- Ajatuksia ja kokemuksia kajakkimelonnasta

- Ajatuksia ja kokemuksia kajakkimelonnasta

maanantai 16. heinäkuuta 2018

Virolahti - Kotka

Suuntana Suuri-Pisi
Pari vuotta sitten ideoimme, että Virolahti - Kotka melontaretki täytyy saada Kotkan Melojien toimintasuunnitelmaan. Edellisenä kesänä se sieltä jo löytyi, mutta silloin reissu peruuntui liian kovan tuuliennusteen takia. Nyt, kun tämä retki melottiin porukalla ensimmäistä kertaa, ei tuulesta ollut tietoakaan. Kesän kovimmat helteet olivat juuttuneet koko maan ylle ja karkoittaneet tullessaan myös kaikki tuulet. Tyynessä ja helteessä Suomenlahden leväkukinnot olivat äityneet melkoisiin mittoihin. Emme kuitenkaan antaneet tämän häiritä itseämme kun lähdimme matkaan, vaikka olisi toki ollut mukavampi taittaa matkaa kirkkaassa vedessä.

Lähtövalmisteluja Lapurin salmessa
Retkemme starttasi perjantai-iltana Siikasaarentien päästä, jonne oli saapunut 14 melojaa kajakkeineen. Kuljetukseen käytettiin kolmea henkilöautoa, peräkärryä ja tilataksia. Minä meloin paikalle mökiltä, ja tapasin toiset Lapurin salmen hiekkarannalta kajakkejaan lastaamassa. Illan suussa tyynessä ja lämpimässä meloimme itsemme Suur-Pisiin, jossa muutama miekkonen oli olemuksesta päätellen kalastellut jo hieman pidempäänkin. Aluksi oli kuulemma tullut siikaa, mutta sitten hylje oli pelottanut kalat verkoista. Me leiriydyimme saaren länsirannalle lähelle pohjoiskärkeä. Koska ilma oli tuuleton, saattoi teltat pystyttää ilman naruja suoraan auringon lämmittämälle kalliolle. Söimme eväät, paransimme maailmaa ja painuimme pehkuihin puolen yön maissa. Pari tuntia myöhemmin heräsin aaltojen lyödessä rantakallioon. Isohko Ruotsin lipun alla kulkenut teräspaatti ankkuroi rannan läheisyyteen jatkaakseen aamulla Venäjän puolelle.

Auringonlasku Pisin länsirannalla...
Aamiainen samoilla kallioilla. Taustalla yöllä saapunut ruotsalaisalus.
Nautimme aamiaisen auringonpaisteessa hienolla rantakalliolla ja lähdimme tämän jälkeen tutkimaan saarta. Kävelimme eteläpäähän, josta löysimme entisen rajapoijun ja sodassa kaatuneiden sotilaiden muistokirjoitukset kallion hakattuna. Kiireettömän aamun jälkeen purimme leirin ja suuntasimme kajakkien keulat länteen Ruissaaren ja Mustamaan salmesta. Kaksi mukana ollutta retkeläistä joutui työasioiden takia kääntymään Pultereiden jälkeen takaisin Lapuriin, joten matka jatkui tästä eteenpäin 11 kajakin ja 13 melojan voimin.

Muistokirjoitukset kalliossa
Pidimme lounastauon Kuorsalon eteläkärjessä sijaitsevan pienen Pörstinki-nimisen saaren rantakalliolla. Nyt aurinko paistoi jo sellaisella voimalla, että itse kukin hakeutui mieluusti varjoon. Keskeltä saarta löytyi rautakautinen hautaröykkiö ja rannasta samanlaisista kivistä ladottu, ilmeisesti kummeliksi tarkoitettu rakennelma. Etelärannalla kulkiessani läheisen männyn latvasta ampaisi lentoon ensin yksi ja kohta toinenkin jalohaukka. Lentokuvasta tunnistin nämä jälkikäteen nuolihaukoiksi.

Kivilatomus Pörstingin kalliolla
Lounastauon jälkeen matkamme jatkui kohti Pitkä-Kotkaa, joka oli alun perin yksi vaihtoehto toisen yön leiripaikaksemme. Nyt piipahdimme vain pikaisesti katsomassa saaren länsirannan kivilouhoksia, joista on joskus menneisyydessä viety rakennuskiviä Pietariin. Vieläkin kalliosta löytyy aloitettuja ja keskeneräisiä poraus ja halkaisulinjoja sekä kalliolle jätettyjä kivenlohkareita. Louhosalue ei ole ehkä mikään kovin mieltä ylentävä näky, mutta muuten ihan mielenkiintoinen tutustumiskohde.

Pitkä-Kotkan pohjoispään silokallioita
Pitkä-Kotkasta suuntasimme Nuokonsalmen kautta kohti leiripaikaksemme valitsemaamme Hietamaata. Helle oli ajanut ihmiset veden äärelle ja varsin monen saaren rannalla näkyikin vene ja kallioilla vapaapäiväänsä viettäviä ihmisiä. Muistelin pari vuotta aiemmin nähneeni erään pikkusaaren ohi meloessani kalasääksipariskunnan. Seurueemme lähestyessä tuota samaa rantaa, lehahti sieltä nytkin lentoon kaksi pitkäsiipistä. Olikohan kyseessä vielä samat yksilöt kuin edelliselläkin kerralla? Myös kohteenamme olevassa Hietamaassa oli  aikaisemmin kalasääksen pesä. Nyt pesää ei sieltä enää löytynyt. Ehkäpä linnut olivat häiriintyneet liiallisista ihmisistä.

Hietamaan kajakkivarikko
Hietamaa on mainio retkikohde ja meistä useimmille se oli tuttu leirisaari jo aiemmilta vuosilta. Saaren pohjoisrannan hiekkapoukamassa oli muutama moottorivene, mutta me leiriydyimme etelärannan kallioille. Leväkukinnoista huolimatta itse kukin pulahti vilvoittelemaan ja peseytymään rantaveteen. Noustessani vedestä melojakaveri huomasi selässäni mustan pisteen, joka osoittautui punkiksi. Erään kajakin ruumasta löytyi punkkipihdit ja pian tämä kiusanhenki saatiin poistettua oikein ammattilaisen toimesta. Sen on täytynyt tarttua vaatteisiini Pörstingissä saaren sisäosissa kävellessäni. Teltan saattoi taas pystyttää ilman koukkuja ja naruja tasaiselle kalliolle. Nautimme evästä ja paistelimme loput makkarat ennen kun painuimme pehkuihin auringon laskiessa. Yö lämmenneellä kalliolla oli lähes trooppinen, vaikka nukuinkin teltan molemmat oviaukot auki.

Auringonlasku on nähtävä ennen pehkuihin painumista
Sunnuntaiaamuna porukka oli hereillä jo hyvissä ajoin. Liekö koti-ikävä alkanut vaivata, kun jututkin tahtoivat mennä jo vähän levottomiksi. Keittelimme jälleen aamukahvit ja -puurot rantakalliolla, purimme leirin ja voitelimme itsemme aurinkorasvalla. Ennen kymmentä istuimme jo kajakeissa ja lähdimme melomaan kohti Kotkaa. Kotimatkan päätimme hoitaa yhden pysähdyksen taktiikalla. Pysähdyspaikaksi valitsimme Karhulan Pitkäsaaren, jonka länsirannalta löytyi hieno kallion taakse jäävä hiekkainen lahdenpohja.

Ylätasanteella oli iso linnunpesä
Matkalla näimme linjataulun kehikkoon rakennetun jättimäisen linnunpesän ja muutaman kilometrin jälkeen yhytimme rantakiviltä lentoon kaksi komeaa merikotkaa. Kaikkiaan näin tämän reissun aikana peräti viisi merikotkaa. Nämä isot linnut ovat viime aikoina yleistyneet niin paljon, että niiden näkeminen ei enää juurikaan hetkauta. Toisin oli vielä viitisen vuotta sitten. Puolen päivän jälkeen vedimme kajakit Pitkäsaaren laguunin hiekalle ja etsimme kalliolta sopivaa varjoa lounasta varten. Noin tunnin kuluttua olivat kaikki taas valmiina jatkamaan matkaa.

Suuntana Pitkäsaari
Tästä alkoi kymmenen kilometrin mittainen loppusuora. Oliko toisten vauhti kasvanut vai toisten hidastunut, mutta letkamme alkoi pikkuhiljaa aina venyä. Tämän tästä saimme parsia sen uudestaan kokoon, että emme veneliikenteen vilkastuessa olisi joutuneet moottorimiesten pujottelukepeiksi. Takaisin vajarannassa olimme hyvissä ajoin, jotta ehdimme hyvin purkaa kajakit, pulahtaa virkistäytymässä ja ennättää kotiin varustehuoltoon ennen jalkapallon MM-loppuottelua. Helteistä taivalta kertyi tällä reissulla viitisenkymmentä kilometriä, minulle vielä muutama kilometri päälle. Olipa varsin hikinen, mutta muuten kertakaikkisen hieno viikonloppuretki!

Kotia kohti!








sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Vähän pidempi päivälenkki

Kotkalaista kultturimelontaa.
Taustalla Alvar Aallon suunnittelema Sunilan selluloosatehtehdas
En muista, mistä lähti idea haastaa itsensä koko päivän kestävällä 50 kilometrin mittaisella melontaretkellä. Jäntin Paula joka tapauksessa toimi tässä eräänlaisena tutorina ja suunnitteli kokemuksensa pohjalta aikataulun ja tauotuksen toimivaksi. Varsinaista melontareittiä mietimme yhdessä porukalla. Kohtalaisen pohjoistuulen takia risteilimme lähinnä rannikon suuntaisesti ja pyrimme välttämään pitkiä vastatuuliosuuksia.

Meitä itsemme voittajia oli vajalla aamu kahdeksalta viisi. Kantasatamassa oli alkamassa moottorivenekilpailut, joten livahdimme siitä läpi ennen pärinän ja paukkeen alkamista. Seilailimme Popinnimessä ja kiersimme Hallan ja Tiutisen. Matka taittui pienessä takatuulessa mukavasti. Ensimmäisen taukomme pidimme reilun parin tunnin melonnan jälkeen pujahtamalla Sapokan aallonmurtajasta sisään ja käväisemällä maissa aamukahvilla.

Tiutusen jälkeen vastaan tuli kajaasi Vivan.
Sapokasta jatkoimme kohti Mussalon satamaa voimistuvassa sivutuulessa. Välillä saimme nauttia pienistä surffeistakin. Sataman suulla oli vellova ristiaallokko ja liberialainen rahtilaiva lähdössä juuri ulos. Ehdimme kuitenkin pujahtaa laiturin ohi ennen kuin satamahinaaja Viikari auttoi aluksen matkaan. Pähkäilimme jatkaisimmeko Santalahteen vai Niinilahteen. Valitsimme jälkimmäisen.

Satamaan suulla oli ristiaallokkoa
Reitin kääntyessä sataman kulmalta luoteeseen yhä yltynyt pohjoistuuli alkoi hidastaa tähän asti hyvin edennyttä matkaamme. Puikkelehdimme pienten saarten tarjoamaa suojaa hyväksi käyttäen kohti määränpäätämme. Etenimme voimia säästellen ja tähän noin viiden kilometrin mittaiseen napakkaan vastatuulipätkään kului hyvinkin puolitoista tuntia. Perillä Niinilahdessa totesimme olevamme lähestulkoon matkan puolivälissä ja pidimme hyvin mielin evästauon. Lorautin Knorrin purkkiin tilkan aamulla valmiiksi keittämääni vettä ja nautin pekonilla maustettua perunamuussia energiaksi.

Matkalla Lököreen tuulet helpottivat, mutta sadepilvet väijyivät....
Niinilahden jälkeen Mussalon ranta tarjosi jo mukavasti suojaa, kun meloimme kohti Pyhtään rannikkoa. Rantoja seuraillen käännyimme länteen ja jatkoimme matkaamme Hevossaren kärkeen. Hevossaaren länsirantaa meloimme Lökören satamaan. Vedimme kajakkimme hietikolle ja hetken odottelun jälkeen saimme eteemme kuumat lohisoppa-annokset. Matkaa oli takana nyt 33 km ja totesimme olevamme hyvin aikataulussa. Pidimme Lököressä ihan reilun tauon.

...mutta välillä pilkahti aurinkokin.
Levänneinä ja kylläisinä jatkoimme matkaamme pyörähtämällä pienen lenkin Heinlahdella ennen kuin suuntasimme Pitkäsalmen kautta takaisin Äyspäälle. Nyt, noin neljänkymmenen kilometrin paikkeilla melottu matka alkoi jo vähitellen tuntua kropassa. Tuuli oli onneksi tyyntymään päin, joten loppumatka sujui varsin kivuttomasti. Pohjoisrannan suojassa hivuttauduimme ensin Maijansalmeen ja sen jälkeen jatkoimme Ruonalan rantoja kierrellen takasin Metsolaan.

Melotut kilometrit alkoivat loppumatkasta jo vähän näkyä naamasta
Munsaaren kohdalla tavoitteestamme puuttui vielä pari kilometriä. Pienen bioteknisen huoltotauon jälkeen kiersimme vielä Munsaaren sekä Kortetsaaren. Paulan kanssa kipaisimme nopsasti Langinkosken alajuoksullakin. Tästä laskettelimme myötävirrassa vajalle, missä olimme suunnitelman mukaisesti kahdeksan maissa illalla. Paulan mittari näytti melotuksi matkaksi 51,26 km ja melonta-ajaksi yhdeksän ja puoli tuntia. Oma kännykkäni oli tapansa mukaan kadottanut pariin otteeseen gps- singnaalin, mutta päiväluukussa mukana kulkenut Garmin näytti 51,3 km, kunhan kotona laskin sen neljään osaan pätkityt träkkäykset yhteen.

Perillä Metsolassa
Hieno reissu ja lopussa oli voittajafiilis. Perillä oli sellainen mukavan raukea olo. Tunsi kyllä hyvin, että jotain oli tullut tehtyä, mutta ei väsyttänyt kuitenkaan liiaksi. Tarpeen vaatiessa matkaa olisi vielä pystynyt jatkamaankin. Päivän aikana melonta kuormitti etenkin olkapäitä. Seuraavana aamuna reissu tuntui yleisen raukeuden lisäksi lähinnä reisissä ja kyljissä sekä hieman yllättäin vasemman jalan akillesjänteessä.

Melottu reitti







maanantai 2. heinäkuuta 2018

Reipas jokiretki


Kypärä kulki suurimman osan matkasta tarakalla
Viikko juhannuksen jälkeen melottavalle Kotkan melojien jokiretkelle osallistui tällä kertaa yhdeksän melojaa. Matkaa taitettiin seitsemällä yksiköllä ja yhdellä kaksikolla. Sääennusteet olivat retken alla hieman sekavat ja alati vaihtelevat, joten tarkkaa selvyyttä niistä ei oikein saanut. Ilmeisesti luvassa olisi ainakin jossain määrin tuulta, kenties vähän sadettakin, mutta pääosin kuitenkin poutaa.

Illan suussa 29.6. kokoonnuimme vajalle, jossa kajakit lastattiin peräkärryyn ja niin melojat kuin kärrykin rahdattiin retken lähtöpaikalle Kultaankoskelle. Illan sää näytti päivän sateiden jälkeen hieman poutaisemmalta, mutta joella kävi kova koillistuuli. Pakkaamisen jälkeen olimme kellumassa hieman kuuden jälkeen ja aloitimme taipaleemme hiljaa virtaavaa jokea pitkin kohti Pyhtään Tammijärveä, jossa olisi ensimmäinen leiripaikka.

Retki on alkanut, enää vajaa 50 km merelle
Ensimmäinen tunti sujui leppoisasti myötävirtaan ajelehtien, mutta Hirvijärven kohdalta joki kääntyi luoteeseen ja tuuli tuli nyt suoraan vastaan. Jouduimme kantamaan kajakit Hirvivuolteen säännöstelypadon yli. Ennen patoa oli ilmestynyt liikennemerkki, joka ohjasi melojat oikealle nostopaikalle. Syy tähän lienee edellisenä kesänä vieraspaikkakuntalaisille melojille tapahtunut onnettomuus, jossa yksi kanootti oli ajautunut avoimen patoluukun nielaisemaksi.

Lyhyen kanto-opetaation jälkeen alkoi melkoinen vastatuuleen puskeminen, jossa virran voimakkuus jäi auttamatta tuulelle toiseksi. Noin tunnin puurtamisen jälkeen saavuimme Hirvikosken padolle, missä jalkauduimme katsastamaan laskulinjoja. Joessa oli vettä jonkin verran keskimääräistä enemmän ja koski oli varsin näyttävässä kunnossa. Kymijoen reitit parhaiten tunteva Masa laski edeltä malliksi ja hetken kuluttua suurin osa kajakeista seurasi letkana perässä koskea alas. Minäkin painoin koko retken takaluuukun päällä keikkuneen keltaisen kypärän hetkeksi päähäni ja liityin letkaan. Koskikajakilla olen tästä monesti sujahtanut, mutta en koskaan aikaisemmin ollut laskenut Hirvikoskea merikajakilla.



Vastatuuli alkoi vähitellen taittua sivutuuleksi jatkaessamme Hirvikoskelta tasaista vettä pitkin kohti Tammijärven pohjoispäätä. Antinrannan leiripaikalle saavuimme noin puoli yhdentoista maissa. Ilma oli sen verran epävakainen, että oli vaikea päättää uskaltaisiko vaatteita jättää ulos kuivumaan vai pitäisikö ne siirtää teltan eteiseen odottamaan seuraavaa päivää valmiiksi kosteina.

Aamulla Antinrannassa
Ilalla oli lähes täysikuu, mutta yöllä ripsautti muutaman kerran hieman vettä. Onneksi aamun tullen taivas alkoi pikkuhiljaa jälleen kirkastua. Samalla tuuli voimistui entisestään. Puolen vuorokauden kuluttua saapumisestamme melojat ja kajakit olivat taas valmiina jatkamaan kesäisiä seikkailuitaan. Tuuli puhkui sellaisella tempolla, että piskuisen Tammijärven pohjoispäässä arvuuttelin puoliksi leikilläni, josko pääsisimme sen eteläpäässä surffailemaan. Aalto alkoi yllätyksekseni kasvaa siihen malliin, että jo puolivälissä kajakit lähtivät iloisesti laukalle. Loppua kohti vauhti sen kun vain yltyi niin, että meno alkoi jo pikemminkin muistuttaa rodeota. Enpä kuuna päivänä olisi arvannut, että Tammijärvelle mahtuu sellainen aalto, että kanssamelojasta näkyy välillä vain pelkkä lakki.

Tammijärvi tarjosi tällä kertaa maittavia surffeja
Kaikki hauska loppuu aikanaan ja nopean järven ylityksen jälkeen edessä oli jälleen noin tunnin verran tasaista jokivettä. Hyvin pian erkanimme Pyhtäänhaaran pääreitiltä ja suunnistimme kohti Ruotsinpyhtään idyllistä Ruukkia. Keli vaihteli ohi ajelehtevien pilvien mukaan nopeasti laidasta laitaan. Välillä tuuli ja satoi jääkylmiä pisaroita, välillä oli lähes tyyntä ja aurinko paistoi. Ruukissa vedimme kajakkimme sileälle nurmikolle, josta kannoimme ne tietä pitkin padon ohi alavirtaan. Kantomatkaa tuli tässä kohdin jonkun verran, joten otimme avuksi autotallista mukaani nappaaman kantohihnan. Tämän, sekä kaksikon kannella matkanneiden kajakkikärryjen avulla operaatio saatiin lähes siedettäväksi. Kun kajakit olivat lähes lähtövalmiina padon alapuolella, siirryimme paikalliseen lounasbaariin palkitsemaan itsemme muhevilla pitsoilla tai muuten maittavilla ruoka-annoksilla.

Raahaten Ruukin ohi
Pieni huilitauko ja energialisä olikin tarpeen, sillä Ruukin jälkeen vuorossa oli tämän retken vastavirtaosuus takaisin Pyhtäänhaaraan. Ekstra bonuksena saimme osalle matkaa myös hiukan vastatuultakin. Erilaisia joenmutkia, saaria ja haaroja oli nyt niin runsaasti, että oikean reitin löytyminen ilman kokeneemman konkarin apua oli varsin vaativa, ellei peräti mahdoton tehtävä. Kohta kajakkimme kuitenkin huilasivat virran mukana kohti Stockforsin patoa, missä odotti tämän retken kolmas ja viimeinen kanto-operaatio.

Näyttää idylliseltä, mutta vastavirta vaanii saaren kärjessä
Stockfors
Joskus vilkas saha- ja puuhiomotoiminta on jo aikoja sitten loppunut ja alue on nykyisin lähinnä kulttuurikäytössä. Paikoitelleen pahoin ränsistyneet tehdasrakennelmat olivat joelta päin oudolla tavalla viehättävän salaperäisiä. Täältä rappioromantiikan kehdosta alkaakin hetkeksi hieman missisippimäinen voodoo-tunnelma, johon voisi helposti kuvitella vaikka kuinka hurjia seikkailuja. Pian kuitenkin oikeaa rantaa reunustivat peltoaukeat ja maisema alkoi pikkuhiljaa avartua kohti Strukan sulkua ja lähestyvää merta.

Kantoapua odottelemassa
Noin neljän ja puolen kilometrin melonnan jälkeen ohjasimme kajakkimme valmiiksi avattuun Strukan kanavan sulkuun. Tämä aikoinaan Stockforsin tehtaan kuljetuksia palvellut kanava on kokemisen arvoinen sinänsä. Onhan sinä Suomen ainoa käsikäyttöinen suoraan merelle johtava sulkuportti. Sulutus meni nopeasti, koska meidän ei tarvinnut kuin odottaa veden laskemista. Yritin nopsasti käydä etsimässä sulkurakenteisiin piilotettua geokätköä, mutta en onnistunut sitä löytämään ennen kuin tuli taas kiire kajakkiin ja eteenpäin.

Tie merelle käy sulun kautta
Kanavan jälkeen alkoi retken ehkä turhauttavin osuus, melonta Purolanlahden kautta kohti Keihässalmen siltaa, joka ei millään tuntunut lähestyvän. Ei, vaikka vasemmalta takaa kävi rivakka myötätuuli. Välillä se toi mukaan sadetta ja sellaisia puuskia, että tälle matalalle ja ruohikkoisellekin lahdelle alkoi nopeasti nousta kunnon vaahtopäitä. Seitsemän maissa illalla saavutimme lopulta Keihässalmessa sijaitsevan Pyhtään melojien rannan, jossa pidimme pienen jaloittelu- ja tankkaustauon. Kaksi melojista päätti retkensä suunnitelman mukaisesti tähän.

Koska se meri oikein alkaa?
Kotkasta oli aiemmin päivällä lähtenyt pari melojaa Pyhtäälle ja he koittivat kovasti houkutella meitä jäljelle jääneitä seurakseen Koukkusaareen. Pähkäilimme asiaa, mutta seuraavan päivän sääennuste huomioiden katsoimme idempänä sijaitsevan Kuussaren paremmaksi vaihtoehdoksi. Näin viimeisen päivän vastatuuliosuus jäi hieman lyhemmäksi. Päivällä puhkunut puuskainen tuuli tuntui laantuneen siedettäviin lukemiin, kun meloimme Pyhtään rannikkoa nuollen kohti Kuussaaren pohjoispään leiripaikka.

Vedimme kajakkimme rantakalliolle ja pystytimme telttamme pohjoispään pienen niemen metsikön suojaan. Tuuli sattui rantaan sen verran, että mutustimme iltapalaa rantakallion sijasta ylempänä sijaitsevassa grillikodassa, jonka lavereille pari retkeläistä myös majoittui. Kovin montaa murua ei rinnan alle uponnut, kun osa Ruukin kuppilan jättimäisestä pitsasta oli vieläkin sulamatta. Puolilta öin painelimme pehkuihin kuunnellen jälleen yltyvän tuulen ujellusta rannan puissa.

Ilta saapuu Kuussaareen
Aamulla uskalsin tuskin kurkata ulos teltasta peläten oksien lyövän silmille ja meren tulevan ovelta vastaan. Maisema näytti kuitenkin ihan siedettävältä. Tuuli oli edelleen kova, mutta yön lukemista kuitenkin selvästi rauhoittunut. Edessä olisi enää noin kymmenen kilometrin vastatuuliosuus Metsolaan. Söimme aamiaista ja pähkäilimme jatkoa. Päätimme purkaa leirin ja lähteä rannikon suojassa kotia kohti. Masa ei ollut kiinnostunut vastatuuleen puskemisesta, vaan jäi saareen odottelemaan parempaa hetkeä. Kohta Koukkusaaren parivaljakokkin rantautui seuraksemme ja niin jatkoimme matkaa yhdessä kotiin päin.

Pieni käärme veikeä, uiskenteli veessä...
Tuuli oli arviolta kymmenen metriä sekunnissa, mutta luonteeltaan varsin puuskainen. Aallokosta ei ollut rannan läheisyydessä mitään haittaa, mutta osa puuskista oli niin vihaisia, että melaa piti puristaa oikein tosissaan, jotta se pysyi ylipäätään käsissä. Välillä kajakin kulkukin uhkasi pysähtyä ihan  kokonaan. Kaksikolla alkoi olla jo hankaluuksia pysyä suunnassa kevyen etumelojan takia. Pikkuhiljaa matka kuitenkin eteni kohti määränpäätä. Viimeiset kiusaukset tulivat vielä aivan kotivesillä, kun matka Pohjinselän yli ei tahtonut taittua enää millään. En tiedä, alkoiko takki olla jo tyhjä, mutta en muista kyseisen rapakon ylityksen koskaan ennen olleen yhtä työlästä. En katsonut kelloa, mutta viimeiseen kymmenen kilometrin matkaan saattoi hyvinkin kulua kolme tuntia. Kovin huimaa ei etenemistahtimme siis ollut,. Normaaliolosuhteissa vastaavalla energiamäärällä taittuisi hyvin ainakin tuplamatka.

Kotia kohti...
Perillä Metsolassa oli hieno keli. Paistattelimme päivää suojaisassa rannassa ja pulahdimme lämpimään veteen uimaan pakkausten purkamisen ohessa. Samalla kertasimme vielä yhdessä tämän monipuolisen ja onnistuneen retken kohokohtia. Hieman ryytynyt olokin alkoi pikku hiljaa taas normalisoitua. Kyllä jälleen kerran kannatti lähteä matkaan!

Vajaranta häämöttää oikeassa kulmassa






torstai 28. kesäkuuta 2018

Pitsalle Sataman Baariin


Retki alkoi mökkirannasta
Keskiviikkona 27.6. kolme kanssamelojaa saapui seurakseni Klamilaan. Tarkoituksenamme oli kiertää päivän mittainen lenkki Itäisen Suomenlahden komeita maisemia tutkimassa. Lähdimme mökkirannasta Siikasaaren tyvestä puoli yhdentoista maissa melomaan kohti Lapurinsalmea. Vesi oli sen verran raikasta ja tuuli paikoin navakkaa, että salmen suojassa lisäsimme anorakit päällemme. Salmen itäpuolella aallokko kasvoi hieman, mutta auttoi mukavasti matkaamme kohti edessä häämöttävää Suur-Pisiä.

Edessä kimmeltää Pisinsalmi
Matka joutui nopsaan ja pian vedimme kajakkimme tämän kansallispuistoon kuuluvan saaren retkisataman hiekkarannalle ja vaeltelimme hetken pitkin tämän hienon saaren länsipuolen kallioita sen avaria maisemia ihastelemassa. Koska seurue oli lähtenyt jo aamuvarhaisella Kotkasta, oli nyt puolilta päivin oivallinen aika lounastauolle tuulensuojassa lämpimällä kalliolla. Kaivoimme siis keittimemme esiin ja ryhdyimme kokkalemaan.

Suurpisin länsirannan kallioita
Lounaan antaman energian turvin aloimme tarpomisemme noin kahdeksan metrin vastatuuleen Länsikiven kautta Vuori-Pulteriin. Lähtiessämme isolla Busterilla saareen saapunut pariskunta ihmetteli vähän touhujamme. Heillä oli kuulemma ollut pomppuisa matka. Meidän matkamme sujui hyvin mukavassa meriaallokossa, joskin vastatuulen melominen kulutti hieman voimia. Pulterissa vedimme kajakkimme saaren pohjoispään laakealle kalliolle. Pian saareen saapui toinenkin seurue hyvin säilyneellä meriläismallisella puuveneellä. Me kiipesimme saaren korkeimmalle kohdalle maisemia ihastelemaan. Ennen lähtöämme nautimme vielä Pisissä juomatta jääneet päiväkahvit.

Vuori-Pulterista etelään on vain merta...
... lännessä näkyy Mustamaa ja Ruissaari.
Alun perin tarkoituksenamme oli meloa Ruissaaren ja Mustamaan välisestä salmesta, mutta yhä navakammin puhaltama vastatuuli ei houkuttanut. Niinpä suuntasimmekin Vasikka-Pulterin kautta Ruissaaren pohjoispuolitse Harvajaniemen suojaan. Harvajanniemen rantoja mukaillen meloimme pikkuhiljaa kohti Klamilan rannassa töröttävää hyppyrimäen silhuettia. Pikku hiljaa voimat alkoivat itse kullakin jo vähän hiipua ja mela alkoi selvästi painaa. Silmissä kiiltelevät Klamilan Sataman Baarin pitsat saivat melan kuitenkin nousemaan yhä uudestaan ja uudestaan. Saavutimme määränpäämme aikataulun mukaisesti kello viiden maissa.

Hellitöksenselällä kohti Harvajanniemeä. 
Kalasataman luiska oli turhan jyrkkä ja karkeapintainen rantautua ja veneseuran laituri taas hivenen turhan korkea. Onneksi ennen läheistä uimarantaa löytyi kaislikkojen välistä oiva rantautumispaikka, johon jätimme kajakkimme. Lähes juoksuaskelin vaelsimme polkua pitkin baaritiskille pitsoja tilamaan. Tässä vaiheessa Aijan mittari näytti melotuksi matkaksi 22km.

Jo pelkkä ruuan kuvittelemininenkin antaa mukavasti lisää voimia.
Baarista lähtiessämme kassarouva kysyi, aiommeko meloa samaa reittiä takaisin. Ilmoitimme kuitenkin jatkavamme suorinta tietä kohti Parunpohjaa. Jos olimme hetki sitten meloneet avomerellä aallokossa ja vastatuulessa, sujui loppumatka kaislikon suojassa ja lähes peilityynessä. Pitsan voimin mökkiranta tuli nopeasti vastaan. Aijan mittari näytti melotuksi matkasi noin 28 kilometriä. Vierailijat pakkasivat kajakkinsa ja lähtivät saman tien ajamaan kohti kaupunkia. Minä jäin laittamaan mökkiä kuntoon ja suuntasin tunnin kuluttua toisten perään. Tämän kertainen päiväretkemme oli niin onnistunut, että vastaavan voisi hyvin toistaa joskus tulevaisuudessakin.







Pystyasennossa

Tästäkö uusi harrastus?
Pitihän minunkin kokeilla viime vuosina laajaa suosiota saanutta suppausta. Kuningasidea oli, että mökin alla lomautettuna vuosikaudet maannut vanha purjelauta saattaisi hyvinkin toimia myös suppilautana. Jostain syystä tämä välähti mieleeni viime talvena Helsingin itärajan tuntumassa sijaitsevassa melontaliikkeessä retkiluisteluvarusteita ostaessani. Niinpä mukaani lähti tuolloin luistimien lisäksi muutaman kympin hintainen sup-mela. Sain siitä vielä mukavan talvialennuksen.

Oikeasta tekniikasta minulla ei ollut hajuakaan, kun ensimmäisen kerran hyppäsin laudalle ja aloin kauhoa eteenpäin. Muutaman kilometrin mittaisella lenkillä lähisaaren ympäri piti melontapuolta vaihtaa sangen tiheästi, koska lautaa oli muuten hankala saada kulkemaan suoraan. Onneksi olin aikoinaan tottunut seisomaan kyseisellä laudalla purjeen kanssa, joten tasapaino ei tuottanut ongelmia.

Ensimmäisen lenkkini jälkeen söin lounaan ja googlasin jälkiruuaksi kännykästä muutaman sup-aiheisen artikkelin. Jätin purjelaudasta kölin rannalle ja teippasin sen aukon umpeen, siirsin painopistettä hieman eteenpäin ja lyhensin vetoa lopusta vartalon kohdalle aivan kuten normaalistikin melottaessa ja otin melasta vähän leveämmän otteen jolloin sain kroppani paremmin mukaan. Nyt homma alkoi toimia huomattavasti paremmin ja uskaltauduin jo seuraaviakin saaria kiertelemään. Enää lauta ei kiemurrellut aamupäivän tapaan.

Lounaan jälkeen lisää oppimaan...
Paljon on vielä oppimista, mutta vaikuttaa siltä, että monia asioita melonnasta voi hyödyntää lähes suoraan supatessakin. Tuulen vaikutus oli tosin kajakkiin verrattuna huomattavasti suurempi. Tämä ei ole mikään ihme, onhan tuulipintaakin huomattavasti enemmän. Pieni yllätys tuli, kun kokeilin auttaa käännöstä lautaa kallistamalla. Sain vasempaan jalkaani sellaisen suonenvedon, että se pakotti minut istahtamaan hajareisin laudan päälle muutamaksi minuutiksi ennen kuin pääsin jatkamaan matkaa.

Nyt kahta kertaa ja noin kymmentä kilometriä kokeneempana jäi hommasta sellainen maku, että kaivan lautani varmasti useamminkin esille ja otan homman harjoittelemalla paremmin haltuun. Googlailu paljasti myös sen, ettei lautani kovinkaan merkittävästi poikkea matkakäyttöön suunnitelluista varsinaisista suppilaudoista, joten välinepäivityksiäkään ei lähitulevaisuudessa ole tarpeen miettiä. Ei tästä suppailusta mitää melonnan korviketta tai kilpailijaa näillä näkymin ole tulossa,  ompahan kuitenkin pieni lisämauste melontaharrastukseeni.

Näillä mennään ainakin toistaiseksi






keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Hitsaushommia

Koskimelontakausi tuli avattua maanantaina 18.6. Kultaalla. Kivaa oli. Joen virtaama oli juuri sopiva ja koski oli muutenkin mukavassa kunnossa. Pienen totuttelun jälkeen melonta alkoi sujua vanhaan malliin. Vesikin oli ehtinyt jo sopivasti lämmetä, mikä tuli todettua muutaman kerran katollaan käydessä.

Kotona tavaroita kuivatellessa käänsin kajakin kyljelleen ja huomasin, että istuinaukon kauluksen juureen oli jossain vaiheessa päässyt syntymään noin seitsemän sentin mittainen halkeama, joka sai alkunsa oikean reisituen kiinntysreiän kohdalta. Tuskin tämä juuri nyt oli kuitenkaan käynyt. Porasin ensiavuksi päihin pienemmät reiät, joiden tarkoituksena oli pysäyttää halkeaman kasvaminen. Seuraava päivä meni pähkäillessä, miten tuo mainio melontaväline olisi parhaiten korjattavissa takaisin luotettavaan käyttökuntoon.
Alkuperäinen halkeama näytti tältä
Aluksi mietiskelin joko alumiinista tai lasikuituista kaksipuolista paikkaa, joka pultattaisiin halkeaman molemmille puolin. Homman työläyden ja halkeaman hankalan sijainnin takia päädyin kuitenkin ensin yrittämään muovin hitsaamista. Tämähän on yleinen tapa muovikajakkien korjaamisessa. Jos hitsaaminen ei toimi, voisin myöhemmin vielä turvautua muotoillun paikan rakentamiseen.

Sama kohta reikien poraamisen ja reisituen irroittamisen jälkeen
Irrottelin reisituen ja etsiskelin kajakista kohtaa, josta voisin vuolla täytemateriaalia halkeamaan. Kun en tällaista pienestä paatistani oikein löytänyt, turvauduin autotallista löytyneeseen vihreään rasian kanteen, jonka arvelin olevan samaa materiaalia kajakkini kanssa. leikkelin tästä parin millin siivuja täyteaineeksi.

Hitsaaminen tapahtui sulattamalla kolvilla täyteainetta koloon
 Aloitin kajakin sisäpuolelta. Lämmitin juottokolvin, jolla laajensin halkeamaa materiaalin puoliväliin asti. Sitten sulatin leikkaamiani suikaleita syntyneen kolon täytteeksi. Ne näyttivät sekoittuvan hyvin alkuperäisen materiaalin kanssa ja saumasta tuli suhteellisen siisti ja vakuuttava.  Sitten käänsin kajakin ympäri ja toistin saman ulkopuolelta. Nyt vaikeutena oli saada kolvi mahtumaan kapeaan rakoon kauluksen ja kajakin rungon väliin ilman, että materiaalia suli väärästä paikasta. Lopulta tämäkin onnistui suhteellisen mukavasti, vaikka hankalassa paikassa jälki ei ollutkaan enää yhtä siistiä. Lopuksi ruuvasin reisituen takaisin paikoilleen. Ruuvin muovisen prikan ja kajakin rungon väliin leikkasin vielä tiivisteen fillarin sisäkumista. Ainakin käsin vääntelyä tehty paikka tuntuu kestävän hyvin. Seuraavat melontakerrat paljastavat, osoittautuuko tämä paikkaus käytännössä luotettavaksi.

Lopputulos näyttä ulkoa päin tältä ja vaikuttaa toimivalta.
Aika tulee näyttämään paikkauksen kestävyyden.







tiistai 19. kesäkuuta 2018

Kansallispuiston reunoilla

Kalliolle kukkulalle...
Klamilaan tuli tehtyä tehdä päiväretki 15.6. sillä mökille tuli tuolloin nuohooja. Itse toimitus oli ohi aamulla kello yhdeksään mennessä, joten päivällä oli aikaa muutaman tunnin melontaretkeen. Pikku puuhastelun ja aikaisen lounaan jälkeen vedin kajakkini nurmea pitkin rantaan ja pakkasin banaanin ja vesipullon mukaan. Ilma oli lähes tyyni ja aurinkoinen, joten päätin lähteä hieman avoimemmille vesille melomaan.

Lapurin leikkipaikka
Suuntasin Siikasaaren ja Santsaaren välistä etelään ja sieltä Lapurin salmen kautta itään. Siikasaaren eteläpään yhteisrannalla oli traktori peräkärryineen. Se liittyi luultavasti lähistöllä rakennettavaan laituriin, jonka tarvikkeet olivat ilmeisesti uitettu paikalle täältä. Mietin lähtisinkö käymään Suuri-Pisissä, mutta jäin Lapurin itäkärjen kallion kohdalle hetkeksi leikkimään. Siihen saapui kaukaa mukava maininki.

Länsikivi
Meloin Länsikivelle, josta aioin aluksi jatkaa Puuluotoon, mutta käännyinkin suoraan länteen. Kiersin Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon kuuluvien Pultereiden saariryhmän eteläpuolelta ja nousin hetkeksi maihin kallioiselle Laitahellille. Sitä ennen leikiskelin taas mainingissa sen eteläkärjen matalilla kallioletoilla. Lintuja saarella ei näkynyt, mutta kallion kolosta paljastunut joutsenen pesä sai minut kuitenkin jatkamaan pian matkaa. En halunnut olla luontokappaleille häiriöksi.

Laitahellin letot, täällä riittä tilaa hengittää

Karultakin saarelta löytyi kasvillisuutta
Meloin Ruissaaren ja Mustamaan väliseen salmeen. Tämänkin salmen suulle sattui mukava maininki, vaikka muuten olikin lähes tyyntä. Mökkiläiset paistattelivat päivää iltapäivän auringossa Ruissaaren etelärannalla. Otin suunnaksi Santsaaren eteläpään, josta jatkoin pikkuhiljaa kotia kohden. Mietiskelin, kuten niin usein ennekin, että näihin hienoihin maisemiin täytyy tuoda melojakaveritkin joskus tutustumaan vaikka näin päiväretken merkeissä.

Ruissaaren kalliolle on jäänyt kiva kivi

Melottu reitti on merkitty kartalla punaisella