Liput suorina

  

Useasti olen itsenäisyyspäivänä käynyt melomassa. Joskus kajakki on pitänyt vetää jäätä pitkin avoveden reunaan, toisinaan maisema on ollut lumisen kaunis. Tällä kertaa niin ilman kuin merenkin lämpötila oli noin neljä astetta plussan puolella, mutta ennustetun 7 - 8 m/s sijasta tuuli vinkui 10 m/s tietämillä. 

Lähdimme Pasin kanssa aamutuimaan kiertämään Kotkan saarta. Laskeskelimme, että myötäpäivään kiertäen reitti olisi hieman helpompi. Varsin työlääksi tämänkertainen itsenäisyyspäivän melonta kuitenkin osoittautui. Alkumatka sujui vielä melko helposti ja kantasataman kohdalla rannan suojassa oli tovin ihan tasaista. Ihmettelimme puolitoista vuotta sitten laituriin uponneen purjelaivan hylkyä. Omistussuhteiden epäselvyyksien takia ja rahoittajan puuttuessa ei kalliisiin nostotöihin ole edelleenkään päästy. Alus lepää nyt toista talvea laiturissa öljypuomit ympärillään vain mastojen pilkistäessä pintaan.

Reitin kiertyessä etelään rannan antama suoja hävisi ja tuuli tarttui kajakkeihin. Matkan teko hidastui rajusti, mutta aallokko pysyi edelleen pienenä. Kuusien kohdalla pidimme lyhyen tauon ennen kuin sukelsimme pengertien sillan alta myöyryävälle merelle. Tyrskyt kastelivat silmälasit ja kylmä merivesi pisteli kasvoilla. Kajakki ei aluksi tahtonut totella lisääntyneessä merenkäynnissä, mutta tokeni pian, kun vain evän säätö saatiin kohdalleen. Ajatuksenamme oli meloa Pikkuliisan kautta Varissaaren suojaan ja käydä tästä katsomassa edellisenä iltana lähistöllä karille ajanutta moottorivenettä. Aallonmurtajan vaikutuksen lakattua aallokko kasvoi niin rajuksi, että valokuvaaminen tullut mieleenkään. 

Haveripaikalla oli pari muutakin venettä tilannetta tutkailemassa. Kiersin paatin ja nappasin muutaman valokuvan. Samalla ihmettelin, miten ihmeessä vene on moiseen paikkaan päätynyt. Karikko on merikarttaan merkitty ja paikallisten hyvin tuntema eikä pimeänä ja tuulisena joulukuun iltana kenenkään pitäisi lähteä merelle ilman painavaa syytä ja vankkaa kokemusta. 

Kuvaa ottaessani takaviistosta tullut tyrsky tarttui yllättäen kajakkiin, nosti sen perää ja lähes kaatoi sen. Onneksi refleksini pelasivat, kamera tippui karkunarun varaan ja melatuki pelasti kylmältä kylvyltä. Turhaan ei näitä ole aktiivisesti harjoiteltu ympäri vuoden. Vaikka kaveri oli matkassa, varusteet kunnossa ja rantakin vain puolen kilometrin etäisyydellä, olisi pelastautuminen näissä olosuhteissa ollut kovan työn takana.

Pikkuhiljaa lähdimme laskettelemaan sivumyötäisessä Metsolaa kohti. Pasin kajakista näkyi välillä keula, välillä perä. Toisinaan sain katsella sen kylkeä ja pohjaa ja toisinaan aaltojen sattuessa sopivasti, näkyi melojasta vain pipo. Yritin surffiin, mutta horjahdin taas. Tällä kertaa syyksi osoittautui melarukkanen, joka liian tiukkana ei sallinut nopeaa otteen siirtoa melan sattuessa veteen väärässä asennossa. Normaalisti olen kylmillä säillä pitänyt neopreenisormikkaiden päällä varrettomia tuulisuojia, mutta tuulen vinkuessa olin tunkenut ohuet sormikkaat pidempien ja tiukempien melarukkasten sisään. Loppumatka tulikin sitten otettua varman päälle.

Keisarinsataman kohdalla alkoi tuuleen melotut kilometrit painaa ja matkanteko kävi myötätuulesta huolimatta takkuiseksi. Metsolassa merikotka liiteli puiden latvojen korkeudella ylitsemme hitaasti vastatuuleen. Vajarannassa takki oli melkoisen tyhjä. Totesin, että tuntuu aivan kuin olisimme meloneet vähintään kymmenen kilometriä pidemmän lenkin. Aikaakin oli kulunut tunti tavallista kauemmin. Silti mieli oli hyvä, kotona odotti lämmin sauna ja kuntoilua ja raikasta meri-ilmaa oli tullut nautittua aimo annos. 

Lippalakissa lokakuussa

Pyhäinpäiväksi 31.10. sääennusteet näyttivät suotuista melontakeliä. Tiedustelin WhatsApp-palstalla, josko kyseisenä lauantaina olisi muitakin kiinnostuneita pienelle päiväretkelle. Kohta meitä olikin kasassa innokas joukko. Lähtöajan sopiminen oli taas tavanomaista säätämistä, osa kun haluaisi matkalle ajoissa toisten tahtoessa nukkua vapaapäivänä hieman pidempään. Puoli kymmeneltä olimme kuitenkin kellumassa melontaintoa puhkuen.

Tuttu lähisaari Lehmä valikoitui jälleen kerran päivän kohteeksi. Se sijaitsee juuri sopivan melontamatkan etäisyydellä ja fasiliteetit grillikatoksinen ja vessoineen ovat kunnossa. Tuuli oli lähes tyyni ja ilman sekä meriveden lämpötila kahdeksan asteen tietämissä. Kuivapuvun alle ei siis tarvinnut pyntätä koko karderoopia vaan reissussa pärjäsi vähemmälläkin.

Merellä oli suhteellisen hiljaista, olihan valtaosa pienveneistä nostettu jo talviteloille. Puolentoista tunnin melomisen ja parin juomatauon jälkeen aloimme lähestyä saaren rantaa. Pohjoispään kalliolla näytti joku kalastavan virvelillä, me vedimme kajakkimme länsirannan hiekalle ja jatkoimme kävellen grillikatokseen. Rannan ruusut marjoineen olivat saaneet kauniin kellertävän värityksen. Onneksi olin ottanut sahan ja kirveen mukaan, sillä sopivan kokoisia polttopuita ei tällä kertaa ollut valmiina. Pienen askartelutuokion jälkeen katoksen piipusta tuprahti savua ja nuotio oli valmis.

Grillasimme makkarat, söimme eväät, joimme kahvit ja höpöttelimme joutavia. Tavaroita pakatessamme katoksen ohi kulki pariskunta, joka oli keräämässä saaresta kesävieraiden jättämiä roskia. Hatunnoston arvoista toimintaa. He kertoivat, että keväällä heidän käydessään edellisen kerran samoilla asioilla, oli saaressa ollut huomattavasti sotkuisempaa. Mietimme, oliko joku muu ennättänyt ensin, vai ovatko ihmiset viimeinkin oppineet käyttäytymään siivosti ja viemään jätteet mukanaan rannikolle.

Paluumatkalla päätimme kiertää saaren eteläkärjen kautta. Matkaa tulisi näin muutama kilometri lisää, mutta näin hyvällä säällä melonta maistui kaikille. Eteläkärjessä kaarteli kookas merikotka Ollinkarin yllä. Saaren itäpuolella sijaitsee kesäisin suosittu veneilykohde Lehmän monttu. Yllätykseksemme sen satama oli vielä näin loppusyksystäkin täynnä veneitä. Kyseessä täytyi olla jonkin veneseuran yhteisretki. Pian montun ohitettuamme alkoi niemen takaa kuulua mahtavaa pörinää. Hämmästykseksemme vastaan porhalsi rajavartiolaitoksen ilmatyynyalus oranssi valo katolla vilkkuen. Härvelin kadottua sataman suusta sisään ääni vaimeni ja melontarauha palasi.

Loppumatkasta saimme apua hienoisesta myötätuulesta, jonka saattelemana aina niin pitkältä ja joskus puisevaltakin tuntuva taival Keisarinsataman halki sujui leppoisasti. Takaisin vajalla olimme puoli kolmen maissa, joten aikaa muillekin lauantaiaskareille jäi ihan mukavasti. Rannekellon gps näytti melotuksi matkaksi tasan 23km. Joskus tähän aikaan vuodesta veden veden pinta on ollut jo jääriitteessä, nyt meloin sama lippalakki päässä kuin keskikesälläkin. Voiko loka- marraskuun vaihteen melontasäiltä vielä enempää vaatia?

Hiirenloukkua hakemassa

Kesä alkaa olla lopuillaan. Autoilin perjantai-iltana mökille huomatakseni, että siellä oli sähköt poikki.Ehdin jo huolestua, miten saisin porakaivosta vettä ja tupaan lämpöä ennen kuin asia korjaantui juuri ennen pimeän tuloa. Valojen loisteessa siellä täällä paljastui hiirenpapanoita, mutta loukkua en mistään löytänyt. Päätin meloa heti aamutuimaan lähikaupasta sellaisen ostamaan.

Lauantaiaamuna heräsin laulujoutsenten töräyttelyihin. Merenlahti oli peilityyni ja auringonnousu mitä kaunein. Yöllä oli ollut aavistus pakkasta. Hieman epäuskoisena kuuntelin aamiaista nauttiessani merisäätä, jossa varoitettiin itäistä Suomenlahtea jopa 14m/s tuulista. Puin kuivapuvun ja pakkasin kanootin. Suunnittelin melomani hieman mutkitellen ulompaa reittiä Klamilan kylänlahteen ja iltapäivällä tuulen noustua suojaisempaa rantareittiä myötätuulessa takaisin. Matkaa arvelin kertyvän yhteensä noin 20 km, joten pakkasin eväät mukaan.

Lähtöhetkellä tuuli oli maltillinen

Noin puoli tuntia liki tyynessä melottuani tuuli alkoi nousta niin nopeasti, että ulomman reitin sai suosiolla jättää suunnitelmista pois. Rantojen suojassa eteneminen sujui hyvin ja turvallisesti, mutta etenkin salmiin tuuli kanavoitui niin voimakkaana, että puuskissa vastatuuleen eteneminen oli ajoittain työn takana, vaikka neljästätoista metristä oltiinkin vielä kaukana. Lopulta oli kuitenkin annettava periksi ja siirryttävä vielä lähemmäksi rantaa.

Cyanobacteria?

Vesi oli matalalla ja kivissä ja kallioissa näkyi merkkejä sinilevästä. Kaislikossa näin kuolleen joutsenen ja mietin, onko levällä yhteyttä asiaan. Löysin myös joltain veneilijältä karanneen fendarin, jonka keräsin kiitollisena talteen. Parin tunnin kuluttua nousin maihin Klamilan kylänlahdessa ja nautin lounaaksi lihapiirakan ja banaanin ennen kuin jätin kanootin puun juurelle ja lähdin patikoimaan vajaa kilometrin taivalta kohti kauppaa.

Kanootti parkkiin ja kauppaan...

Etsimääni hiirenloukkua en löytänyt, kaupassa oli ainoastaan myrkkysyöttejä. Ostin suklaapatukan sekä pahvisen paketin, jossa oli kaksi muovista hiiribaaria. Olin hieman pettynyt, mutta paluumatkalla oivalsin, että myrkkysyötit sopivat itse asiassa ongelmaani perinteistä loukkua paremmin. Nyt loukkuun erehtyneet hiiret eivät jää rakennukseen sisälle.

Paluumatka sujui myötätuulessa lähes puoli-ilmaiseksi. Hullujussi kolisteli pienessä mökkisaaressa ruopatessaan jonkun kesäasukkaan rantaa. Kirkas syyssää oli houkutellut kaislikoihin kalastajia ja jo isoiksi kasvaneet joutsenen poikaset treenasivat lentämistä pian koittavaa muuttomatkaa varten. Taivas alkoi pikkuhiljaa vetäytyä pilveen.

Muuttomatka on pian edessä

Alkumatkan oikaisu oli lyhentänyt alkuperäistä reittiäni runsaalla neljänneksellä ja varsin pian olin jälleen kotirannassa. Alkuillasta oli ennustettu sadetta, mutta se tuntui saapuvan jo hieman etuajassa. Kanoottia purkaessani tipahtelivat ensimmäiset pisarat. Oma ajoitukseni oli siis täydellinen. Hyvillä mielin kannoin kanoottini pukeille. Saa nähdä, tuleeko sitä vielä ulkoilutettua, vai melonko loppusyksyn melonnat kajakilla.

Kaislikoita pitkin kotirantaan.
Ilma alkaa muuttua huonommaksi.

Satunnaisia päiväretkiä

Äitini kuoli elokuun alussa. Hautajaisia seuraavalle viiikonlopulle ajoittuivat poikani ylioppilasjuhlat. Lomat loppuivat ja uuden lukuvuoden käynnistäminen otti oman aikansa. Kun tähän päälle lasketaan vielä kaikki edelliseltä keväältä koronan takia siirtyneet kokoukset, ei aikaa harrastustoiminnalle  yksinkertaisesti jäänyt. Tämä näkyy valitettavasti myös tämän blogin päivittämisessä. Uusia juttuja ei vähään aikaan ole ilmestynyt. Elokuussa kävin vesillä yhden ainoan kerran. Osallistuin tuolloin avokanoottimelojien puljausviikonloppuun Kymijoen Kultaankoskella. Ilma oli hyvä ja tapahtuma  oikein onnistunut.

Avokanoottimelontaa Kultaankosken kuohuissa

Syyskuussakin riitti vielä kiireitä, mutta nyt ennätin sentään jo kuudesti vesille. Yhden kerran kävin melomassa kajakilla Kotkan saaren ympäri ja kolmena viikonloppuna meloskelin avokanootilla mökkivesillä Klamilassa. Nämä lenkkini olivat 2 - 3 tunnin mittaisia ja kiertelivat lähisaaria aina kunkin päivän tuulolosuhteet huomioiden mahdollisimman suojaisilla vesillä. Illat ovat jo niin pimeitä, että töiden jälkeen ei vesille enää tahdo ennättää. Kilometrejä ei elo- syyskuussa kertynyt sataakaan. Toivottavasti loppukausi sujuu hieman paremmin ja melontasäitä riittää vielä viikonloppuisin. Harrastustoimintaa on aiempien vuosien tapaan tarkoitus jatkaa ainakin satunnaisesti niin kauan, kun kelit sallivat ja meri pysyy auki. Kuivapuku on syksyn merkiksi kaivettu taas jo esille.

Lauantaina 19.9. reitin varrelle sattui komea sateenkaari

Sunnuntaina 27.9. retkeilin komeassa säässä merellisissä maisemissa

Kahdeksan vuotta - kahdeksan kanoottia

                                                                                                                                     Kuva: Heidi Hakala

Kanootti on yleisnimitys melottaville vesikulkuneuvoille. Kannella varustettua kaksilapaisella melalla melottavaa kanoottia kutsutaan kajakiksi ja avointa, yksilapaisella melalla melottavaa kanoottia kutsutaan avo- tai intiaanikanootiksi, usein myös pelkästään kanootiksi. Avokanootin juuret viittaavat Pohjois-Amerikan intiaanien käyttämiin malleihin ja se soveltuu parhaiten joki- ja järviympäristöön. Kajakki puolestaan periytyy inuiittien meriolosuhteissa käyttämistä nahkapäällysteisistä vesikulkuneuvoista.

Lähestyessäni viidenkymmenen ikävuoden rajapyykkiä, jätin parikymmentä vuotta voimassa olleen purjelentolupakirjani uudistamatta ja ajattelin, että vielä olisi aikaa oppia uusi harrastus. Melonta oli kiinnostanut jo vuosikaudet, mutta sille ei aiemmin oikein tahtonut löytyä tilaa kalenterissa. Kävin kurssit ja liityin seuraan. Luulin oppivani melomaan parissa vuodessa. Enpä tuolloin vielä tiennyt, kuinka monipuolinen ja kiehtova harrastus oli kyseessä. Harrastusta on nyt takana kahdeksan vuotta ja noin 7500km. Kanootteja tai kajakkeja on tullut ostettua ja myytyä keskimäärin yksi vuodessa. Ensimmäinen ostamani melontaväline oli merikajakki. Tämän jälkeen olen tietoisesti pyrkinyt laajentamaan harrastusta myös koski- ja avokanoottimelonnan suuntaan. Pääasiallisesti pidän itseäni kuitenkin edelleen meri- ja retkimelojana. Seuraavassa on lyhyesti esitelty tähänastiset harrastusvälineeni. Tällä hetkellä omistan kaksi merikajakkia, kaksi koskikajakkia ja yhden avokanootin, erilaisia meloja minulla taitaa olla alun toista tusinaa.

       1. 2013 – 2018 Merikajakki Peception Essence

Ostin ensimmäisen kajakkini keltaisen Essencen Welhonpesästä heinäkuussa 2013. Hankin oman kajakin varsin pian harrastuksen alkuvaiheessa, jotta voisin meloa siellä missä huvittaa silloin, kun huvittaa enkä olisi riippuvainen seuran kalustosta, jota toki olin jo monipuolisesti käyttänyt. Essence oli minulle täysosuma. Se sopii hyvin niin harrastuksen alkuun kuin pidemmällekin ehtineelle harrastajalle. Se on suuntavakaa eikä ole liian kiikkerä alkuun, kuitenkin se on varsin nopea ja ohjautuu kallistamalla varsin ketterästi. Pakkaustilaa on riittävästi ja työn laatu on kaikin puolin hyvä. Voisin vieläkin aivan hyvin meloa sillä. Jossain vaiheessa vaihdoin alkuperäisen penkin Kajak-Sportin valmistamaan itselleni sopivampaan istuimeen. Myin Essencen alkukesästä 2018 hankittuani vaihtelun vuoksi tilalle hieman ketterämmän muovikajakin.

      2. 2014 – 2015 Koskikajakki Robson Moonster

Toisen melontakauteni alussa hakeuduin koskikurssille laajentaakseni käsitystäni melonnasta ja oppiakseni lisää kajakin hallintaa. Innostui siinä määrin touhusta, että hain heinäkuussa 2014 itselleni käytetyn koskikajakin Hollolasta. Punainen Robson Moonster oli vankka ja suuritilavuuksinen lähinnä koskien laskemiseen tarkoitettu kajakki. Se surffasi tasapohjaisena ihan mukavasti ja oli leveähkönä alkuvakaa, mutta teräväpalteisena myös haukkasi helposti virran rajoissa. Eskimokäännökset olivat varsin työläitä ja muutenkin melonta melko raskasta. Lisäksi matala kansi pakotti jalat epämiellyttävän matalaan sammakkoasentoon. Tämän kajakin myin eteenpäin puolitoista vuotta myöhemmin.

3.  2015 Merikajakki Tiderace Xplore

Halusin kehittyä melojana ja kokeilla uusia kajakkeja. Ongelmaksi oli myös muodostunut kajakin alituinen kuljettaminen kaupunkiasunnon ja kesämökin välillä. Järkeilin, että jos minulla olisi kaksi merikajakkia, voisin säilyttää toista niistä mökillä ja välttyä alituiselta kuljettamiselta. Niinpä keskellä talvea tammikuun lopulla 2015 tein Welhonpesässä kaupat Tiderace Xploresta. Pääsin kokeilemaan tätä uutta retkikajakkiani jäiden lähdettyä maaliskuun alkupuolella. Uuteen kajakkiin tottuminen kesti jonkin aikaa, etenkin evän käytön tuli olla huomattavasti aikaisempaa aktiivisempaa. Lopulta meistä kuitenkin kasvoi niin hyvä pari, että tällä hetkellä minun on vaikea kuvitella itselleni Xplorea parempaa retkikajakkia. Tämä lasikuituinen kaunotar osoittautui Essenceä nopeammaksi, kevyemmäksi, tilavammaksi ja herkemmäksi meloa, myös istuma-asento on minulle parempi. Viikon retkelläkin käyttämätöntä pakkaustilaa jää vielä parinkymmenen litran kuivapussillisen verran, lisäksi kajakin ergonomia on erinomainen. Ainoa negatiivinen ominaisuus on täyteläinen eturungon muoto, joka tyhjänä lätsyttää ikävästi tietyn kokoisessa terävässä vasta aallokossa. Tämä on hinta, jonka joutuu maksamaan suuresta tilavuudesta. Kuormattuna tämä ominaisuus ei enää häiritse. Melon tällä kajakilla edelleen, enkä näe mitään syytä vaihtaa sitä pois. M-kokoinenTiderace Xplore sopii minulle kuin hanska käteen ja on edelleen paras kajakki, jolla olen ikinä melonut.

4. 2015 Koskikajakki Pyranha Varun

Saatuani hieman itsevarmuutta koskimelonnassa, tahdoin pienemmän ja ketterämmän paatin. Järkeilin, että minusta ei enää olisi luuppeihin ja kärrynpyöriin, vaan surffailut ja muu leikittely lähikoskissa saisi riittää minulle. Pyranha Varun on juuri oikea kajakki tällaiseen koskimelontaan. Lähdin syyslomalla lokakuussa ostamaan Welhonpesästä seuran poolokajakkiin neopreenista aukkopeitettä ja huomasin ajelevani kotiinpäin vihreä koskari kyydissä. Toki tuo aukkopeitekin tuli hankittua. Varun osoittautui huomattavasti aikaisempaa Moonsteriani eloisammaksi ja kevyemmäksi meloa ja ihastuin siihen oitis. Avovesikauden lopulla punainen Robson meni myyntiin ja tämä vihreä Pyranha on vieläkin pääinstrumenttini koskessa. Se kattaa tällä hetkellä kaikki ne tilanteet, mitä tosiasiallisesti tarvitsen. Sen oikean reisituen kohdalle on tullut pieni halkeama, jonka olen korjannut muovia hitsaamalla. Ainakin toistaiseksi tämä korjaus on pitänyt hyvin. Ainoa ongelma tämän kajakin kanssa on, että olen sen suositellun painorajan yläpäässä. Hivenen parempi kantokyky toisi aavistuksen lisää mukavuutta ja vakautta.

5. 2017 Koskikajakki Pyranha Burn

Olimme porukalla innostuneet melomaan ylös Kymijokea Koivukosken padolle asti ja laskemaan samaa reittiä Siikakosken, Kokonkosken ja Langinkosken kautta takaisin vajalle. Tällaiseen touhuun pienehkö Varun oli hieman ahdas ja vesilinjaltaan lyhyenä työläs meloa vastavirtaan. Olin myynyt vanhan Robsonini ja aina silloin tällöin silmäillyt, josko käytettyjen palstalla sattuisi löytymään hieman modernimpaa vastinetta tilalle. Elokuussa 2017 osui kohdalle paljon koskia nähnyt ja naarmuinen, mutta rungoltaan ehjä Pyranha Burn 2. Kajakki sijaitsi lähistöllä ja sen hinta oli edullinen, joten teimme nopsasti kaupat. Tämä sinisävyinen Pyranha on huomattavasti edellistä laskupaattiani mukavampi ja monipuolisempi, vaikka onkin Varunin rinnalla isohko lotjake. Tämän kajakin käyttö on jäänyt varsin vähäiseksi, muutamaan kertaan vuodessa, mutta koska siinä ei ole suuria pääomia kiinni ja se palvelee tarkoituksessaan hyvin, en ole nähnyt tarvetta luopua siitä.

6.   2018 Merikajakki Seabird Scott

Olimme päivittäneet seuramme melontakalustoa ja tässä yhteydessä olin tullut meloneeksi monenlaisia kajakkeja. Huomasin tykästyneeni herkästi reagoiviin malleihin ja muuten erinomaisesti palvellut muovikajakkini Perception Essence oli alkanut tuntua hieman turhankin rauhalliselta. Seabird rynni markkinoille agressiivisella mainonnalla ja alhaisilla hinnoilla. Ajattelin, että riski epäonnistua on pieni ja tilasin tammikuun lopulla tämän edullisen postimyyntikajakin. Kajakki tuli noin kuukauden päästä ja maaliskuussa pääsin sitä kokeilemaan. Laatu ei ollut aivan Essencen tasoa, mutta melontaominaisuudet miellyttivät kovasti. Niinpä myin viiden vuoden ikäisen muovikajakkini ja keltaisesta Scottista tuli nyt retkikaverini mökille ja sellaisiin tilanteisiin, joihin lasikuituista kajakkia ei hauraampana tohdi ottaa. Joistain pienistä puutteistaan huolimatta tämä Seabird Scott on tuottanut minulle paljon iloa ja palvellut muutenkin moitteettomasti.

7.   2018 - 2020 Avokanootti Hou 14

Olin jo tutustunut retki- ja merimelontaan sekä laajentanut kokemustani myös koskimelonnan puolelle. Halusin oppia yhä lisää. Siirryttyäni aikaisemmin alppihiihdosta telemarkin kautta tasamaalle, olin oivaltanut, että kyse oli pohjimmiltaan aina samasta asiasta, vain välineet vaihtuivat. Jotain tällaista uumoilin melontapuolellakin olevan, halusin oppia ymmärtämään sitä laajasti. Jo edellisenä kesänä olin silloin tällöin lainannut avokanoottia opetellut sillä soolomelonnan alkeita, nyt oli aika hankkia oma. Syyskuussa 2018 ostin Bear & Waterista Hou 14 – merkkisen pikkuisen kaksikon. Toivoin saavani silloin tällöin seuraa myös muista perheenjäsenistä. Pääasiassa meloin kaksikkoani kuitenkin aina yksin. Opiskelin itsekseni lisää melontatekniikkaa ja tein tällä muovikanootillani päiväretkiä merellä etenkin syksyisin ja keväisin. Kajakkiin verrattuna vauhti oli aavistuksen hitaampi, mutta olo jotenkin vapaampi ja melan liike vedessä suorastaan taianomaisen kiehtova. Ihastuin tosissani melontaan yksilapaisella.

8.  2020 Avokanootti Kolibri

                                                              Kuva: Tommi Hendriks

Koska meloin kanootilla käytännössä aina yksin ja muovikaksikko oli hieman raskas käsitellä, aloin miettiä sen vaihtamista sooloinkkariin. Tilasin alkukesällä 2020 Welhonpesästä eksoottisista kuiduista valmistetun kevyen soolokanootin. Samalla myin pois hyväkuntoisen kaksikkoni. Uusi yksikkö painaa tyhjänä ainoastaan 16 kg ja on erittäin näppärä käsitellä niin maalla kuin vedessäkin. Jotenkin käsittämättömällä tavalla se on samaan aikaan sekä ketterä että suuntavakaa. Olen ihastunut siihen todella. Tällä kanootilla olen uskaltautunut muutaman kerran koskeenkin ja avartanut näin jälleen käsitystäni melonnasta. Itse asiassa avokanootti toimii koskessa hämmästyttävän hyvin, kunhan ei laske liikaa vettä sisälle. Korkeammalta näkee virran hyvin ja pyöreälinjainen pohja on varsin anteeksiantava. Pitkä vesilinja mahdollistaa vastavirtaankin etenemisen ja lyhyt mela on nopea käsitellä. Kolhuille kuiturakenteinen kanoottini on kuitenkin varsin arka. Rauhallisessa melonnassa tyynenä syysiltana tämä ei haittaa, mutta kosken kuohuissa on oltava varovainen. Muutaman pienen fiksauksen olen tähän uuteen kanoottiini jo joutunut tekemään.

Mitä seuraavaksi?

Tällä hetkellä minulla ei ole tarpeita uudistaa kalustoani, pärjään hyvin näillä eikä itse asiassa enempää kanootteja nurkkiin enää mahdu. Toisaalta koskaan ei voi olla varma, mihin suuntaan harrastus tulevaisuudessa kehittyy ja millaisia uusia kiinnostavia malleja tulee markkinoille. Muovinen, kosken kolhuista piittaamaton avokanootti voisi olla mukava, tai sitten voisin myydä jonkun vähemmälle käytölle jääneen vesivempeleen tai…

Melkein kuin ulkomailla

Talvella oli suunnitteilla lähteä kesällä jonnekin Pohjois-Norjaan melomaan. Sitten tuli koronakevät ja tällaiset suunnitelmat haihtuivat. Muutaman melojan kanssa meillä on useamman kerran ollut puhetta Loviisan ulkosaaristosta, mutta jostain syystä reissu oli aina jäänyt tekemättä. Nyt olisi oiva tilaisuus tällaiselle. Retkisuunnitelma saatiin kasaan ja lähtöpäivä sovittua, mutta päivää ennen lähtöä koko homman pääorganisaattori sairastui flunssaan ja joutui jäämään rannalle.

Juomavesitonkat kulkivat tällä kertaa moottorivoimin

Me loput pakkasimme kajakkimme maanantaina 13.7. ja lähdimme kolmen melojan voimin Metsolasta kohti Pyhtään Långötä, jonka lounaiskulman laguuniin olimme sopineet treffit Antin kanssa. Tämä kokenut merimeloja ja monivuotinen ystävämme ja kouluttajamme oli vaihtanut täksi kesäksi kajakin moottoriveneeseen ja kulki nyt päivät omia reittejään saapuen iltapäivällä aina seuraavaksi yöksi sopimaamme retkisaareen. Huoltoveneen kyydissä kulki kätevästi myös ylimääräinen juomavesi, niin kaikkea kahtakymmentä litraa ei täytynyt ahtaa muutenkin raskaaseen kajakkiin.

Ensin Äyspään yli ja sitten keula kohti avomerta

Ensimmäinen päivämatkamme oli 22 km ja vastatuuli koko ajan varsin reipasta, muuten ilma oli mitä mainioin. Meloimme hieman hankalassa aallokossa Äyspään yli ja pidimme reilun lounastauon Kuussaaren eteläkärjen silokalliolla. Tämän jälkeen puskimme Enviikin ja Parlahden yli vastatuulessa Krokön salmen kautta Långön itäkärkeen ja saaren etelärantaa pitkin tuulen suojassa edeten tyyneen laguuniin, jossa Antin vene jo odottelikin. Vedimme kajakit kalliolle, pystytimme teltat, keittelimme päivällistä ja nautimme avarista merimaisemista. Nukkumatti tuli jo iltakymmeneltä.

Långön laguunissa 

Tiistaiaamuna tuuli oli maltillinen, mutta iltapäiväksi se oli ennusteen mukaan nousemassa kymmenen metrin paikkeille. Suunta olisi jälleen täysin vastainen. Päivämatkaan Bysketin saarelle riittäisi vain parin tunnin melonta. Lähdimme silti matkaan ennen kuin tuuli ehtisi nousta. Tämä reissu on suunniteltu ennemmin lomailua ja chillailua kuin suorittamista varten. Alkumatkan mukanamme melonut Teija lähti muiden kiireidensä takia paluumatkalle kohti kaupunkia, me suuntasimme merelle.

Bisaballen

Tuuli alkoi nousta melko nopeasti. Ylitimme vilkkaan veneväylän ja tunnin melonnan jälkeen kurvasimme pitämään juomataukoa Bisaballenin suojaan. Ihailimme tämän luodon komeita kallioita ja nappasimme muutaman valokuvan. Nyt tuuli oli jo varsin napakkaa ja Bysketiin saapuessamme se viuhui jo oikein kunnolla.

Bysket

Saaren koilliskulmasta löytyi hyvä hiekasta ja pikkukivistä koostuva ranta, jolle vedimme kajakkimme. Antin vene täytyi ankkuroida hieman kauemmaksi. Rantatörmän takaa olisi löytynyt mainiot telttapaikat, mutta kannaksen yli pyyhkivän tuulen takia ne olivat nyt käyttökelvottomat. Tasoittelimme meren tuomista kivistä rakentuneelle särkälle teltoille oivat paikat tuulen suojaan. Näistä lasikuulan ja golfpallon kokoisista pienistä pyöreistä kivistä tulikin itse asiassa mitä parhain pohja teltalle ja makuualustalle. Kallion suojassa tuulta piti lähes viidenkymmenen joutsenen parvi ja illalla ihailimme pikkulokkien taidokkaita lentonäytöksiä matalalla rantakivien välissä. Yöllä heräsin siihen, että joku kulkee kivillä aiheuttaen siellä täällä pieniä vyörymiä.  Syyksi paljastui kosteuden esiin houkuttelemat mandariinin kokoiset sammakot. Joskus myöhään illalla leirisaaremme oli ohittanut myös Suomen rannikkoa melova kaksikko, joka majoittui kovan vastatuuliurakan jälkeen lähistöllä sijaitsevalle luodolle.

Yllättävän mukava telttapaikka, kaikki kätevästi lähellä

Yöllä tuuli tyyntyi

Yön aikana tuuli kääntyi ensin lounaasta pohjoiseen ja tyyntyi sitten kokonaan. Keskiviikkoaamuna pääsimme matkaan rasvatyynessä. Kohteemme oli Orregrundin eteläpuolella sijaitseva Bågsören. Matkaa Bysketistä ei taaskaan ollut paljoa. Meloessamme Österhället nimisen luodon ohitse, näkyi tornissa istuvan suurikokoinen lintu. Lehahtaessaan hetken päästä siivilleen, paljastui se merikotkaksi. Ulkosaariston lintuja ruokkeja ja haahkoja näkyi siellä täällä. Bågsöreniä lähestyttäessä saaren pohjoispäässä katseen vangitsi kaksi valtavaa kivenjärkälettä. Jostain syystä nimesimme nämä tissikiviksi. Päästyämme lähemmäs paljastui, että kivien välistä mahtuisi juuri ja juuri melomaan. Pakkohan tämäkin oli sitten kokeilla.

Tissikivet

Bågsörenin silokallioita

Tutun valkoisen moottoriveneen löysimme saaren lounaiskulmasta, jossa oli pieni laguuni upeiden avokallioiden välissä. Näkymä merelle oli kerrassaan huikea. Pystytimme telttamme silokalliolle ja ryhdyimme ruuanvalmistukseen. Kesken kaiken metsän reunan takaa alkoi kuulua lokkien raakuntaa ja merikotka ilmaantui näkyviin puiden takaa. Arvelimme sen olevan sama yksilö, jonka olimme havainneet jo tulomatkalla. Pitkin iltaa saimme ihastella saapuvia ja lähteviä laivoja, joihin kutterit kuljettivat luotseja. Iltapäivästä kävimme melomassa viereisen Orregrundin luotsisaaren ympäri, samalla kiersimme myös oman majasaaremme. Ainoa ikävä piirre tässä kesäparatiisissa oli, että tyyni sää alkoi nostaa meren pinnalle sinilevää.

Orregrund

Aika painua unten maille

Torstaina oli aika lähteä paluumatkalle kohti Kotkaa. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja oli jälleen meille vastainen. Alkumatka sujui onneksi lähes tyynessä, mutta jo vajaan tunnin melonnan jälkeen Ljusan -nimisen saaren kohdalla tuuli alkoi nopeasti voimistua kuuden metrin paikkeille. Boistön kapeikossa veneväylän yli joutui jo hieman puskemaan. Tämän jälkeen olimmekin valmiita lounastauolle, jonka pidimme Fyrhället nimisellä pienellä hurmaavalla luodolla. Kalliolta löysin meren valkaiseman hylkeen leukaluun.

Ljusaklack

Lounastauko Fyrhälletin luodolla

Seuraavaksi ohjelmassa oli vajaan tunnin ylitys terävässä aallokossa yhä voimistuvaan sivuvastaiseen. Parlahden puolelle päästyämme melonta muuttui onneksi vähitellen kevyemmäksi tuulen ja aallokon helpottaessa saarten suojassa. Koska kohteeksi kaavailemamme Tvillingsholman ainoa kunnollinen ranta oli jo varattu, jatkoimme matkaamme vanhaan tuttuun Mosaholmaan. Päivämatkaa kertyi jälleen parisenkymmentä kilometriä. Matkalla näimme parikin merimetsoyhdyskunnan tuhoamaa puuluotoa. Ilta sujui, kuten aiemmatkin saareen tutustuen ja nuotion ääressä juttuja kertoen ja kuunnellen.

Pelikaanilintujen valtakunta

Ilta saapuu Mosaholmaan

Aamulla kajakkia pakatessani löysin edellisenä iltana akunvaihdon yhteydessä hukkaamani GPS:n muistikortin päiväluukun kehyksen päältä. Turhaan olin sitä illalla rantahiekasta yrittänyt hakea. Nautimme aamiaisen aurinkoisella hiekkasärkällä ja lähdimme ennustetun myötätuulen sijasta hiljaisessa vastatuulessa kohti Kotkaa. Tuuli oli tällä kertaa kuitenkin niin kevyttä, että melonta sujui kevyesti. Kajakkikin alkoi pikkuhiljaa olla keventynyt eväiden tultua syödyksi ja vesien juoduksi. Matka sujui joutuisasti ja pian olimmekin jo tutulla taukopaikalla Pyhtään Kuussaren kallioilla.

Loppumatka oli niin tuttu, että se ei enää mitään ihmeellistä tarjonnut. Ehdimme vajaa kahdenkymmenen kilometrin melonnan jälkeen Metsolan vajarantaan juuri parahiksi ennen kuin viikonlopuksi vilkastuva veneliikenne pääsi kunnolla alkamaan.

Yksi hieno retki on taas takana

Tällä retkellä sää suosi todella. Päivämatkat olivat niin maltillisia, että vastatuuletkaat eivät hirveästi haitanneet. Melontamatkaa kertyi yhteensä noin 80 km. Koko retken keli pysyi poutaisena ja lähes koko ajan paistoi aurinko. Mantereella hätyyteltiin hellerajaa, mutta saaristossa ilmasto oli miellyttävämpi. Merellä pärjäsi ilman anorakkia ja silokallioilla oli mukavan lämmintä istuskella iltaisinkin. Öisinkään teltta ei juuri kerännyt kosteutta ensimmäisen yön muutamaa pientä sadekuuroa lukuun ottamatta. Meressä tarkeni hyvin uida ja peseytyä, mutta tyynellä pintaan nousi selviä sinileväkukintoja. Nämä kuitenkin harvenivat ulkosaaristosta lähemmäksi rantaa siirtyessämme. Loistavan melontaretken voi hyvin tehdä miltei kotivesilläkin, aina ei välttämättä tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan.

Retkestä jai kajakkiin muistoksi joutsenen ja kotkan sulat.