- Ajatuksia ja kokemuksia kajakkimelonnasta

- Ajatuksia ja kokemuksia kajakkimelonnasta

sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Liput suorina

  

Useasti olen itsenäisyyspäivänä käynyt melomassa. Joskus kajakki on pitänyt vetää jäätä pitkin avoveden reunaan, toisinaan maisema on ollut lumisen kaunis. Tällä kertaa niin ilman kuin merenkin lämpötila oli noin neljä astetta plussan puolella, mutta ennustetun 7 - 8 m/s sijasta tuuli vinkui 10 m/s tietämillä. 

Lähdimme Pasin kanssa aamutuimaan kiertämään Kotkan saarta. Laskeskelimme, että myötäpäivään kiertäen reitti olisi hieman helpompi. Varsin työlääksi tämänkertainen itsenäisyyspäivän melonta kuitenkin osoittautui. Alkumatka sujui vielä melko helposti ja kantasataman kohdalla rannan suojassa oli tovin ihan tasaista. Ihmettelimme puolitoista vuotta sitten laituriin uponneen purjelaivan hylkyä. Omistussuhteiden epäselvyyksien takia ja rahoittajan puuttuessa ei kalliisiin nostotöihin ole edelleenkään päästy. Alus lepää nyt toista talvea laiturissa öljypuomit ympärillään vain mastojen pilkistäessä pintaan.

Reitin kiertyessä etelään rannan antama suoja hävisi ja tuuli tarttui kajakkeihin. Matkan teko hidastui rajusti, mutta aallokko pysyi edelleen pienenä. Kuusien kohdalla pidimme lyhyen tauon ennen kuin sukelsimme pengertien sillan alta myöyryävälle merelle. Tyrskyt kastelivat silmälasit ja kylmä merivesi pisteli kasvoilla. Kajakki ei aluksi tahtonut totella lisääntyneessä merenkäynnissä, mutta tokeni pian, kun vain evän säätö saatiin kohdalleen. Ajatuksenamme oli meloa Pikkuliisan kautta Varissaaren suojaan ja käydä tästä katsomassa edellisenä iltana lähistöllä karille ajanutta moottorivenettä. Aallonmurtajan vaikutuksen lakattua aallokko kasvoi niin rajuksi, että valokuvaaminen tullut mieleenkään. 

Haveripaikalla oli pari muutakin venettä tilannetta tutkailemassa. Kiersin paatin ja nappasin muutaman valokuvan. Samalla ihmettelin, miten ihmeessä vene on moiseen paikkaan päätynyt. Karikko on merikarttaan merkitty ja paikallisten hyvin tuntema eikä pimeänä ja tuulisena joulukuun iltana kenenkään pitäisi lähteä merelle ilman painavaa syytä ja vankkaa kokemusta. 

Kuvaa ottaessani takaviistosta tullut tyrsky tarttui yllättäen kajakkiin, nosti sen perää ja lähes kaatoi sen. Onneksi refleksini pelasivat, kamera tippui karkunarun varaan ja melatuki pelasti kylmältä kylvyltä. Turhaan ei näitä ole aktiivisesti harjoiteltu ympäri vuoden. Vaikka kaveri oli matkassa, varusteet kunnossa ja rantakin vain puolen kilometrin etäisyydellä, olisi pelastautuminen näissä olosuhteissa ollut kovan työn takana.


Pikkuhiljaa lähdimme laskettelemaan sivumyötäisessä Metsolaa kohti. Pasin kajakista näkyi välillä keula, välillä perä. Toisinaan sain katsella sen kylkeä ja pohjaa ja toisinaan aaltojen sattuessa sopivasti, näkyi melojasta vain pipo. Yritin surffiin, mutta horjahdin taas. Tällä kertaa syyksi osoittautui melarukkanen, joka liian tiukkana ei sallinut nopeaa otteen siirtoa melan sattuessa veteen väärässä asennossa. Normaalisti olen kylmillä säillä pitänyt neopreenisormikkaiden päällä varrettomia tuulisuojia, mutta tuulen vinkuessa olin tunkenut ohuet sormikkaat pidempien ja tiukempien melarukkasten sisään. Loppumatka tulikin sitten otettua varman päälle.


Keisarinsataman kohdalla alkoi tuuleen melotut kilometrit painaa ja matkanteko kävi myötätuulesta huolimatta takkuiseksi. Metsolassa merikotka liiteli puiden latvojen korkeudella ylitsemme hitaasti vastatuuleen. Vajarannassa takki oli melkoisen tyhjä. Totesin, että tuntuu aivan kuin olisimme meloneet vähintään kymmenen kilometriä pidemmän lenkin. Aikaakin oli kulunut tunti tavallista kauemmin. Silti mieli oli hyvä, kotona odotti lämmin sauna ja kuntoilua ja raikasta meri-ilmaa oli tullut nautittua aimo annos.