Outoja aikoja

Kulunut talvi on monessa suhteessa poikennut edellisistä. Lunta ei tullut, mutta luistelukelit olivat onneksi mainiot. Sisämelontakauteni jäi vajavaiseksi. Vuoden alussa sattui kokous pari kertaa päällekkäin melontavuoron kanssa. Sitten minulta poistettiin pari luomea ja tikit estivät osallistumisen. Tämän jälkeen loukkasin pikkusormeni, enkä päässyt sormi lastassa moneen viikkoon mukaan. Juuri, kun olin saanut lastan pois ja sormi alkoi tuntua siltä, että olisin uskaltanut tarttua melaan, tuli koronaepidemia. Nyt koskikajakkini ja melani ovat vankeina suljetussa uimahallissa.

Merellä olen sitä vastoin maaliskuussa muutaman kerran käväissyt. Murtunut sormi ei juurikaan haittaa rauhallista melomista, kunhan vain sen teippaa kiinni naapuriinsa. Kylmästä se sei kylläkään pidä. Helmikuun melonnat jouduin kuitenkin jättämään väliin, kun en saanut hanskaa käteen. Näin haaveet melomisesta vuoden jokaisena kuukautena vesittyivät.

Valmiina lähtöön

Maaliskuun loppupuoli on ollut siinä suhteessa erikoinen, että aina välillä olen käynyt merellä melomassa ja välillä taas järvellä luistelemassa. Nyt 28.3. avasin myös avokanoottikauden tekemällä runsaan kymmenen kilometrin pikku lenkin mökkimaisemissa. Merilinnut ovat palanneet suurin joukoin. Talven jälkeen on taas hetki mukava kuunnella lokkien ja tiirojen kirkumistakin. Jossain vaiheessa kesää nämä muuttuvat pikemminkin rasitteeksi. Ilma oli hieno, mutta edellisenä päivänä hajonnut kuivapuvun vetoketju hieman harmitti. 

Avokanoottikauteni alkoi 28.3.

Puku on tosin jo seitsemän vuotta vanha ja sillä on melottu ainakin pari- kolmetuhatta kilometriä. Edellisenä päivänä mereltä tullessani en enää saanut vetskaria millään auki. Vikaa siinä on ollut jo aiemmin, mutta nyt minun täytyi pyytää poikaani avuksi, jotta pääsin vapautumaan puvustani. Lopulta vetoketju aukesi, mutta samalla siitä irtosi yksi hammas. Puku ei siis enää ole tiivis, joten uuden hankinta on lähiaikoina edessä. Näin vanhaan pukuun ei kannata enää kallista remonttia tehdä. Uuden hankkimisessa taas on sellainen ongelma, että kaikki merkittävimmät melontatarvikeliikkeet sijaitsevat Uudellamaalla karanteenirajan takana. Varmimmaksi vaihtoehdoksi jää tilata samanlainen puku kuin aiemminkin.

Helmikuu kuivilla

Venenäyttelyssä tapasin vanhan purtemme Turnipsin

 Olen joskus todennut, että melonta on ympärivuotinen laji. Nyt helmikuussa 2020 kaikki merkit viittaavat siihen, että merellä todellakin pääsisi melomaan vuoden jokaisena kuukautena. Niinpä olinkin ottanut tämän tavoitteekseni. Vähänpä tuolloin tiesin.

Hiihtokelejä on Etelä-Suomessa odotettu turhaan, mutta kuten muutama aikaisempana talvena, retkiluistelu on korvannut melonnan talviaktiviteettinani. Tänä talvena jäitä jouduttiin odottamaan pitkään, mutta niiden vihdoin tultua olosuhteet sisämaassa Lahden- Kouvolan seudusta pohjoiseen ovat osoittautuneet varsin hyviksi. Rannikolla meri on kuitenkin pääsääntöisesti ollut auki.

Retkiluistelu on hauskaa hommaa, kun vain tietää mitä tekee
ja malttaa pitää järjen matkassa. Tässä mitataan jään paksuutta.

Silloin, kun tuulet, harvat lumisateet tai lämpimät säät ovat tehneet jäistä luistelukelvottomia, on maastopyöräily pelastanut liikunnan puutteelta. Syksyllä hankkimalleni sähköiselle fatbikelle on ollut paljon käyttöä. Monenmoista lenkkiä on tullut ajeltua niin yksin, kuin pienessä porukassakin. Kohteet ovat vaihdelleet kangasmetsistä avokallioille ja soilta meren rannoille.

Kuluneena talvena on ollut hyviä pyöräilykelejä

Pyöräilemässä olin sinä helmikuun puolivälin lauantainakin, joka oli ensisijaisesti varattu luisteluun. Yön aikana oli kuitenkin sadellut poikkeuksellisesti varsin runsaasti lunta. Luistelusuunnitelmat siis vaihtuivat aamulla pyöräilyyn. Vietimme mukavan päivän talvisessa metsässä ja jäisellä suolla pyöräillen. Satanut lumi tasoitti maaston muodot, mutta piilotti myös alla vaanivan jään. Muutaman kerran päivän mittaan tulin kupsahtaneeksi kevyesti kumoon, mutta moinen ei menoa haitannut.

Hupsis! Alla oleva jää teki tepposet

Illalla kotona aloin ihmetellä turvonnutta pikkusormea. Ajattelin sen saaneen kylmää tai tärähtäneen. Aamulla heräsin turvotuksen lisäksi ikävään vihlontaan ja suuntasin sairaalan päivystykseen. Seitsemän tunnin odottelun päätteeksi sain vahvistuksen arveluilleni, sormi oli murtunut. Sain käteen lastan ja kotiin tuliaisiksi ja pari purkillista pillereitä. Työntekoa eikä luisteluakaan sormi ei ole kokonaan estänyt, vähän kuitenkin vauhtia hidastanut. Niin suurta melontahanskaa en kuitenkaan omista, että merelle olisin tahdostani huolimatta päässyt. Paljain käsin merellä ei tähän aikaan vuodesta tarkene.

NWI:n tuttu ja turvallinen messuosasto

Venenäyttelyssäkin piipahdin, kun helmikuinen kokous messukeskuksen viereisessä Akava-talossa päättyi odotettua aikaisemmin. Arki-iltana messuhallin käytävillä oli miellyttävän rauhallista. Näyttelytarjonta ei suuremmin yllätyksiä tarjonnut, mutta tapasin kuitenkin mukavasti tuttuja purjehdusharrastukseni parista. Olipa yläkerrassa näytteillä jopa muutama vuosi sitten myymämme entinen kilpapurtemme Turnipsi.

Tässä markkinoidaan Tahe kajakkeja

North West Importilla oli taattuun tyyliin messuilla varsin kattava osasto. Siellä oli Ortlieb kuivakassien ja muutaman avokanootin lisäksi näyttävästi esillä mm. Skim-kajaksin luotettuja malleja mieltä lämmittävään messuhintaan. Toisella, vaatimattomammalla osastolla kaupattiin Tahe-kajakkeja, mutta ainakaan minä en löytänyt esillä olevasta valikoimasta itselleni mielenkiintoista mallia. Toisessa päässä yläkerran näyttelytiloja Lahnakosken edullinen ja luotettava grönlantilaismela oli saanut rinnalleen uuden katkaistavan version. Tämän toteutus muoviholkkeineen vaikutti hieman kotikutoiselta, mutta suunta on ehdottomasti oikea. Lisäksi kevyemmän kotimaisesta puusta valmistetun yksiosaisen melan lavat olivat vahvistettu päistä epoksilla.

Lahnakosken grönlantilaismelavalikoima oli kasvanut katkaistavalla mallilla

Melarintamalla minua odottaa autotallissa syksyllä hankitut puut uuden kanoottimelan veistämiseksi. Työpäivinä en arki-iltaisin ole veistohommiin ehtinyt ja viikonloppuisin pajalle ei pääse. Nyt talvilomaviikolla homma olisi ollut mahdollista toteuttaa, mutta lastoitettu sormi haittaa liikaa työskentelyä. Tarkoituksenani olisi rakentaa vuosi sitten syksyllä veistämäni version pohjalta entistä paremmin omaan käteen käyvä malli hyväksi osoittautuneesta konseptista. Tällä hetkellä odottelen tietoa sormen jatkohoitosuunnitelmista, joten suunnitelmat ympärivuotisesta melonnasta täytyy unohtaa jo heti helmikuussa.

Kiusa se on pienikin kiusa.
Lastoitettu pikkusormi hankaloittaa harrastustoimitaa.

Kahdeksas kausi aluillaan

Edellisen kauden viimeisestä melonnasta ei ollut kulunut kuin kaksi viikkoa, kun tuli jo otollinen aika aloittaa uusi. Joulun jälkeen olin käynyt Lahden seudulla muutaman kerran retkiluistelemassa, täällä meren rannalla kun lumesta ja jäistä ei ole ollut juuri tietoakaan. Koska yöllisen räntäsateen jäljiltä luistelukelit olivat muuttuneet epävarmoiksi, olin loppiaiseksi harkinnut pyörälenkille lähtöä. Viesti melojien Whattsap-ryhmässä sai ajatukset kuitenkin kääntymään nopeasti melonnan suuntaan.

Saavuimme rantaan pian yhdeksän jälkeen. Keli oli harmaa, mutta mittari oli plussan puolella. Parina edellisenä päivänä villinä puhaltanut tuuli oli nyt laantunut heikoksi henkäykseksi. Oletin rantojen olevan vielä täysin auki, mutta vajan viereinen pooloallas oli parin sentin jääkannen alla. Uimarannankin kohdalta jää ulottui parinkymmenen metrin päähän, mutta onneksi uistelijat veneineen olivat pitäneet väylän avoveteen avoimena. Kannoimme kajakit hiekkarannalle ja pulahdimme yksi kerrallan vesille.

Uusi kausi aluillaan

Alun pitäen tarkoituksenamme lähteä Äyspään suuntaan, mutta jäät estivät ajatuksemme. Heti Munsaaren eteläpuolella vastaan ajelehti jäälauttoja ja kohta oli edessä kiinteä jääkansi. Jatkoimme jään reunaa mukaillen kohti Hirssaarta ja Merituulentien siltaa. Pari melojaa kääntyi tästä takaisin toisen puoliskon jatkaessa kohti etelää.

Hirssaaren rannassa

Päätimme kiertää Tuohipöllön. Matka taittui joutuisaan myötävirrassa Mussalon rantaa mukaillen. Käännepisteessä pidimme mehutauon ennen kuin lähdimme mukavassa myötäisessä mainingissa takaisin päin. Aurinkokoin hetkeksi pilkahti. Pian melontanopeutemme tippui liki kahdeksasta kilometristä tunnissa aina viiden kilometrin tietämille, vaikka mätimme lapaa veteen äskeistä ripeämpää tahtia. Veneväylän reunaa merkkaavan reimarin luona kävi melkoinen pyörre, mikä osaltaan kertoi virran voimakkuudesta.

Ahtojään reunalla

Keisarinsatamassa oli minikokoista ahtojäätä ja jouduimme korjaamaan kurssiamme muutaman piirun kohti länttä pysyäksemme melontakelpoisessa vedessä. Hieman ennen vajaa Poikakallion kohdalla oli tuttu nainen koiriaan ulkoiluttamassa ja pääsimme pyytämättä valokuvaan. Kohta jo pujahdimmekin tutusta rännistä takaisin rantahietikolle. Uusi, omalla kohdallani kahdeksas melontakausi on nyt avattu.

Tuttua ränniä takaisin kotirantaan

Auringonnousun melojat

Eivät tiedä lumien keskellä asuvat kaamoksesta mitään. Todellinen kaamos vallitsee täällä etelässä, jossa maa on musta ja lumeton. Kun joulukalenterista oli avaamatta enää kaksi luukkua, ehdotin Pasille, että lähtisimme melomaan. Lauantaiaamuksi oli luvassa siedettävää keliä ja joulukiireet saisivat hetken odottaa. Tapaisimme rannassa kello yhdeksän ja tekisimme pienen lenkin Äyspäällä.

Aamulla Pasi laittoi Whatsap-viestin jossa esitti aikatauluun parinkymmenen minuutin korjausta. Yhdeksältä aurinko ei olisi vielä noussut. En tiedä, nousiko se 9.20, sillä kajakkeja vesille työntäessämme taivas oli tasaisen harmaan ja koko päivä yhtä hämärä kuin kaikki muutkin tämän syksyn päivät. Auringonnousun melojista tuli näin kaksi tonttua kaamoksessa.

Kaamospäivää viettämässä Kuutsalon ja Varissaaren välillä.

Tuuliennuste ei mennyt aivan nappiin. Odotetun 3-4 m/s etelätuulen asemesta puhalteli 6-7 m/s itä-kaakosta. Koska emme halunneet meloa vastatuulessa takaisin, vaihdoimme Äyspään Varissaareen kiertoon. Koko kesän ennätyksellisen alhaalla ollut Kymijoki oli syksyn sateiden myötä innostunut tulvimaan runsaammin kuin yli vuoteen. Runsaan virtaamaan ja vallitsevan tuulensuunnan johdosta Merituulentien sillan alle syntyi korkeahko lähes paikallaan pysyvä aalto. Sillan ohitettuamme meri muuttui melkoiseksi pomppulinnaksi ja suunitelma siitä, että saisimme meloa rannan suojassa Kariinanniemeen, vaihtui paluumatkan surffiaaltojen odotteluksi.

Aikaisesta aamusta johtuen nimen kärjessä oli vain harvoja kävelijöitä. Kiersimme Varissaaren vastapäivään ja uimarannan kohdalla nautimme hömpsyt vesipulloista. Paluumatkan aaltoja saimme kotvan odotella, mutta tämä odotus palkittiin hetken kuluttua. Luvassa oli eräs kuluneen kauden maukkaimmista surffipätkistä. Puolitoista kilometriä toinen toistaan helpompia surffiaaltoja, joista osa varsin vauhdikkaita.

Pieni tauko ja juomatankkaus ennen vauhdikasta paluumatkaa

Paluumatkalla päätimme välttää Keisarinsataman läpi melomisen ja kiersimme Munsaaren itäpuolelta. Olin kokeeksi laittanut neopreenisormikkaiden päälle ohuiden tuulisuojien sijaan Hikon fleece-sisustaiset melarukkaset. Nämä olivat hieman ahtaat ja kankeat pujottaa paikoilleen, mutta toimivat meloessa hyvin. Koskaan aikaisemmin kylmän veden aikaan ei käteni ole pysyneet näin lämpiminä.

Saa nähdä, jäikö tämä osaltani joulukuun ainoaksi ja koko vuoden viimeiseksi melontakerraksi. Joulun pyhinä en vesille ennätä ja sen jälkeen on ainakin muutamaksi päiväksi luvassa pakkaskelejä.

Kotona ja kuivalla maalla

Eletään jo marraskuun loppupuolta ja viikon jatkunut sitkeä flunssa pitää miehen neljän seinän sisällä. Koko marraskuun aikana en ole toistaiseksi päässyt vesille kuin yhden ainoan kerran. Sekin tapahtui aivan alkukuusta, kun viikonlopuksi kerrankin sattui mukava sää. Päätin lähteä aamupäiväksi melomaan ja laitoin siitä ilmoituksen seuramme aktiivien WhatsApp-ryhmään. Seurakseni sain kolme rouvaa.

Tapasimme rannassa aamuyhdeksältä ja työnsimme kajakit vesille. Ilma oli melko lämmin ja pilvipoutainen. Tuulta ei ollut käytännössä lainkaan. Hetken pohtimisen jälkeen päätimme käydä Varissaaressa. Koska melontakeli oli hyvä ja kajakit kulkivat mukavasti, päätimme pidentää hieman reissua melomalla menomatkan Kukourin kautta.

Paluumatkalla Hirssaaren kohdalla

Kovin kauaa emme Fort Slavan silhuettia ihailleet ennen kuin jatkoimme matkaamme Varissaareen kahvitaukoa pitämään. Vaikka ilma oli hyvä, alkoi rannassa tulla pian kylmä. Tauko jäi siis varsin lyhyeksi ja pian istuimme jälleen kajakeissamme. Kotimatkalla päätimme kiertää Hirssaaren välttääksemme tylsähkön Keisarinsataman halki melomisen. Kohta puolenpäivän ja 16 km:n jälkeen olimmekin takaisin vajalla ja valmiina muihin koitoksiin.

Ruotsinsalmen taistelun aikainen Fort Slavan merilinnoitus,
kotkalaisittain Kukouri

Pari seuraavaa viikonloppua olivatkin sitten niin sumuisia ja sateisia, ettei merelle ollut juuri asiaa. Onneksi minulla oli tiedossa muutakin mukavaa puuhaa, olin hankkinut uuden pyörän. Olen aina pitänyt pyöräilystä. Talvisin pyöräily on tähän asti rajoittunut lähinnä työmatka-ajoihin, mutta kesäisin olen ajellut myös lenkkimielessä. Vuosittain kilometrejä on kertynyt pari- kolmetuhatta, parhaimpina vuosina huomattavasti enemmän. Viime keväänä ostin itselleni kaupunki- ja maantieajoon soveltuvan sähköpyörän ja innostuin pyöräilystä taas aivan uudella lailla. Kesän maantielenkit kapearenkaisella pikakiiturillani jäivät muutamaan kertaan, mutta sähköavusteisella tuli ajeltua sitäkin enemmän.

Talvisia hiihtoreittejä on kiva tutkia uudella fillarilla

Syksyllä kelien heiketessä ei tuulisten tienlaitojen ajelu enää houkuttanut ja mieli alkoi tehdä metsäpoluille. Nivelrikon rajoittaessa kävelymatkoja alkoi ajatus monipuolisen ja ympärivuotiseen ajoon soveltuvan Fatbiken hankkimisesta itää. Koska olin kesällä päässyt sähköpyöräilyn makuun ja havainnut sen edut, päädyin hankkimaan läskipyörästäkin sähköavusteisen version.

Metsässä ei tuuli käy eikä pieni marraskuinen sumu tai tihkusade haittaa samalla tavoin, kuin merellä. Sähköavusteisella paksupyörällä pääsee etenemään niin suolla kuin metsäkoneiden urissakin, poluista puhumattakaan. Pari seuraavaa viikonloppua kului siis pyörän satulassa kuivalla maalla.

Pitkospuita pitkin pääsee

Kirjoittelen tätä tekstia flunssaisena ja pitkästyneenä kotona. Kajakki odottaa käyttämättömänä vajasssa ja fillari autotallissa ja samaan aikaan kännykän WhatsApp piippaa viestejä, joissa melojakaverit suunittelevat vesille lähtöä.  Pitkästä aikaa viikonlopuksi on luvassa luvassa selkeää säätä.

Lähirannoilla ja ruovikoissa

Kotkaa kiertämään. Kuva Heidi Hakala.

Syksy on ollut varsin lämmin, lämpötila on yöt ja päivät pysytellet lähempänä kymmentä, kuin nollaa astetta. Myöskään meri ei ole vielä pahemmin ehtinyt jäähtyä. Ohuilla neopreenisormikkailla pärjää vielä oikein mukavasti. Kuivapukukausi on kuitenkin jo käynnissä. Työt ja järjestötehtävät ovat vieneet aikaa niin, että melonta on lokakuussa ollut harvinaista herkkua. Sitä paremmalta ne harvat kerrat ovat sitten kyllä maistuneetkin. Pimeä alkaa hiipiä jo viiden maissa, joten ainoa mahdollisuus vesille pääsyyn rajautuu viikonloppuihin.

Kotkan Melojien laituri nostettiin 13.10. Ennen talkoiden alkamista lähdimme neljän hengen voimin kiertämään Kotkan saarta. Ilma oli mitä parhain, aurinko häikäisi ja meri oli tyyni. Pidimme kohtuullista vauhtia ja höpöttelimme matkalla niitä näitä tietotekniikasta, jalkapallosta, tulevista melontaretkistä ja lähes kaikesta mahdollisesta. Olin pukenut verkkopaidan päälle lähes seitiksi kuluneen merinopaidan, tämä oli aivan liikaa.

Ankkuriketjujen irroittamiseen tarvittin kaksi miestä.

Takaisin rantaan päästyämme innokkaimmat talkoolaiset olivat jo irrottelemassa laiturin ankkurikettinkejä. Varsin nopeasti ja pienellä vaivalla muutama vuosi sitten modifioitu laiturimme sujahti vajan uumeniin. Lämminvesivaraajan tyhjentäminen talveksi sitä vastoin aiheutti hieman harmaita hiuksia. Aparaatti kun ei tahtonut suostua tyhjentymään suunnitellulla tavalla vaan olisi mieluummin lorottanut koko 300-litraisen sisältönsä vajan lattialle.

Seuraava viikonloppu sujahti Keski-Euroopassa perheen kanssa lomaillessa, olihan koulujen syysomaviikko. 25.10. lähdin itsekseni pienelle päivämelonnalle Ruonalan ja Mussalon rantoja pitkin Äyspäälle. Olin liikkeellä aikaisin, sillä iltapäiväksi oli ennustettu voimistuvaa tuulta. Taivas oli melko harmaa, mutta aina välillä aurinko yritti näyttäytyä pilviverhon takaa. Tällä kertaa oli aikaa omille ajatuksille, mikä tuntui pitkästä aikaa oikein hienolta. Joutsenet töräyttelivät Sikosaaren edustalla aivan, kuin olisivat jo valmistautumassa syysmuuttoon. En tiedä, kuinka yleisiä sekaparvet ovat, mutta ainakin nyt laulu- ja kyhmyjoutsenet näyttivät kelluskelevan sulassa sovussa.

Äyspäällä

Meloin Ruonalan rantojen kautta Hevossaaren itäpuolitse kohti Mussaloa. Viluisen näköinen kalastaja ajeli Busterillaan vastatuuleen kohti apajia, minulla oli kajakissani lämmin. Muita ihmisisä en tämän kertaisella reissullani sitten nähnytkään. Huhtasaaren kärjestä lehahti lentoon merikotka. Nämä uljaat linnut tuntuvat yleistyvät vuosi vuodelta niin kuin joutsenet ja merimetsot aikoinaan.

Tuuli voimistui, kuten oli ennustettukin. Äyspäälle tullessani huomasin ilokseni, että aallot olivat kasvaneet jo mukaviin mittoihin. Niinpä pääsinkin nauttimaan muutamista kelpo surffeista ennen kuin suuntasin kajakkini Maijansalmen kautta takaisin kohti tyynempiä vesiä. Pollarinsalmessa tähystin tuttua kiveä harmaasta vedestä ajaen suoraan sen päälle niin, että kajakki jäi siihen tukevasti kiinni. Ei auttanut muu, kuin työntää molemmat kädet veteen ja keventää kajakkia niin, että pääsin irti. Itse törmäys oli sujunut varsin pehmoisesti, mutta pitkä raastava ääni sekä kiveen jäänyt valkoinen gelcoat herättivät huolta kajakin pohjan kunnosta.

Tukevasti kivellä

Takaisin rantaan päästyäni alkoi sataa ja tuuli vinkui jo sangen vinhasti. Hieman pelonsekaisin tuntein käänsi paattini pihanurmikolla ympäri tutkiakseni sen pohjan. Muutama vuosi sitten asentamani Keel Eazy- kölilista oli ottanut vastaan suurimmat rasitukset ja pohjasta ei löytynyt kuin pari pientä paikkausta vaativaa naarmua. Olin helpottunut.

Syysloman lopulla minulla oli tarkoitus käydä vielä Klamilassa melomassa mökkimaisemissa. Sääennusteet lupasivat kuitenkin aina joko tuulta tai vettä, joten katsoin parhaaksi pysytellä kaupungissa. Lauantaina 26.10. käväisin kuitenkin sen verran paikalla, että sain viimeinkin asennettua kanoottiini ilmapussit melontaturvallisuutta parantamaan. Tämän työn olisin toki suorittanut jo paljon aikaisemmin, mutta sopivien pussien löytäminen oli osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Nyt sain homman hoidettua tuulen vinkuessa puun latvoissa. Keulaan ja perään tarkoitetut köysilenkit jäivät vielä asentamatta sillä parahiksi saapunut sade keskeytti homman.

Syysaskartelua

Seuraavana aamuna oli harmaata ja tyyntä, ilma oli muutaman asteen plussan puolella. Säätutka kertoi saderintaman saapuvan puolen päivän tietämissä. Otin seuran vajasta lainaksi jäsenistön käytössä olevan inkkarikanootin ja lähdin sillä melomaan samoja rantoja, joita olin kolunnut kajakillani muutama päivä aikaisemmin. Äyspäälle asti en kuitenkaan tällä kertaa aikonut.

Tämä yksityisomisteinen Mad River Explorer 14 on  suurinpiirtein samanmittainen pikku kaksikko kuin oma kanoottini Hou 14, niinpä nyt tarjoutuikin hyvä mahdollisuus vertailla näitä kahta. Jo kanoottia vajasta kantaessani kiinnittyi huomio sen painoon, joka on liki kymmenen kiloa enemmin kuin omassani. Tämä teki maakäsittelystä yllättävän raskasta. Mad River vaikuttikin tukevalta ja jämäkästi tehdyltä kanootilta.

Kaislikossa

Vesillä paljastui, että tämä Explorer on omaani verrattuna paitsi painavampi, myös raskaamman tuntuinen meloa. Toisaalta se kääntyi omaani huomattavasti herkemmin. Ketteryydestä huolimatta suoraan melominen sujui helposti ilman ylimääräisiä vikurointitaipumuksia. Lainakanootin laidat olivat selvästi omaani korkeammat, mutta penkit tuntuivat aavistuksen matalammilta ja saapasta joutuikin hieman sovittelemaan istuimen alle. Meloin tätä kanoottia kuten omaanikin perä edellä etupenkillä nurinpäin istuen. Keula tuntui nyt nousevan korkeammalle mihin olin tottunut. Mietin syytä tähän ja päädyin ajatukseen, että ilmeisesti tämän kanootin istuimet sijaitsevat aavistuksen kauempana päissä, mitä Hou 14:ssa. Tosin nyt minulla ei ollut samaa kivenmurikkaa keulassa painona, mitä pidän usein mukana tyhjällä kajakilla yksin meloessani.

Meloin Ruonalan rantoja pitkin, kiersin Majasaaren ja Hevossaaren ennen kuin suuntasin keulan takaisin kohti Metsolaa. Melana minulla oli itse tekemäni beavertail -tyylinen perinnemela, jota olen käyttänyt melko runsaasti kuluneen kesän aikana.Talven mittaan tarkoituksenani on askarrella toinen samanlainen siten, että nipistän pari- kolme senttiä sekä varren, että lavan pituudesta pois. Uskon melasta tulevan näin vielä nykyistäkin paremman. Loppumatkasta matka alkoi jo vähän painaa ja taivaalta alkoi harvakseltaan tipahdella pieniä pisaroita. Saatuani paatin rannassa purettua ja siirrettyä vajan suojiin, aukesivat taivaan hanat. Olipa täydellinen ajoitus tällä kertaa.

Tyyntä ja poutaa ennen sadetta

Välikausimelontaa

Kesän lämpimät ja valoisat päivät alkavat olla takana. Tuulet tuivertavat ja illat tuntuvat pimenevän yhä aikaisemmin. Vielä ei kuitenkaan melojan perspektiivistä ole oikein syksy, mutta ei enää oikein kesäkään. Vesi on edelleen mukavan lämmintä ja toistaiseksi rantojen lähistöllä pärjäilee vielä ilman kuivapukuakin. Melko kiireisenä ja jossain määrin myös mukavuudenhaluisena henkilönä olen kuitenkin asennoitunut siihen, että telttaretket ovat tältä melontakaudelta jo takana. Työpäivän jälkeenkään ei kovin pitkää lenkkiä enää ennätä heittää ja lähiruovikot on viime vuosien aikana jotakuinkin puhki melottu. Melonta on nyt siirtynyt päiväretkiin ja kotisaarten kiertelyvaiheeseen.

Sunnuntaina 8.9. mieli halasi merelle ja kroppa kaipasi kahden päivän seminaari-istumisen jälkeen toimintaa. Hyppäsin kajakkiini ja annoin vienon merituulen tuulettaa ja jäsentää ajatuksiani. Lähdin melomaan Kotkan saaren ympäri. Samalla tuli kierrettyä myös Katariinan niemen kainalossa oleva Varissari.

Hups!

Kantasatamassa oli pitkä rivi satamahinaajia odottamassa tositoimiin pääsyä. Puuvenekeskuksen rannassa törrötti laiturin vieressä jokin aika aikaisemmin uponneen parikymmenmetrisen purjelaivan mastot. Olin lukenut tapauksesta sanomalehdestä. Aluksen omistajasta ei ole selvyyttä ja siksi myös pelastustoimet ovat jäänet yhteiskunnan harteille. Alus oli puomitettu ja puomien sisäpuolella veden pinta vaikutti hieman samealta ja öljyiseltä. Aluksen tankit oli kuitenkin ehditty tyhjentää jo aikaisemmin, joten suurempaa ympäristöriskiä tästä puisesta purjelaivasta tuskin pääsee muodostumaan.

Loppumatkasta päätin keskittyä melontatekniikkaan ja kokeilla, näkyisikö tämä myös keskimääreisessä melontanopeudessa. Pahaksi onneksi aina toisinaan takkuileva SportsTracker lopetti seurannan ja loppumatkasta jäi kartalle vain suora viiva. Mieli kuitenkin virkistyi ja kajakkikin tuntui kulkevan hyvin, vaikka edellisestä kerrasta olikin vierähtänyt jo tovi. Ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen vasen olkapää ei oirehtinut millään lailla koko reissun aikana.

Taas mennään!

Viikko vierähti arkitöineen, kiireineen ja kokouksineen, kunnes seuraava mahdollisuus melomiseen tarjoutui lauantaina 14.9.  Päätin lähteä 22km:n lenkille Mussalon ympäri. Mukaani sain houkuteltua seurakaveri Pasin. Taivas oli aamusta pilvinen, mutta sääennuste lupasi sään kirkastuvan päivän mittaan. Tuuli puhalteli luoteesta melko puuskaisena, joten voimia säästääksemme päätimme meloa kierroksemme vastapäivään.

Joitain vuosia sitten harmaahaikaran yleistyessä rannoillamme, törmäsin siihen ensimmäistä kertaa Langinkosken alajuoksulla, Ruonalan rantaruovikoissa. Nyt samoilta sijoilta lehahti lentoon vitivalkoinen ja keltanokkainen jalohaikara. Ensimmäiset tämän lajin yksilöni olin nähnyt pari viikkoa aikaisemmin Virolahdella.

Jatkoimme Maijansalmen kautta Äyspäälle. Siellä meitä odotti kohtalainen laine takaviistosta. Aallokon, sekä napakan tuulen avustamina selvitimme Mussalon itärannan varsin rivakasti. Loppumatkasta tarjoutui mahdollisuus muutamiin surffeihinkin. Ennen sataman kärkeä, vehkaluodon kohdalla merikotka liiteli matalien pilvien alla hetkeksi menoamme seurailemaan. Jälkikäteen tarkasteltuna gps tarjosi tällä osuudella reitin huippunopeudeksi 13.3km/h.

Satamaa ruopataan

Sataman kohdalla oli suorastaan ruuhkaa.  Ennen kuin ehdimme aallonmurtajan päähän, kaksi rahtilaivaa lähti ulos aivan peräkanaa. Sataman laajennuksiin liittyviä ruoppaustöitä tehtiin kahden jättimäisen ruoppaajan voimin. Mietimme, miltä puolen nämä hirviöt olisi viisasta kiertää, kun ne yhtäkkiä lähtivät liikkeelle, ilemeisesti väistääkseen väylää pitkin tulevaa punaista kemikaalitankkeria. Tässä vaiheessa lasikikuituinen opastinvene kurvasi vierellemme kysymään reittisuunnitelmiamme. Kuljettaja piti valitsemaamme reittiä viisaana ja antoi ymmärtää, että pohjasta olisi löytynyt ilmeisesti joitain sodanaikaisia ammuksia. Sataman kärjen ohitettuamme pidimme pienen lounastauon katsellen länttä kohti luovivaa purjevenettä.

Punainen on syksyn muotiväri

Takasinpäin meloessa ei aalloista ollut enää haittaa, mutta varsinkin Tuohipöllön ja Ristiniemen kohdalla tuulenpuuskat olivat sitä luokkaa, että kajakkimme lähes pysähtyivät. Pasi kuvailikin tätä osuutta reitistä hieman töiseväksi. Pian pääsimme kuitenkin Hirssaaren suojaan ja loppumatka sujui jo helpommin. Paluumatkan hidas matkanteko oli kuitenkin pudottanut keskinopeutemme kuuden kilometrin tuntumaan. Näin ollen koko lenkin kiertämiseen kului lähes neljä tuntia. Vajarannassa fiilis oli hyvä. Monenmoista oli taas tälläkin lyhyellä reissulla nähty ja samalla saatu hieman kuntoiltuakin. Aurinkokin pilkisteli jo pilvien raosta.

Kannatti lähteä!