hyllystä löytyy vielä mm. Kajak Sport Marlin, jossa, kuten parissa muussakin seuramme kajakissa, on aktiiviperäsin. En ole juurikaan melonut muilla kuin evällisillä malleilla, siksi en ole erityisen ihastunut tähänkään. Itse runkomuoto tuntuu kyllä mukavalta, vaikka ei olekaan erityisen ketterä. Peräsimen ansiosta Marlin toki kääntyy, mutta nyt hukkuu ajatus siitä, onko suurin syy suunnan muutokseen melojassa, olosuhteissa vai peräsimessä. En tahdo oikein saada tarkkaa kontrollia kajakkiin ja poljen pedaaleita kuten urkuharmonia. Nyt muuten vakaan tuntuinen kajakki ei kulje hetkeäkään suoraan. Tottumiskysymys varmasti tämäkin, mutta minulla ei ole erityistä tarvetta tai halua moiseen totutteluun ainakaan tässä vaiheessa. Tässä mallissa on edessä pieni, mutta näppärä luukku lähinnä pikkutavaroille.

Oma kajakkini tarjoaa sopivan yhdistelmän vakautta ja ketteryyttä

Olen melonut joko Kotkan tai Klamilan lähialueilla. Melontaretkeni ova olleet pääsääntöisesti parin- kolmen tunnin mittaisia 15 - 20 km pyrähdyksiä. Tyypillisesti olen melonut yksin mukanani hieman juotavaa ja joskus myös hieman evästä. Pidempiä taukoja olen harvoin pidellyt, joskus olen poikennut saaren rantaan nautiskelemaan kahvista, voileivistä ja maisemista. Varsinaiset retket antavat siis vielä odottaa itseään. Seuramme on toki järjestänyt useitakin mielenkiintoisia yhden tai parin yön retkiä, mutta ne ovat aina sattuneet purjehduskilpailujen kanssa samaan aikaan. Prioriteetti on siis ollut purjehduksessa. Mikäli seuraavana kesänä aikataulut menevät yhtä pahasti ristiin, täytyy sitten tyytyä retkeilemään vaikka itsekseen.

Aiemmin kesällä menohalujani hillitsi kokemuksen puute. Nyt, kun olisin valmis melomaan hieman etäämmällekin, alkaa päivä olla turhan lyhyt ja ilma sekä vesi turhan raikkaita. Parempi edetä pienin askelin ja jättää nälkää tulevaisuutta varten. Yksin meloessani mukanani olen aina pitänyt pumppua ja melakelluketta. Syksyn myötä lisääntyneet kalanpyydykset ovat saaneet minut lisäämään myös puukon varusteisiini. Anorakki, neopreenihanskat ja -jalkineet ovat purjehdustavaroita, samoin vesitiiviit sukat, jotka olen todennut hyvin käytännöllisiksi kevyiden tossujen kanssa. Muutaman kerran ilma ja jäähtyvä vesi ovat saaneet minut sonnustautumaan kuivapukuun. Märkäpuvulle en ole löytänyt käyttöä muualla kuin eskimoharjoituksissa. Seuraavaksi hankintalistalla on kevyt melonta-anorakki sekä nykyisiä liivejäni avonaisemmat, riittävillä taskuilla varustetut melontaliivit.

Lokakuussa kuivapuvussa