Slow life

Nautin viikonloppuna hitaasta matkanteosta retkeilemällä avokanootilla. Olin ostanut itselleni uuden melan Helsingin reissun yhteydessä ja sitä oli pakko päästä kokeilemaan. Tilaisuus pikku retkeen tarjoutui sunnuntaina 4.11. kun aamupäiväksi oli ennustettu hiljaista tuulta ja lämpötilakin oli ajankohtaan nähden mukavissa lukemissa. Pakkasin jo edellisenä iltana tavarat valmiiksi ja heti aamupalan jälkeen ajelin Klamilaan tarkoituksena tehdä  päiväretki ihan omassa rauhassa.

Minulla ei ollut mitään ennakkosuunnitelmaa, ainoastaan merikartan lehti kanootin pohjalla. Koska aamu oli tyyni ja iltapäiväksi oli luvattu kuuteen metriin voimistuvaa tuulta, meloskelin siten, että ylitykset sattuivat aamupäivään ja illalla pääsin myötätuulessa ja rantojen suojassa takaisi. Lämpimän kesän jäljiltä sinilevää oli vieläkin melko runsaasti.

Ensimmäiseksi kiersin Santsaaren. Sen eteläkärjestä käänsin keulan suoraan länteen, kohti Harvajanniemen rantaa. Tämä vajaa neljän kilometrin avoin osuus oli reitin ainoa pidempi ylitys. Sain meloa sen nyt käytännöllisesti katsoen tyynessä. Havourin saaren eteläkärjen jälkeen katseeni osui harmaaseen myttyyn, jota arvelin ensin muovipussiksi. Lähdin melomaan tätä kohti, kun se hetken kuluttua kierähti uuteen asentoon. Ollessani noin 20 - 30 metrin päässä se muljahti taas ja muutti jälleen muotoaan. Ihmettelin tuota outoa myttyä, kunnes se kääntyi vielä kerran. Nyt ei sivuprofiilista voinut erehtyä, ymmärsin katselevani muovipussin sijasta hyljettä ja aloin kaivella kameraa esiin liivini taskusta. Yritin päästä vielä lähemmäksi. Hylje katseli minua tovin ja sukelsi sitten rauhallisesti. Jäin odottelemaan, josko se näyttäytyisi uudestaan, mutta ei. Tämä yksilö ei selvästikään ollut yhtä utelias ja leikkisä, kuin jokunen vuosi aikaisemmin kohtaamani lajitoveri. Aikani odoteltuani päätin jatkaa matkaani.

Evästauko hiekkarannalla

Harvajanniemessä tein ensimmäisen pysähdyksen. Vedin kanoottini hiekkarannalle ja nautin välipalaksi lihapiirakan ja banaanin. En jäänyt pitkäksi aikaa, koska lähellä oli mökkejä. Lyhyen evästauon jälkeen meloin upeaa hiekkarantaa pitkin ja katselin aaltojen pohjahiekkaan tekemiä pikku dyynejä. Koitin ikuistaa niitä kamerallani, mutta taivas oli liian kirkas ja sotki kuvan. Lopulta hoksasin ottaa hanskan pois kädestä ja painaa kameran linssin pinnan alle. Vesi ei onneksi tuntunut erityisen kylmältä. Nyt sain jotain muistikortillekin.

Aaltoja pinnan alla

Meloin Harvajanniemen itärantaa pitkin pohjoiseen kohti Klamilan kalasatamaa. Erilaisia mökkejä oli paljon, mutta nyt lähes kaikki niistä olivat autioina. Kello oli jo hyvän matkaa yli puolen päivän. Taivas oli muuttunut tasaisen harmaaksi ja tuuli alkoi herätä. Minua tämä ei haitannut, sillä olin aivan rannan suojassa. Kierrettyäni pienen niemen, löysin Kelviikki-nimisen suojaisan lahden, jossa oli pitkä rivi eri ikäisiä venevajoja. Vaikka meloinkin miltei kotivesillä, en ollut ennen tiennyt tällaisen paikan olemassa olosta. Kiertelin hiukan lahdessa ja hetken kuluttua jatkoin kohti kalasatamaa.

Vanha vaja Kelviikissä

Satamassa näytti hiljaiselta. Pari ukkoa levitteli pressua veneen päälle ja toiset pari korjasi vierasvenelaituria. Koko kesän tämä laituri oli ollut tupaten täysi, nyt näin sen ensi kerran täysin tyhjänä. Jatkoin syvemmälle lahden pohjaan ja sieltä ojaa pitkin kohti Sydänkylää. Alitin pari siltaa. Autotien ali pääsin reilusti meloen, mutta vajaa kilometrin päässä tästä oli matala heinäpellolle vievä silta. Kanootti mahtui juuri ja juuri tämän ali, kun laskeuduin sen pohjalle makaamaan.

Sillan ali makuuasennossa

Yllätyksekseni sillan jälkeen kapea oja levenikin hiukan ja samalla maisema muuttui kaislikosta rämeisemmäksi. Pian ympäriltä alkoi kuulua sellaisia vihellyksiä ja haukkua, että päättelin olevani keskellä hirvenajoa. Olo alkoi olla jossain määrin epämukava ja mietin, onko jatkaminen enää viisasta. Kohta melomani oja haarautuikin kahtia enkä osannut päättä, kumpaan suuntaan jatkaisin.  Päätin kääntyä tästä takaisin. Samalla suunnittelin palaavani tänne vielä joskus tulevaisuudessa katsomaan miten pitkälle metsään kanootilla on mahdollista meloa.

Matka päättyi tähän risteykseen

Palasin kilometrin verran omia jälkiäni takaisin ja käännyin Klamilan kaupan rantaan. Venerannassa oli pieni vaja, joka tarjosi sopivasti suojaa yltyvää tuulta vastaan. Päätin pitää tässä ruokatauon. Pääsin kanootillani aivan vajan portaille, vaihdoin melontaliivini lämpimään fleece-liiviin ja laitoin Knorrin pika-aterian muhimaan. Pekoni-perunamuusin kanssa nautin ruisleipää ja päälle hörppäsin kahvit ja lusikoin mansikkavanukasta. Huilasin puolisen tuntia ennen kuin jatkoin tästä pikkuhiljaa kotiinpäin.

Ruokatauko tuulensuojassa

Viimeiset viisi kilometriä meloin tuttua tutumpaakin reittiä kaislikoiden suojassa kotirantaan. Mela alkoi jo vähitellen tuntua raskaalta ja aurinko alkoi painua alas. Ennen metsän taakse painumistaan se löysi vielä pienen siivun avointa taivasta pilvikerroksen alta ja värjäsi maiseman keltaiseksi. Perillä kotirannassa ennätin juuri ja juuri nostella tavarat vajaan ja kanootin pukille ennen kuin pimeys saapui. Saunakamarin sähköpatterin lämmössä vaihdoin vaatteeni kuiviin, levähdin hetken ja lähdin sitten ajelemaan pimeää hiekkatietä takaisin kohti kaupunkia.

Tinkanen mereltä päin

Tämä 23 kilometrin lenkki on toistaiseksi pisin, jonka olen melonut avokanootilla. Matkanteko tuntuu sujuvan tälläkin vempeleellä, mutta vauhti on hyvissäkin olosuhteissa noin neljänneksen hitaampaa kuin kajakilla. Kesäaikana kolmenkymmenen kilometrin päivämatkat näyttäisivat tämän kokemuksen valossa hyvinkin realistisilta. Ostamani uusi saukonhäntämelakin tuntui alkutotuttelun jälkeen oikein mukavalta. Itse asiassa taisin meloa sillä lähes koko matkan. Eiköhän tällä pienellä irtiotolla arjesta jaksa taas tulevan työviikon kiireen ja hälinän.

Marraskuinen päivä on lyhyt

Villaa ylle

Lomalla on mahdollista meloa arkenakin. Niinpä päätin lähteä liikkeelle hyvän sään aikana heti aamusta. Kuivapuvun alle laiton tutun verkkokerraston ja sen päälle vedin ensimmäistä kertaa tänä syksynä seitin ohuen merinovillakerraston. Lämpömittari näytti yhtä astetta pakkasta. Päähäni painoin pipon, raappasin auton tuulilasin ja lähdin kohti rantaa.

Pari päivää aiemmin lenkiltä kotiuduttuani olin laskeskellut, että tuhannen kilometrin rajapyykin täytyy olla melko lähellä. Ynnäsin tuolloin kirjanpitoni ja sain tulokseksi 999 km. Nyt oli siis kyseessä eräänlainen juhlamelonta. Koska edellisellä kerralla olin kierrellyt Mussalon sataman suunnalla laivoja ihailemassa, valitsin nyt vaihtelun vuoksi läntisemmän reitin ja meloin Ruonalan rantoja pitkin Äyspäälle ja Kivenkorvansalmen kautta sieltä takaisin. Alkumatkasta aurinko rupesi pikkuhiljaa lämmittämään ja villapaidassa alkoi tulla kuuma. Hidastin tahtiani ja pysähtelin valokuvaamaan milloin mitäkin. Äyspäälle päästyäni pilvilautta lipui auringon eteen ja vaatetukseni osoittautui tämän jälkeen juuri sopivaksi. Kotimatkan pystyin melomaan hieman reippaammin.

Pakkasyön jäljet näkyivät vielä laiturilla

Tämän vuoden melontakilometrini poikkeavat aikaisemmista siten, että ne on melottu entistä monipuolisemmin. Kymmenkunta prosenttia kokonaismatkasta on taitettu joko avokanootilla tai sup-laudalla. Koskessa viettämäni ajan olen konvertoinut melonta-ja soutuliiton tonnarilistalla käytössä olevalla kaavalla, jonka mukaan tunnin koskimelonta vastaa kuuden kilometrin matkamelontaa. Koska avovesikautta on vielä jonkin verran jäljellä, ennätän varmasti melomaan vielä jokusen kilometrin lisääkin ennen jäiden saapumista.

Äyspäällä aurinko painui pilveen

Ensimmäiseltä melontavuodeltani 2013 minulla ei ole olemassa aivan tarkkaa tilastoa, mutta tuolloin heinäkuussa alkaneelta kaudelta kilometrejä kertyi noin 700. Seuraavana vuonna meloin 1300- ja vuonna 2015 1200 km. Tämän jälkeen tahti hieman laantui ja kahdelta seuraavalta vuodelta on kasassa noin 1000 km kummaltakin. Vajaa kuuden vuoden harrastusurani aikana melontakilometrejä on siis kertynyt runsas 6000.

Hyvää ja kaunista

Loma alkoi. Sen kunniaksi vetäydyin viikonlopuksi yksikseni mökille seuranani hyvä kirja ja ikisuosikkini J. Karjalasen juuri ilmestynyt levy. Tarkoitus oli tehdä vähän syystöitä ja varustella paikkoja talven varalle, meloa, saunoa ja ennen kaikkea nauttia kiireettömyydestä. Sattui hyvä sääikkuna, oli tyyntä ja muutenkin selkeää. Varsinkin sunnuntaiaamuna maisema oli suorastaan mykistävän kaunis.

Raitsaaren itärannan kivikkoa

Keskellä selkää sijaitseva kivi on merkattu poijulla

Lauantaina saavuttuani lämmitin käyttövettä ja saunakamaria, söin ja keräilin kottikärryittäin korkean meren tuomia kaisloja pihalta, sitten lähdin vesille. Koska ilma oli lähes tyyni, valitsin kulkuneuvokseni kanootin. Kiersin Santsaaren ja Souvion sekä risteilin siellä täällä yhteensä noin kolmen tunnin ajan. Seurasin melontanopeutta ranteessani olevasta Polarin mittarista. Varsinkin hieman avoimemmilla selillä vaikutti, että kanootti ei olisi edennyt lainkaan,  mittari kertoi kuitenkin vauhdin olevan yli 5 km/h. Tekniikassani on vielä paljon hiomista, mutta ajoittain meno tuntui silti ihan mukavalta. Toisinaan taas kulku tökki. Täytyy varmaankin hakeutua ensi kesänä jollekin kurssille saamaan lisää oppia konoottimelontaan.

Tästä Souvion länsipäässä sijaitsevasta kivestä
 paljastui jyhkeät miehen kasvot.

Majaniemen venevajoja

Illalla palattuani lämmitin saunan ja nautin rauhasta, kirjasta ja lasillisesta suosikkiviiniäni. Uimaan en pilkko pimeässä tohtinut yksin lähteä. Yhdentoista maissa painuin tyytyväisenä pehkuihin.

Illalla ei ylimääräisiä valoja juuri näkynyt

Aamulla herätessäni aurinko oli juuri nousemassa. Koska päivälle oli ennustettu voimistuvaa tuulta, päätin lähteä vesille ennen tuulen heräämistä. Nautin aamupalan ja annoin usvan haihtua ennen kuin hyppäsin kanoottiin ja lähdin matkaan. Edellisen päivän melonta tuntui hieman olkapäässä, mutta aamu oli muuten hieno.

Aamu sarastaa, kanootti odottaa melojaa

Vihdoin aurinko nousi

Kilometrin melonnan jälkeen saavuin pienelle lahdelle, jossa viimeisten usvan rippeiden seassa töräytteli merkkejään yksitoista laulujoutsenta. Livuin kanootillani ohi ja koitin olla häiritsemättä. Tunsin itseni kanadan järvien uudisasukkaaksi ja päässäni alkoi soida eräs Neil Youngin lukiovuosina vaikutuksen tehnyt kappale. Aurinko nousi yhä ylemmäksi ja loppukin usva alkoi haihtua. Meloskelin rauhassa rantoja pitkin Klamilan lahden ympäri.

Varjossa usva säilyi pidempään, auringossa oli jo aivan kirkasta

Rauhallista ja rentouttavaa melontaa

Kääntyessäni takaisin itään, nousi taivaalle muutama pieni hattara. Pian taivas alkoi vetäytyä yhä paksunevaan pilveen ja samalla saapui ennustettu tuuli. Palasin kotirantaan vajaa kolmen tunnin melonnan jälkeen aamulla niin kirkkaiden auringonsäteiden kadottua pilviverhon taakse. Vaihdoin vaatteet, kokkailin eväitä, lueskelin kirjaa ja jatkoin edellisenä päivänä aloittamiani pihahommia laittamalla veneet talviteloille, haravoimalla ja putsailemalla varaston kattoa varisseista lehdistä ja neulasista. Hyvissä ajoin ennen hämärän saapumista hyppäsin autoon ja hurautin takaisin kaupunkiin. kulunut viikonloppu oli kerrassaan loistava alku edessä olevalle syyslomalle.

Tyyni aamuhetki

Pian kuvan ottamisen jälkeen vyöryi lännestä pilvimatto,
ja nosti tullessaan tuulen

Loistokeli lokakuussa

Tuli intiaanikesä, vaikka eletään jo lokakuun puoliväliä. Länsirannikolla ja Keski-Suomessa mitattiin sunnuntaina 14.10. jopa 20 asteen lämpötiloja ja meilläkin täällä etelärannikolla mittari nousi viidentoista asteen tuntumaan. Ruska hehkui ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Meren pinnalla leijunut hento utu sai kauemmat saaret piirtymään haalean epäteräväninä, mutta korkealla ylhäällä kimmelsi kirkkaan sininen taivas.

Kokoonnuimme ennen aamu kymmentä vajalle, jossa edellisenä päivänä olimme käyneet  talkoilemassa paikat talvikuntoon ja nostamassa laiturin ylös. Heti aamusta oli niin lämmintä, että oli vaikea päättää, mitä pukisi kuivapuvun alle. Olimme lähdössä päiväretkelle tuttuun Lehmän saareen.

Koska sivuvastaista tuulta oli luvassa seitsemän metriä sekunnissa, valitsimme reittimme kulkemaan Kotkan saaren itäpuolelta. Näin vältimme pitkän vastatuuliosuuden tutussa ja hieman yksitoikkoisessa jokisuistossa. Aurinkorasvat kasvoilla ja kilolasit silmillä meloimme kohti taivaalle kipuavaa aurinkoa. Kantasataman jälkeen kurvasimme Tiutisen rantaan ja kiersimme Pirköyrin saaren ajatuksenamme meloa Kuutsalon suojassa kohti Lehmän salmea. Tuuli tuli kuitenkin ennusteesta poiketen enemmänkin lännestä kuin lounaasta, joten päätimme meloa suorinta reittä vasta-aallokossa kohti Lehmää.

Reilun parin kilometrin mittaisen selän puolivälissä kauempaa mereltä tullut aallokko kasvoi kohtuullisen kokoiseksi, mutta oli muodoltaan loivaa ja säännöllistä, joten siinä melominen oli suorastaan nautinnollista. Aallon pohjaan ei puhuri juuri yltänyt ja siinä saikin hyvin kiihdytettyä aina seuraavan aallon harjalle. Näin matka sujui mukavasti ja energiataloudellisesti. Kotvan kuluttua saavuimme salmen suulle, jossa odottelimme vastatuulessa hieman hajonneen ryhmämme jälleen kasaan.

Veneliikenne vaikutti ajankohtaan nähden yllättävän vilkkaalta. Olimme valinneet kohteeksemme upean länsirannan sijasta itärannan suojaisen hiekkalaguunin. Nyt aloimme aavistella, että emme tulisi olemaan siellä yksin. Tuo laguuni, eli tutummin lehmän monttu on kotkalaisten kesäaikaan suosima retkikohde. Sen laituri ja rannat olivat nytkin täynnä veneitä. Toisetkin olivat näemmä lähteneet mainion ilman innoittamina vielä yhdelle retkelle ennen kuin veneet on aika nostaa ylös. Jokusen tutunkin saaren rannalla tapasin.

Vedimme kajakkimme hiekkarannalle ja levitimme eväämme aurinkoisen grillikatoksen pöydälle. Olin tuonut mukanani nipun pieniä polttopuita ja yhdessä samaan aikaan saapuneen veneseurueen kanssa virittelimme tulet grilliin. Nautimme eväitämme aurinkoisella näköalapaikalla tunnin verran ennen kuin aloimme valmistelemaan kylläisinä paluumatkaa.

Koska kaikki eivät olleet kokeneet aallokkomelontaa yhtä miellyttävänä kuin minä, päätimme edetä samaa reittiä takaisin, mutta tällä kertaa taittaisimme matkaa enemmän rannan suojassa. Itse meloin muusta porukasta erillään hieman keskemmältä selkää surffiaaltojen toiveissa. Näitä onneksi löytyi aivan kiitettävästi, joten kotimatka sujui iloisen vauhdikkaasti. Teimme vielä mutkan itäkautta ja minimoimme ylityksen kääntymällä vasta Ruotsinsalmen diktaalien läheltä kohti Tiutista.

Koska päivä oli hieno ja melonta maittoi, päätimme kiertää saman tien vielä Tiutisen ja Hallan. Hallan satamassa oli Karibialle rekisteröity Sigfried Lehmann purkamassa tukkilastia. Karhusalmen sillan vaiheilla oli runsaasti kalastajia ja saalistakin näytti tulevan. Ennen siltaa onkimies vetäisi juuri ylös pienen lahnan ja heti sillan jälkeen toinen irrotti mukavan kokoista ahventa koukustaan. Me jatkoimme vasta-auringossa kohti Merikeskus Vellamon ja kantasataman silhuettia.

Paitsi ilma, myös merivesi vaikutti mukavan lämpimältä. Tein mutkan ennen Kivisiltaa ja kävin kurkkaamassa läheisen laiturin päässä sijaitsevasta lämpömittarista tilanteen. Se näytti veden lämpötilaksi 11 astetta. Ilmankos melominen tuntui onnistuvan joiltain myös paljain käsin. Itse olin pitänyt koko päivän millin ohuita neopreenihanskoja sormieni suojana.

Kotirannassa kroppa oli kajakissa istumisesta hieman kankea, mutta muuten melonta oli sujunut harvinaisen leppoisasti. Matkaa oli taittunut 26km eikä mihinkään kolottanut, ainoastaan pientä raukeutta tuntui jäsenissä. Tämä yhdessä loistavan syyssään kanssa oli melkoista herkkua ikäiselleni miehelle. Muutkin matkalaiset vaikuttivat olevan oikein tyytyväisiä tähän mainioon syysretkeemme. Melontakautta on vielä jäljellä hyvinkin pari kuukautta, mutta seuraavaa yhtä mahtavaa reissua joudumme todennäköisesti odottamaan ensi vuoteen.

Rojua ranoilla ja öljyä vedessä

Syyskuu meni pitkälti koskitouhuissa ja inkkarikanootissa. Lokakuun alettua vedin kuivapuvun päälleni ja hyppäsin takaisin merikajakkiin. Vaihtelu virkistää, mutta nyt tuntui, kun olisi palannut takaisin kotiin. Merikajakki liukuu sulavasti ja vähällä energialla veden pinnalla ja pysyy näistä vempeleistä parhaiten omissa käsissäni. Tuhannen kilometrin vuotuinen rajapyykki lähestyy.

Kuivapuku päälle jakajakkiin

Merivesi on ollut itäisellä Suomenlahdella kuluvana syksynä harvinaisen korkealla. Haminassa on mitattu puolentoista metrin lukemia. Kesämökin pilareissa näkyy vesiraja ja Kotkan melojien laituri oli karata omille teilleen, kun sitä paikoillaan pitävä tolppa osoittautui liian lyhyeksi. Langinkosken alajuoksu on ollut suorastaan eriskummallisen näköinen, kun Kymijoen vesi on samaan aikaan ollut ennätyksellisen matalalla. Meri on tunkeutunut joen alajuoksulle ja silottanut tutut koskipaikat tyystin.

Syksyisen harmaa Äyspää

Itse olen meloskellut tuttuja rantoja Äyspäälle ja Kotkan saarta ympäri. Korkean veden mökkirannoilta irrottamat tavarat ovat päätyneet omituisiin paikkoihin ja ylhäätä rannoilta on löytynyt irronneita reimareita, lautoja, tynnyreitä, leikkikaluja ja ties mitä muuta sekalaista rojua. Kivikoista ja kaislikoista on löytynyt jopa pari soutuvenettä ja yksi lasten kumivenekin.

Kuusisen pengertielle on valmistunut uusi silta,
mutta sen alta ei päässyt vielä melomaan.

Arki-illat ovat jo niin pimeitä, että töiden jälkeen vesille ei enää ennätä. Perjantaina 12.10. kiirehdin rankan viikon päälle kuitenkin rantaan jo ennen neljää ehtiäksen meloa parin tunnin lenkin. Keisarinsatamassa vähän ennen Merituulentien siltaa ilmassa leijui outo tuoksu ja veden pinta näytti omituisen sileältä. Vilkaisin ympärilleni hieman tarkemmin ja ymmärsin melovani keskellä öljylauttaa. Jatkoin matkaani ja pian taas kaikki palasi taas normaaliksi. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan ja käännyin takaisin. Mittailin lautan kooksi ehkä noin 50x100 metriä. Pienen pähkäilyn jälkeen päätin tehdä asiasta ilmoituksen. Vastaanottanut päivystäjä kertoi paikallistaneensa minut kuuden metrin tarkkuudella ja informoivansa asiasta palo- ja pelastuslaitosta. Jäin siihen uskoon, että he kävisivät paikan päällä arvioimassa tilanteen ja ryhtyisivät tarvittaessa toimenpiteisiin.

Ikävä havainto

Pari tuntia myöhemmin palasin lenkiltäni kierrettyäni Kotkan saaren. Oletin näkeväni alueen puomitettuna tai edes jotain toimintaa ilmoittamallani paikalla. Toisin kuitenkin kävi. Melottuani ulos Kivisalmen sillan alta tunsin tutun tuoksun ja tajusin olevani keskellä tuota samaista lauttaa, josta olin hieman aiemmin ilmoittanut. Se oli ajelehtinut vajaa kilometrin tuulen mukana ja oli nyt painumassa kohti rantakivikkoa. Hämmästyin, että mitään ei ollut tapahtunut. Saattaa toki olla, että asiantuntijat ovat käyneet paikalla arvioimassa tilanteen. Hieman asia kuitenkin kummeksutti ja minulle tuli mieleen sellainenkin mahdollisuus, että kukaan ei edes ollut käynyt paikalla. Maallikkona en osaa arvioida kelluneen öljyn määrää enkä sen alkuperää. kenties se on laskettu mereen jostain ohi ajaneesta veneestä. Kaiken kaikkiaan outo tapaus ja  edesvastuuton teko ainakin omasta mielestäni.

Karkulainen kaislikossa

Perä edellä

Menin ja ostin avokanootin.

Uusi lelu mökkirannassa

Olen alusta asti koittanut suhtautua melontaan mahdollisimman avarakatseisesti ja monipuoleisesti. Vajassamme on yksi inkkari, jota olen parina viime kesänä vaivihkaa aina silloin tällöin ulkoiluttanut. Kokemusta kanoottimelonnasta ei ole vielä paljoa kertynyt, mutta halu ottaa tämä ketterä kulkuväline haltuun on herännyt. Uskon kanootilla opittavien taitojen olevan hyödynnettävissä myös kajakkimelonnassa. Siksi lähdin aikoinani koskikurssillekin. Löysin aivan uuden kulman melontaan, joka on rikastuttanut harrastustani merkittävästi. Jopa sup-laudalle olen muutaman kerran kavunnut. Uskon merimelonnan säilyvän selvänä ykköslajinani jatkossakin, mutta haluan oppia koko ajan lisää ja ennen kaikkea pitää hauskaa vesillä.

Idyllistä menoa kaislikon suojassa.
Symmetristä pikku kaksikkoa melotaan soolona
etupenkiltä perä edellä.

Mietin huolella, millaisen avokanootin haluan ja tarvitsen. Melon etupäässä yksin, joten sooloinkkari olisi ollut luonteva vaihtoehto. Toisaalta kaksikko mahdollistaisi silloin tällöin jonkun toisen mukaan ottamisen. Materiaalin halusin olevan mahdollisimman helppohoitoisen ja hinnan kohtuullisen, mutta painon olisi silti oltava alle 30 kg, jotta kanootti olisi kunnolla yksin nosteltavissa. Näillä reunaehdoilla tein lopullisen valintani Welhonpesän lasikuituisen soolokanootin, Kolibrin ja Bear & Waterin myymän muovikaksikon Hou 14:n välillä. Päädyin jälkimmäiseen. Pienen kokonsa vuoksi sillä voi hyvin meloa myös yksin, muovisena sitä ei tarvitse juurikaan varoa ja painokin pysyi asettamissani rajoissa. Lauantaina 22.9. Mauri-myrskyä odotellessa kävin hakemassa kanootin kotiin.

Kanootti katolle ja kotia kohti

Sunnuntaina sateiden tauottua lähdin viemään hankintaani mökille. Ajatuksenani oli toki käydä sitä myös hieman kokeilemassa. Avokanootti osoittautui kajakkia helpommaksi nostaa yksin auton katolle ja sieltä alas. Ajomatkan aikana aurinko alkoi jo pilkahdella, mutta sää pysyi raikkaana ja tuulenpuuskat olivat vielä edellisen päivän myräkän jäljiltä kymmenen metrin tietämissä. Ei siis mikään avokanoottimelojan toivekeli. Onneksi reitit olivat suojaisia eikä aallokkoa syntynyt. Suurimman osan matkasta pääsin melomaan kaislikon tai saarten suojassa, pisin ylitys reitilläni oli tasan kilometrin mittainen.

Navakka sivuvastainen vaati määrätietoisia otteita

Pakkasin mukaan sienen, äyskärin ja kaksi melaa. Ämpäriin otin lisäksi lippalakin, juomapullon ja vähän evästä. Varmuuden vuoksi laitoin kanootin pohjalle myös katkaistavan kajakkimelan siltä varalta, että voimani uupuisi tai tekniikkani pettäisi tuulessa. Tutulla melalla uskoin pääseväni helpommin takaisin rantaan.

Hou 14 on varsin matala, joten tuuli ei tarttunut siihen aivan yhtä pahasti, kuin aiemmin melomaani Mad Riveriin, silti sortaminen oli puuskissa kajakkiin tottuneelle suurta. Keulan suunnassa pitäminen sujui sitä vastoin ilman suurempia ongelmia. Avainasia oli painopisteen siirto pituussuunnassa. Tyynemmissä kohdin pystyin nojaamaan penkkiin ja pitämään kurssin J-vedoilla, kovempien puuskien aikaan nousin kunnolla polvilleni ja nojasin reiteni reilusti länkeen. Sivuvastaisen aiheuttamaa sortoa korjasin aina puuskien välillä melomalla tovin vastatuuleen. Kokonaisuutena kanootin hallinta oli helpompaa, mihin olin lainakanootin kanssa tottunut.

Sienelle ja vedenpitäville melontahousuille oli nyt käyttöä.
Tuulessa ja aallokossa avokajakki kerää helposti vettä sisäänsä.

Ostin kanootin mukana puisen Grey Owl Scout -melan, joka edullisesta hinnastaan huolimatta tuntui vanhaan muovilapaiseen alumiinimelaani verrattuna suorastaan naisellisen sirolta ja köykäiseltä. Sitä oli miellyttävän kevyt käsitellä ja sileälapaisena se ui vedessä keskiruodollista alumiinimelaa paremmin. Myös kädensija tuntui omaan kouraani paremmalta, vaikka olikin lakattuna vähän liukas. Kestävyyden kanssa tämä ei varmaankaan pysty kilpailemaan jämerämmän alumiinimelan kanssa. Vaihtelin meloja silloin tällöin, pyrkien saamaan tuntumaa vuoroin kumpaankin.

Kahden kanoottimelan lisäksi mukana  varalla oli myös katkaistava kajakkimela

Lenkkini kiersi rantoja pitkin mökiltä Klamilan kalasataman kautta kaupan rantaan ja sieltä takaisin. Kokonaispituudeksi tuli 11km ja keskinopeudeksi viitisen kilometriä tunnissa, joka mielestäni tuuli huomioiden oli aloittelijalle yllättävänkin hyvä. Parin pikku pysähdyksen kanssa aikaa kului runsas kaksi tuntia. Hyvillä mielin nostin kanootin pukeille vajan seinustalle seuraavaa kertaa odottamaan. Saa nähdä, ehdinkö ennen sitä istahtamaan meri- tai koskikajakkiin.

Illaksi kotiin

Splish splash

You never know what you can get!

Piilossa kiven takana

Lähdimme Antin kanssa Kultaalle melomaan sillä ajatuksella, että veden vähyyden takia voi tulla hukkareissu. Muutaman kerran olen Kultaalla joutunut pettymään, kun melottavaa ei oikein ole löytynyt. Nyt vesi oli vielä tätäkin alempana. Eipä tullut silti hukkareissua, tuli huippureissu. Kultaankoski osoittautui oikeaksi vesihuvipuistostoksi, eikä tilannetta yhtään pahentanut se, että niin ilma kuin vesikin olivat lähes kesäisen lämpimiä. Kaiken kukkuraksi aurinkokin vielä paistoi kirkkaasti.

Pikkuhaarastakin löytyi mukavasti melottavaa

Vedenpinta oli tosiaankin poikkeuksellisen alhaalla ja koko maisema näytti jotenkin oudolta. Jokeen tuntui kasvaneen kokonaan uusia kiviä ja pohja näkyi useasta sellaisesta kohdasta, jossa olin aiemmin kuvitellut olevan syvää vettä.

Näkymä poikkesi monin kohdin totutusta

Itäinen pikkuhaara on runsaalla vedellä joskus lähes sileä. Nyt sieltäkin löytyi ihan kivasti melottavaa. Varsinaisen yllätyksen muodosti kuitenkin keskimmäinen haara, jonka yli normaalisti vain siirrytään päähaaraan. Nyt sinne oli ikään kuin taikaiskusta ilmestynyt ihan reilunkokoinen surffattava aalto. Tämä aalto oli hieman vino ja siksi siinä pysyminen vaati vähän tarkkuutta. Koko ajan piti pyrkiä aavistuksen vasemmalle, koska aalto pyrki purkamaan oikealle. Tämän alapuolella oli vielä toinenkin, pienempi aalto, jossa oli mahdollista jatkaa melomista, mikäli sattui tipahtamaan ensimmäisestä. Kaiken kukkuraksi nämä oli helppo saavuttaa akanvirran ansiosta.

Keskihaaraan oli ilmestynyt kokonaan uusi aalto

Jo kauempaa katsottuna läntinen päähaara näytti jotenkin oudolta. Syy paljastui sinne melottuamme. Keskelle virtaa, parikymmentä metriä normaalin pelipaikkamme alapuolelle oli muodostunut kaksi ihan uutta aaltoa. Muutenkin vesi näytti valkoisemmalta kohdassa, jossa tavallisesti muuten on lähes sileää. Pohjakallio oli pinnan alla näkyvissä muutaman kymmenen sentin syvyydessä. Olin aina kuvitellut tässä kohdassa olevan toista metriä vettä.

Päähaaran kaksi alempaa aaltoa

Vesi siis pärskyi, mutta virta oli normaalia leppeämpi. Helppoja surffipaikkoja löytyi mielin määrin, eikä kumpikaan meistä tainnut edes kaatua kertaakaan, mikäli tahallista vilvoittelua ei lasketa. Puolentoista tunnin päästä puhti alkoi kuitenkin jo hyytyä ja palasimme autolle. Ennakko-odotuksista huolimatta tämä olikin harvinaisen mukava, ja leppoisa koskimelontasessio.

Tyytyväisen näköinen mies

Leikkipaikat on korostettu kuvassa sinisellä