sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Slow life


Nautin viikonloppuna hitaasta matkanteosta retkeilemällä avokanootilla. Olin ostanut itselleni uuden melan Helsingin reissun yhteydessä ja sitä oli pakko päästä kokeilemaan. Tilaisuus pikku retkeen tarjoutui sunnuntaina 4.11. kun aamupäiväksi oli ennustettu hiljaista tuulta ja lämpötilakin oli ajankohtaan nähden mukavissa lukemissa. Pakkasin jo edellisenä iltana tavarat valmiiksi ja heti aamupalan jälkeen ajelin Klamilaan tarkoituksena tehdä  päiväretki ihan omassa rauhassa.

Minulla ei ollut mitään ennakkosuunnitelmaa, ainoastaan merikartan lehti kanootin pohjalla. Koska aamu oli tyyni ja iltapäiväksi oli luvattu kuuteen metriin voimistuvaa tuulta, meloskelin siten, että ylitykset sattuivat aamupäivään ja illalla pääsin myötätuulessa ja rantojen suojassa takaisin. Lämpimän kesän jäljiltä sinilevää oli vieläkin melko runsaasti.

Ensimmäiseksi kiersin Santsaaren. Sen eteläkärjestä käänsin keulan suoraan länteen, kohti Harvajanniemen rantaa. Tämä vajaa neljän kilometrin avoin osuus oli reitin ainoa pidempi ylitys. Sain meloa sen nyt käytännöllisesti katsoen tyynessä. Havourin saaren eteläkärjen jälkeen katseeni osui harmaaseen myttyyn, jota arvelin ensin muovipussiksi. Lähdin melomaan tätä kohti, kun se hetken kuluttua kierähti uuteen asentoon. Ollessani noin 20 - 30 metrin päässä se muljahti taas ja muutti jälleen muotoaan. Ihmettelin tuota outoa myttyä, kunnes se kääntyi vielä kerran. Nyt ei sivuprofiilista voinut erehtyä, ymmärsin katselevani muovipussin sijasta hyljettä ja aloin kaivella kameraa esiin liivini taskusta. Yritin päästä vielä lähemmäksi. Hylje katseli minua tovin ja sukelsi sitten rauhallisesti. Jäin odottelemaan, josko se näyttäytyisi uudestaan, mutta ei. Tämä yksilö ei selvästikään ollut yhtä utelias ja leikkisä, kuin jokunen vuosi aikaisemmin kohtaamani lajitoveri. Aikani odoteltuani päätin jatkaa matkaani.

Evästauko hiekkarannalla
Harvajanniemessä tein ensimmäisen pysähdyksen. Vedin kanoottini hiekkarannalle ja nautin välipalaksi lihapiirakan ja banaanin. En jäänyt pitkäksi aikaa, koska lähellä oli mökkejä. Lyhyen evästauon jälkeen meloin upeaa hiekkarantaa pitkin ja katselin aaltojen pohjahiekkaan tekemiä pikku dyynejä. Koitin ikuistaa niitä kamerallani, mutta taivas oli liian kirkas ja sotki kuvan. Lopulta hoksasin ottaa hanskan pois kädestä ja painaa kameran linssin pinnan alle. Vesi ei onneksi tuntunut erityisen kylmältä. Nyt sain jotain muistikortillekin.

Aaltoja pinnan alla
Meloin Harvajanniemen itärantaa pitkin pohjoiseen kohti Klamilan kalasatamaa. Erilaisia mökkejä oli paljon, mutta nyt lähes kaikki niistä olivat autioina. Kello oli jo hyvän matkaa yli puolen päivän. Taivas oli muuttunut tasaisen harmaaksi ja tuuli alkoi herätä. Minua tämä ei haitannut, sillä olin aivan rannan suojassa. Kierrettyäni pienen niemen, löysin Kelviikki-nimisen suojaisan lahden, jossa oli pitkä rivi eri ikäisiä venevajoja. Vaikka meloinkin miltei kotivesillä, en ollut ennen tiennyt tällaisen paikan olemassa olosta. Kiertelin hiukan lahdessa ja hetken kuluttua jatkoin kohti kalasatamaa.

Vanha vaja Kelviikissä
Satamassa näytti hiljaiselta. Pari ukkoa levitteli pressua veneen päälle ja toiset pari korjasi vierasvenelaituria. Koko kesän tämä laituri oli ollut tupaten täysi, nyt näin sen ensi kerran täysin tyhjänä. Jatkoin syvemmälle lahden pohjaan ja sieltä ojaa pitkin kohti Sydänkylää. Alitin pari siltaa. Autotien ali pääsin reilusti meloen, mutta vajaa kilometrin päässä tästä oli matala heinäpellolle vievä silta. Kanootti mahtui juuri ja juuri tämän ali, kun laskeuduin sen pohjalle makaamaan.

Sillan ali makuuasennossa
Yllätyksekseni sillan jälkeen kapea oja levenikin hiukan ja samalla maisema muuttui kaislikosta rämeisemmäksi. Pian ympäriltä alkoi kuulua sellaisia vihellyksiä ja haukkua, että päättelin olevani keskellä hirvenajoa. Olo alkoi olla jossain määrin epämukava ja mietin, onko jatkaminen enää viisasta. Kohta melomani oja haarautuikin kahtia enkä osannut päättä, kumpaan suuntaan jatkaisin.  Päätin kääntyä tästä takaisin. Samalla suunnittelin palaavani tänne vielä joskus tulevaisuudessa katsomaan miten pitkälle metsään kanootilla on mahdollista meloa.

Matka päättyi tähän risteykseen
Palasin kilometrin verran omia jälkiäni takaisin ja käännyin Klamilan kaupan rantaan. Venerannassa oli pieni vaja, joka tarjosi sopivasti suojaa yltyvää tuulta vastaan. Päätin pitää tässä ruokatauon. Pääsin kanootillani aivan vajan portaille, vaihdoin melontaliivini lämpimään fleece-liiviin ja laitoin Knorrin pika-aterian muhimaan. Pekoni-perunamuusin kanssa nautin ruisleipää ja päälle hörppäsin kahvit ja lusikoin mansikkavanukasta. Huilasin puolisen tuntia ennen kuin jatkoin tästä pikkuhiljaa kotiinpäin.

Ruokatauko tuulensuojassa
Viimeiset viisi kilometriä meloin tuttua tutumpaakin reittiä kaislikoiden suojassa kotirantaan. Mela alkoi jo vähitellen tuntua raskaalta ja aurinko alkoi painua alas. Ennen metsän taakse painumistaan se löysi vielä pienen siivun avointa taivasta pilvikerroksen alta ja värjäsi maiseman keltaiseksi. Perillä kotirannassa ennätin juuri ja juuri nostella tavarat vajaan ja kanootin pukille ennen kuin pimeys saapui. Saunakamarin sähköpatterin lämmössä vaihdoin vaatteeni kuiviin, levähdin hetken ja lähdin sitten ajelemaan pimeää hiekkatietä takaisin kohti kaupunkia.

Tinkanen mereltä päin
Tämä 23 kilometrin lenkki on toistaiseksi pisin, jonka olen melonut avokanootilla. Matkanteko tuntuu sujuvan tälläkin vempeleellä, mutta vauhti on hyvissäkin olosuhteissa noin neljänneksen hitaampaa kuin kajakilla. Kesäaikana kolmenkymmenen kilometrin päivämatkat näyttäisivat tämän kokemuksen valossa hyvinkin realistisilta. Ostamani uusi saukonhäntämelakin tuntui alkutotuttelun jälkeen oikein mukavalta. Itse asiassa taisin meloa sillä lähes koko matkan. Eiköhän tällä pienellä irtiotolla arjesta jaksa taas tulevan työviikon kiireen ja hälinän.

Marraskuinen päivä on lyhyt