Viisikko luodolla

 

Itse asiassa meitä oli lauantaina vajalta lähtiessä kuusi ja sunnuntaina sinne palatessa neljä, mutta varsinaisella retkellä oli kuitenkin viisi osallistujaa. Puolilta päivin pakatessa ilma oli helteinen, mutta matkaan päästyämme noin 5 m/s vastatuuli mukavasti jäähdytti menoa tekemättä melomisesta silti liian rankkaa. Ensimmäinen matkalainen kulki mukana vain tunnin piipahtaakseen Kotkan edustalla sijaitsevassa Varissaaressa. Menomatkalla yhytimme myös lauantailenkiltä seuramme puheenjohtajan, joka manasi myötätuulimelonnan kuumuutta vallitsevissa olosuhteissa.

Merellä ei helle kiusannut

Vajaa kymmenen kilometrin ja runsaan puolentoista tunnin melonnan jälkeen päätimme pitää pienen tankkaustauon kaikkein kotkalaisten hyvin tuntemassa Lehmän montussa. Meidän lisäksemme laskin laitureissa ja hietikoilla olevan yhteensä 27 veneellistä auringonottajia ja vuoromoottori poikkesi vielä tuomaan saareen lisää ihmisiä. Kovin kauaa emme täällä viihtyneet, vaan jatkoimme matkaamme kohti Kuolioluotoa.

Varikkopysähdys Lehmän montussa

Meloimme Kuutsalon ja Kirkonmaan salmesta Satamasaaren ja Vuorisaaren eteläpuolitse tuttuun leiripaikkaamme Kuolioluodon eteläkärjen kallioille. Merellä olo oli ollut siedettävä, mutta rannalla oli ajoittain suorastaan tukalan kuuma. Niinpä pulahdimmekin useampaan otteeseen uimaan vilvoitellaksemme itseämme. Merivesi oli kuitenkin lämmintä ja rantakallio suorastaan kuuma, joten tästäkään ei ollut kovin pitkäaikaista hyötyä.

Tiirojen pesimäluodot kannattaa kiertää

Pystyimme telttamme ja kokkailimme päivällistä silokalliolla. Kävin myös hakemassa pari saarella sijaitsevaa geokätköä, jotka löytyivät tällä kertaa varsin helposti. Kulku saaren poikki oli kuitenkin hankalan maaston vuoksi varsin vaivalloista ja vajaa parin kilometrin mittainen lenkki sai hien taas pintaan ja olon tuntumaan tukalalta. Avotulen tekeminen oli metsäpalovaroituksen takia kielletty, joten illalla makkaranuotio jäi sytyttämättä, mutta Marju paistoi koko porukalle lettuja. Nuotion asemesta istuimme siis letturingissä maailmaa parantamassa. Näkymät eteläkärjestä avomerelle laivoineen ja auringonlaskuineen olivat aivan yhtä upeita, kuin aina ennenkin.

Ilta Kuolioluodossa

Yöllä pystyi nukkumaan pelkässä sisäteltassa, tai vaikka taivasalla. Itse pidin telttani ovet sekä kaikki mahdolliset tuuletusluukut auki. Hienoinen läpiveto tuuletti mukavasti hyönteisverkkojen läpi. Aamulla oli hyvä herätä itätuulen rantaan ajamien aaltojen liplatukseen. Osa meistä aloitti päivänsä uimalla osa aamiaisella. Varsin pian aurinko sai kallion lämpenemään ja olon hikiseksi ja viimeistään leirin purkamisen jälkeen oli jälleen aika pistäytyä meressä vilvoittelemassa. Vesi oli ihailtavan kirkasta ja rantakalliolla kasvoi ahdinpartaa. Myös rakkolevä näyttää tekevän paluuta itäiselle Suomenlahdelle. Toivottavasti tämä on merkki vesien puhdistumisesta.

Fucus vesiculosus

Kello yhdentoista maissa lähdimme paluumatkalle. Meloimme sivumyötäisessä Pitkäsaaren ja Karhusaaren välistä kohti Kuutsalon Santaniemeä, jossa pidimme lounastauon. Pasilla oli niin kiire kaupunkiin jalkapalloasioita hoitelemaan, että hän jatkoi suoraan kohti Metsolaa. Me muut pidimme reilun pysähdyksen lämpimine aterioineen ja kahveineen Santaniemessä, pulahtipa joku pariin otteeseen jopa uimassakin.

Sivumyötäisessä kohti Karhusaarta

Kuutsalon pohjoispäästä olikin enää noin kymmenen kilometrin matka Tiutisen ja kantasataman kautta Metsolan vajalle. Melonta sujui alkumatkan tapaan mukavasti sivumyötäiseen lasketellessa. Aina välillä pysähdyimme parin minuutin mittaiselle juomatauolle. Keisarinsatamassa melan lapani kopsahti johonkin kovaan. Parikymmentä senttiä pinnan alapuolella kellui puoliupoksissa avaamaton siideritölkki. Noukin aarteen talteen ja ajattelin palkita sillä itseni illalla. Aikaisemmilla melontareissuillani olen kyllä löytänyt vedestä kellumasta mm. teräksisen poijun, nahkaisen jalkapallon ja pari muuta palloa, muutaman fendarin, rintaliivit sekä kasapäin tyhjiä pulloja ja tölkkejä, mutta koskaan ennen en ole törmännyt avaamattomaan virvoitusjuomatölkkiin.

Happy paddler

Vajarannassa tavaroiden purkamisen jälkeen olikin jälleen kerran aika pulahtaa uimaan. Tälle helteiselle pikku retkelle, joka seuran toimintasuunnitelmaan oli merkitty helppona meriretkenä kertyi yhteensä mittaa 35km. Myös vähemmän meloneiden on helppo aloittaa melontaretkeily tällaisilla pienillä viikonloppuretkillä, Harmi, ettemme tällä kertaa saaneet huokuteltua heitä matkaan.

Avokanoottikausi avattu

Edellisenä viikonloppuna mökkimelonta oli jäänyt haaveeksi. Nyt olin pitkin viikkoa yrittänyt katsella satelliittikuvista, josko mökkilahti olisi jo jäistä vapaa. Täyttä varmuutta en asiaan saanut, sillä kelvollisia kuvia alueelta ei tahtonut löytyä. Lauantaiaamuna 17.4. ajaessani auton mökin pihaan näin, kun vieno tuuli painoi viimeiset jäälautat pois lahdelta pyyhkien huoleni samalla pois. Ensin oli vain saatava tupa lämpimäksi ja asumiskuntoon. Vesille ehdin vasta lounaan jälkeen iltapäivällä.

Taivas oli täysin pilvetön ja ilma kevään lämpimin kantaessani kanoottia rantaan. Tuuli oli kuitenkin aamusta hieman voimistunut ja keväälle tyypilliset termiikkipuuskat saivat sen kääntymään milloin mihinkin suuntaan. Aaltoja ei kuitenkaan ollut ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Fiilis oli mitä mainioin. Kuivapuku päällä meloin Siikasaaren rantoja myötäillen Santsaaren pohjoispäähän ja tästä kohti Klamilan kalasatamaa. Lokit eivät ilmeisesti olleet vielä aloittaneet pesintääsä, sillä ne eivät kovin agressiivisesti  puolustaneet reviiriään. Ketään muuta kulkijaa en vesillä nähnyt. Satamassa yksinäinen mies kunnosti purjevenettään seuraten melontaani. 

Pyölinpohjan venerannassa oli vielä hieman paikoilleen sulavaa jäätä, muuten meri oli täysin auki. Kiertelin rantoja pitkin hieman toistakymmentä kilometriä, kunnes oikea peukalohanka ilmoitti, että nyt saa riittää ensimmäiseksi kerraksi. Käyttämäni Grey Owl Fleetwood -mela on soikeavartinen ja sen kanssa tuntuu olevan kyseisiä ongelmia, kunnes nahka käsissä kilometrien myötä paksuuntuu. Tämä yksilö on omistamistani meloista kaikkein mieleisin, mutta pitäisin siitä vielä enemmän pyöreävartisena. Rantaan päästyäni melonnan päälle maistui sauna.

Sunnuntaiaamuna ilma oli yhtä hieno, mutta tuuli oli hiljaisempi. Kello kymmenen maissa lähdin melomaan jälleen Siikasaaren rantaa mukaillen kohti kaakkoa. Ilma oli kirkas ja näkyvyys merellä suorastaan erinomainen. Pujahdin Lapurin salmesta itään. Salmen suulla tuuli tuntui selvästi viileämmältä ja vastaan alkoi ajelehtia meren täydeltä jäälauttoja. Olo oli kuin kapteeni Edward J. Smithillä Titanicin komentosillalla. Ihmettelin moista invaasiota, luulin kaiken jään jo sulaneen. En antanut tämän komean näytelmän kuitenkaan häiritä minua ja jatkoin matkaani kiertämällä suunnitelmani mukaisesti Lapurin saaren. Tämän jälkeen otin suunnan kohti luodetta ja Santsaaren eteläpäätä. Koko parin kilometrin ylityksen ajan sain väistellä auringossa hohtavia valkoisia lauttoja. Tätä upeaa näkyä ihaillessani mietin mistä jää mahtoi olla peräisin. Arvotus ratkesi myöhemmin illalla tietokoneen ääressä. Satelliittikuva paljasti Viipurinlahden olevan vielä jäässä ja haprastuvan kiintojään reunalta lähti pitkä vana irronneita jäälauttoja seilaamaan kohti länttä.

Keväisiä lintuja oli jo melkoisesti liikkeellä. Ulkona Lapurin eteläpuolella uiskenteli haahkaparvi. Lähempänä rannikkoa oli joutsenten ja hanhien lisäksi lokkeja, sorsia, telkkiä, koskeloita ja muutama merimetso. Pari moottorivenettäkin oli jo ehtinyt vesille. Toinen niistä ajeli jäälauttojen seassa varovaisesti kohti Suuri-Pisiä. Poikkesin kasomassa Santsaaren länsilaidalla olevaa vanhaa sodanaikaista bunkkeria. Rantautuminen oli haastava, muutta onneksi paikka oli vallitsevalla tuulella hyvin suojassa. Tämän jälkeen jatkoin matkaani Souvion saaren ympäri. Melonta maistui, mutta peukalohanka alkoi taas muistella olemassaolostaan, vaikka oli yrittänyt suojata sitä sormikkaalla. Käännyin kuitenkin kotia kohti, sillä vaimoni oli luvannut tulla iltapäiväksi mökille kevättöihin.

Kotimatkalla ihastelin keväisessä termiikissä kaartelevia lokkeja. Tähän aikaan vuodesta niiden kirkunakin kuulosti vielä mukavalta. Mökkilahdella kolmen kurjen parvi kurvasi matalalla aivan tonttimme yli, sitten ne löysivät hyvän noston ja jäivät yläpuolelleni kaartamaan. Seurasin niiden vaivatonta nousua kenties kilometrin korkeuteen asti. Lopulta ne kävivät niin pieniksi, että näkeminen alkoi olla hankalaa. Entinen purjelentäjä sisälläni heräsi. Muistin, kuinka parikymmentä vuotta sitten kaartelin pitkän tovin yksinäisen kurjen seurassa muutaman metrin etäisyydellä. Katselimme siinä toisiamme lasin läpi korkealla Kymin kentän ilmatilassa. Rantauduin hyvillä mielin ja suussa alkoi jo maistua vaimon mukanaan tuoma pizza. Avokanoottikausi oli nyt avattu ja mittariin oli viikonloppuna karttunut lähes kolmekymmentä kilometriä mitä parhaimmassa kevätsäässä. Kyllä tätä oli jo odotettukin.

Rantaelämää Kaunissaaressa

Kaunissaaria on maassamme varmasti lukuisia. Näistä ehkä kuuluisimmat ovat Sipoon edustalla sijaitseva Helsingin kaupungin ulkoilualue sekä Pyhtään Kaunissaari Itäisellä Suomenlahdella. Tässä tekstissä käsitellään jälkimmäistä.

Kotkan edustalla oli sen verran jäätä, että vajalta ei vielä päässyt avomerelle. Edellisenä viikonloppuna olin meloskellut Pyhtään Keihässalmessa, jossa oli silloin muutaman kilometrin mittainen avoin vesialue. Mieli teki pääsiäispyhinä kuitenkin jo ulommas merelle ja siksi olin pitkin viikkoa tiiraillut sääsatelliittien kuvia. Vielä edellisenä päivänä Pyhtään Kaunissaaren pohjoispäässä oli jäätä, mutta silti se kangasteli kutsuvana ajatuksissa. Keihässalmen päästä reitti merelle oli jo viikolla vapautunut.

Keihässalmi ja Kaunissaaren Pohjaspää on merkitty punaisella pisteellä.
Keltaisella korostettu alue Kaunissaaren pohjoispäässä on jäätä.

Kuuluttelin aikeistani Kotkan melojien WhatsApp -palstalla ja sain mukaani yhden muun innokkaan retkeläisen. Tapasimme aamulla 3.4. Keihässalmen kalasatamassa, pakkasimme kajakkimme ja lähdimme matkaan. Ilma oli aluksi melko harmaa ja kolea, tuuli kävi pohjoisesta 5 m/s voimalla ja lämpötila oli +2 astetta. Päiväksi oli kuitenkin ennustettu kirkkaampaa säätä ja tuulenkin oli luvattu hiljenevän päivän mittaan.

Merta kohti.
Kymmenen kilomertin päässä sijaitseva Kaunissaari
erottuu yllättävän selvänä kajakin keulan edessä.

Ohitimme pian kohdan, jossa jäälautat olivat edellisellä viikolla tukkineet tieni. Horisontissa näkyi punakylkinen laiva ja silloin tällöin jostain kuului yksittäisen perämoottorin ulinaa. Ympärillä lenteli hanhia, joutsenia lokkeja ja telkkiä. Kevät oli selvästi koittanut ja niin aikaisimmat mökkiläiset kuin muuttolinnitkin olivat  jo palanneet. Näkyvyys oli harmaudesta huolimatta yllättävän hyvä ja kymmenen kilometrin päässä odottava Kaunissaari piirtyi selvärajaisena horisontissa. Matka eteni päättäväisesti sen hahmoa kohti. Aurinkokin alkoi pilkahdella pilvien lomasta.

Kolmisen kilometriä Kaunissaaresta pohjoiseen sijaitsee Lopi -niminen korkea ja kallioinen saari. Koska emme kumpikaan ollut käynyt siellä ennen, päätimme korjata tämän menomatkalla. Jouduimme hakemaan tovin maihinnousupaikkaa, mutta löysimme varsin oivan matalan kallion läheltä saaren eteläkärkeä. Maihin kömpiessämme muistin, että saarella sijaitsee geokätkö. Lähdimme saaren keskiosan korkealta kalliolta etsimään sitä. Saaren sisäosat paljastuivat yllättävän vaikeakulkuiseksi kivikoksi ja itse kallio oli täynnä railoja, joita piti varoa. Pyörimme aikamme saaren huipulla maisemia ihaillen ja samalla kätköä etsien, mutta ainakin tällä kertaa se jäi löytymättä. Päätimme palata takaisin kajakeille ja jatkaa matkaa.

Lopi, Klobbholmen

Lopista ei ollut enää kuin lyhyt matka Kaunissaaren pohjoiskärkeen. Satelliittikuvissa vielä edellisenä päivänä näkynyt jää oli seilannut tiehensä ja saatoimme meloa kajakkimme suoraan hiekkarannalle valkoisen loiston juureen. Mukana olleita jäähakkuja tai naskaleita ei tarvittu. Rannalle kävi tuuli, mutta onneksi se oli aamusta jo hieman laantunut sekä lämmennyt. Silti etsimme lounastaukoamme varten vielä tyynemmän ja lämpimämmän paikan itäpuolelta ja sytytimme rantahiekkaan kaivamaamme koloon pienen nuotion.

Kaunissaaren Pohjaspää 

Makkaroita paistaessamme ja eväitä nauttiessamme pilvet vetäytyivät ja aurinko paljastui lopullisesti. Ympärille katsoessa maisema näytti täysin kesäiseltä. Oli aika vaihtaa aurinkolasit silmille. Tarkemmin katsoessa merellä näkyi vielä ajelehtivia jäälauttoja. Pari venettäkin oli jo liikkeellä. Istuskelimme hiekalla ja ihailimme aikaista kesäidylliä unohtaen hetkeksi parinkymmenen asteen lämpötilaeron, untuvatakit, pipot  ja kuivapuvut. Tänne olisi ollut hyvä jäädä telttailemaan vaikka yön ylikin.

On the beach

Sorvatut nuotiopuut

Koska olimme varustautuneet vain päiväretkeen, oli pian aika sammuttaa nuotio, palata kajakeille ja aloittaa paluumatka. Minulta kesti tovi pakata kaikki tavarat matkaan. Kun viimein pääsin vesille, oli hiekanjyvä jumiuttanut kajakin evän koteloonsa. En halunnut väkisin rempomalla vaurioittaa juuri vaihtamaani evävaijeria ja nousin vielä uudestaan rannalle puhdistamaan eväkotelon hiekasta.

Turvavesi- eli keskiväylämerkki

Kun viimein pääsimme matkaan, huomasimme iloksemme, että sääennuste oli pitänyt myös tuulen osalta. Vastatuulta ei ollut enää kuin ehkä kolmisen metriä sekunnissa, joten kymmenen kilometrin kotimatka sujuisi leppoisasti. Laivaväylän kohdalla vastalaine pompautti vielä välillä kajakin keulan ilmaan, mutta aallokkokin laantui mitä lähemmäs rannikkoa meloimme. Krokön kärjessä huomasin hieman harvinaisemman turvavesi- eli keskiväylämerkin. Siinä, missä merimerkeillä tyypillisesti osoitetaan miltä puolelta sen voi ohittaa tai varoitetaan karikoista, tämän merkin voi turvallisesti sivuuttaa miltä puolelta hyvänsä.

Jää kesti vielä juuri ja juuri
Kuva Teija Willström

Lähempänä Keihässalmea, väylän itäpuolella oli vielä hieman harmaaksi vettynyttä jäätä. Pitihän tämä leikkimielellä käydä vielä kokemassa. Otin vauhtia ja liuin muovikajakillani jään päälle. Se vaikutti yllättävän kovalta, vaikka olikin alta jo voimakkaasti puikkoontunut. Nousin kuivapuvussani kajakin viereen seisomaan, jää kesti vielä. Ilmeistä oli, ettei sinne jalkaisin kuitenkaan ollut enää mitään asiaa. Purolanlahtikin oli jo tyhjentynyt pilkkijöistä, sieltä seilasi ainoastaan jäälauttoja ulos merelle päin. Pian olimmekin jo takaisin lähtöpisteessämme. Kevään ensimmäinen päiväretki onnistui kaikin puolin yli odotusten. Moottoritiellä kotia kohti ajaessa tienvarren opastaulu näytti ilman lämpötilaksi +6 astetta ja päivän aurinkokylpy kuumotti kasvoilla. Hymyilytti.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan

Säätöevän vaijerin vaihto

 

Mökiltä kajakkia hakiessani huomasin, että kajakkini peräsin oli lähes jumissa eikä mennyt enää kunnolla sisään. Arvelin aluksi vaijerin olevan jäässä, mutta tarkempi tutkiminen osoitti muutaman säikeen olevan poikki ja rispaantunut. Enempää en saanut selville, sillä näkyvyys eväkotelon sisään on varsin rajoitettu. Piti siis purkaa koko aparaatti.

Puhdetöitä tiedossa

Pienen ähväämisen jälkeen säätöyksikön rakenne selvisi ja sain vaijerin irrotettua käyttövivun päästä. Tämän jälkeen evä oli helppo irrottaa ja vetää vaijereineen ulos. Osoittautui, että vaijeri oli itse asiassa lähes poikki ja evä vain muutaman säikeen varassa. Lisäksi rispaantunut pää oli pahasti mutkalla. Oli todellinen ihme, että evä ylipäätänsä oli toiminut tähän asti lähes normaalisti. Loppukesästä olin tosin huomannut, että se jäi pari senttiä auki eikä mennyt täysin koteloonsa niin kuin uutena.

Huonokuntoinen potilas

Evämekanismi on Kajaksportin valmistama, joten siihen olisi löytynyt varaosia helposti. Aluksi suunnittelin uuden vaijerin tilaamista melontatarvikeliikkeestä, mutta tällöin olisi pitänyt ostaa kokonainen evä – vaijeri yhdistelmä. Sitten muistin, että minulla on useampi kymmen metriä käytöstä poistettuja purjeveneen kaide- ja barduunavaijereita autotallissa. Jälkimmäinen näistä osoittautui juuri oikean tyyppiseksi ja on luonnollisesti valmistettu haponkestävästä teräslangasta.

Vaijeria läytyi omasta takaa

Vaihtamisen kannalta ongelmaksi tahtoi muodostua se, että evä ja vaijeri on alun perin valmistettu kiinteäksi yhdistelmäksi eikä vaijeria ole tarkoitettu irrotettavaksi. Koitin ensin lämmittää vaijeria, mutta en saanut siihen johtumaan niin paljoa lämpöä, että liitos olisi antanut periksi. Sitten mieleeni muistui poikana hellan päällä lämmittäen taivutettavat Tico-lämärilavat. Päätin yrittää koko evän lämmittämistä samalla tavoin ja kas, sain lujasti kaksin käsin vetäen vaijerin irtoamaan kolostaan. Tämä koski tosin vain muutamaa säiettä, koska katkenneet säikeet jäivät luonnollisesti edelleen evän sisään.

Lyhensin puukolla pari milliä evästä vaijerin ympärille tulevaa muovista kaulusta, ja sain näin lopuista säikeiden päistä pihdeillä kiinni. Edelleen evää lämmittämällä sain kuin sainkin vedetyksi katkenneet säikeet yksi kerrallaan ulos. Evän jäähdyttyä hoonasin reiän poralla siistiksi ja sovitin barduunavaijerista katkaisemani pään vanhaan reikään.

Näprättävää riitti

Seuraavana ongelmana oli, kuinka saisin tämän uuden vaijerin lukittua tukevasti paikoilleen. Ajattelin aluksi lämmittää vaijeria ja imeyttää sen säikeiden väliin tinaa. Nyt evän sivuilla olevista koloista voisin lisätä hieman tinaa päälle, jolloin se lukitsisi vaijerin paikoilleen. Homma ei kuitenkaan toiminut suunnittelemallani tavalla, Vaijeri tuntui hylkivän tinaa niin, että en saanut sitä imeytettyä siihen, kuten olin suunnitellut.

Mietin hetken ja porasin evän läpi vielä yhden reijän, josta pujotin vaijerin päähän prikan. Litistin tämän vaijerin ympärille ja sulatin reiän täyteen tinaa. Sivuilla olevista pienemmistä koloista imeytin epoksia säikeiden väliin sekä itse reikään. Uskon tämän tarjoavan riittävän kitkan vaijerin paikoillaan pitämisesi. Lopuksi rakensin epoksista vielä pienen kauluksen aikaisemmin pois vuolemani muovin tilalle. Nyt vaijeri tuntui pysyvän tukevasti kiinni evässä.

Kyllä se tästä

Lopuksi otin vanhasta vaijerista mitan ja katkaisin tämän uuden saman mittaiseksi. Nyt saatoin palata autotalliin sovittamaan evää takaisin paikoilleen. Säädin vaijeriin oikean pituuden ja ruuvasin komeuden kasaan. Evä vaikutti toimivan, mutta tuntui turhan jäykältä. Syyksi osoittautui ylimääräinen epoksi, jota en ollut muistanut poistaa riittävän tarkasti evän pinnalta. Tämän hoidettuani ruiskautin vielä tilkan teflon spraytä vaijerin tukiputken sisään. Nyt homma alkoi toimia, kuten pitääkin. Koska uusi vaijeri löytyi omista varastoista ja sen istuttaminen vanhaan evään onnistui, ei tämä remontti tullut maksamaan käytännössä senttiäkään. Tärkeintä tässä ei kuitenkaan ollut rahan säästö, vaan mukava puuhastelu lauantai-iltapäivänä. Epäilen kuitenkin, että nyt laittamaani vaijeria on mahdotonta enää irrottaa evästä, joten seuraavalla kerralla on edessä ilmeisesti uuden evän hankkiminen.

Valmiina vesille

 

Vesillä!

 

Talven hiihtotavoite täyttyi alkuviikosta ja haaveet kauden viimeisestä retkiluistelusta kariutuivat yöpakkasten puutteeseen. Torstai-iltana aloin tuumailla melontakauden avausta viikonlopulle. Satelliittikuvat Pyhtään Keihässalmesta näyttivät lupaavilta. Enää pieni jääkannas esteenä ja reitti avomerelle olisi auki. Ajattelin tuon kannaksen saattavan sulaa viikonlopuksi. Joka tapauksessa melomaan Keihässalmesta ainakin pääsisi. Perjantaina autoilin Klamilaan hakemaan muovikajakkia kaupunkiin.

Ristikon vankina

Mökillä meinasi mennä sormi suuhun. Olin edellisenä kesänä rakentanut uuden koristeristikon tuvan pilarien väliin. Nyt tämä ristikko oli jäätynyt tukevasti maahan kiinni ja kajakki oli vankina sen takana. Jäinen maa oli kovaa kaivettavaksi, mutta pikkuhiljaa sain ristikon liikkumaan ja venhon esiin. Seuraava takaisku paljastui, kun nostin sen auton katolle. Evä ei millään suostunut menemään koteloonsa. Pikainen tutkiminen paljasti, että vaijeri oli rispaantunut eväkotelon päästä. Pienellä askartelulla sain evän kelvolliseen asentoon. SeaBird Scott on kajakki, joka edellyttää melojaltaan aktiivista evän käyttöä, mutta onneksi tuuliennuste lauantaille oli hyvin maltillinen. Kotona kaupungissa kasasin melontavarusteeni talven kätköistä valmiiksi aamua varten.

Jumissa

Perjantain raskas sumu oli mukavasti ohentunut lauantaiaamuksi, mutta mitään syytä kiirehtiä vesille ei silti vielä ollut. Odottelun jälkeen ilma näytti mukavasti edelleen selkiämisen merkkejä, joten hyppäsin autoon ja ajoin kajakki katolla parikymmentä kilometriä naapurikunnan puolelle. Ilma oli pari astetta plussalla, mutta puin kuivapuvun alle verkkokerraston lisäksi alakertaan ohuet merinokalsarit ja päälle aavistuksen paksumman villapaidan. Kohta kajakki jo solahtikin jäältä Suomenlahteen.

Kaikki valmiina

Otin ensimmäiset vedot varovasti ja suuntasin myötätuulessa Keihässalmen sillan alta Purolan lahden puolelle. Kovin pitkälle en päässyt, kun jään reuna tuli vastaan. Käytännöllisesti katsoen koko lahti oli vielä jään peitossa ja sen päällä kykki toistakymmentä pilkkijää. Käännyin takaisin ja meloin kohti merta. Aloin pikkuhiljaa saada taas juonesta kiinni ja päästä vauhtiin. Suunnittelin jo melovani Krokön eteläkärkeen. Matka tyssäsi kuitenkin parin kilometrin jälkeen. Olin ajatellut pienen satelliitissa näkeväni kannaksen sulaneen ja tien merelle olevan auki. Ehkä näin olikin, mutta tuuli oli kääntynyt kuvan ottamisen jälkeen ja koko avoin alue oli nyt täynnä omakotitalon kokoisia jäälauttoja. Ilma kuitenkin parani jatkuvasti ja aurinkokin alkoi jo välillä pilkahdella. Jään reunalla istuskeli iso parvi lokkeja.

Koillisväylä

Käännyin takaisin kohti Keihässalmea. Lahdella souteli laulujoutsenpariskunta, silloin tällöin ne töräyttelivät trumpettejaan. Myös pari valkoposkihanhea oli saapunut tepastelemaan jään reunalle. Sorsia, koskeloita ja telkkiä olikin sitten jo runsaammin. Pyhtään melojien laituri odotteli raukeana rannalla jäiden lähtöä. Tein taas lenkin Purolanlahden puolella ja lähdin uudelle kierrokselle. Munapirtin puolella telakalla olevat veneet uinuivat vielä talviuntaan. Aurinko oli tullut nyt kokonaan esiin, minä kiertelin jäälauttojen seassa sopivia väyliä etsiskellen. Nousin Furuholmenin rantakalliolle tähystämään, näkyisikö siletä avoveden raja. Jäälauttoja riitti kuitenkin niin pitkälle, että haaveet pidemmästä reissusta saattoi unohtaa. Aloin kuitenkin miettiä, että pääsiäisenä olisi mukava tehdä päiväretki Kaunissaareen, mikäli sattuisi suotuisa sää.

Tähystystauko

Kotoa lähtiessäni olin napannut autotallista mukaani Tommi Hendriksin varta vasten kajakkimelontaa varten suunnittelemat ja valmistamat jäähakut. Muutaman kerran näille tuli todellista käyttöä, kun reitti jäälauttojen välissä meni umpeen ja anoa mahdollisuus päästä takaisin oli ylittää lautta. Nämä hakut ovat aivan ylivertaisia kaikkiin muihin näkemiini naskali- ja suksisauvaviritelmiin verrattuna. Eteneminen hakkujen kanssa käy varsin vaivattomasti ja niitä on helppo säilyttää toimintavalmiina kajakin kannella.

Jäähakku on eto peli

Tein vielä yhden lenkin edestakaisin ja juttelin tovin Pyhtään melojien puuhamiehen kanssa. Joku oli nähnyt keltaisen kajakin vesillä ja ihmetellyt ääneen melojaa. Täytyihän se lähteä tarkistamaan, kuka tuo mahtoi olla. Valokuvailin vielä tovin jäälauttoja ja nautin komeasta kelistä. Hiki alkoi hiipiä puseroon, tällä reissulla olisi hyvin pärjännyt kevyemmälläkin varustuksella. Kolmannen kierroksen jälkeen ajattelin, että runsas 12km saa riittää kauden avaukseksi ja meloin takaisin rantaan. Puhelin paljasti pian vaimon jo kaivanneen melojaa. Sen verran tämä vaatimaton melonta annos tuntui kropassa, että kajakin katolle saamiseksi joutui jo hieman punnertamaan.  Illalla kotona tätä kirjoittaessa kasvoja kuumotti mukavasti. Seuraavalla kerralla osaan ottaa aurinkorasvatkin mukaan.

Talviunilla

 

 

Kylmän kelin melontavaatetus

Lämpimällä kesäsäällä melontavaatetusta ei päiväretkillä juuri tarvitse miettiä. Shortsit tai verkkarit jalkaan, päälle keinokuituinen urheilupaita, päähän lippalakki ja päiväluukkuun ohut anorakki kaiken varalta. Kylmän veden aikaan pukeutuminen menee paljon haasteellisemmaksi eikä olekaan ihme, että melontapalstoilla kysellään tämän tästä vaatetusvinkkejä karumpiin olosuhteisiin. Omaa melontauraani aloitellessa sain paljon hyviä vinkkejä Vesille kajakilla- kirjasta sekä Antti Hanskin ja Pekka Lassilan blogiteksteistä. Vuonna 2013 tätä blogia aloittaessani toivoin, että siitä voisi joskus olla samalla tavoin hyötyä jollekin toiselle. Olen havainnut, että viisi vuotta sitten kirjoittamaani melontavaatetusta käsittelevää tekstiäni luetaan edelleen, joten sille on täytynyt olla jonkinlainen tilaus. Näin uuden melontakauden alussa ajattelin jakaa hieman nykykokemuksiani kylmän kelin melontavaatetuksesta.

Ilman kuivapukua tänne ei ole asiaa

Mikäli haluaa meloa kesäkuukausien ulkopuolella, kuivapuku on retki- tai harrastemelojalle käytännöllisesti katsoen pakkohankinta. Hyväkään anorakki ei lämmitä, mikäli kajakki kaatuu tai puvun sisään pääsee vettä. Muutaman asteen lämpöisessä vedessä ihminen ei kauaa säily toimintakykyisenä, vaikka olisi kuinka taitava tai ranta sijaitsisi lähellä. Silloin tällöin kysellään märkäpuvun soveltuvuutta melojalle. Märkäpuku on nimensä mukaisesti tarkoitettu toimimaan märkänä siten, että sen sisään pääsee ohut vesikerros, jonka ruumiinlämpö pitää lämpimänä. Se on oiva varuste monenlaiseen vesiurheiluun sukelluksesta koskimelontaan, surffaukseen tai vesihiihtoon. Yhteistä näille lajeille on, että niissä harrastaja pysyy käytännöllisesti katsoen koko ajan märkänä. Retkimelonta on aivan erityyppistä, melojan on tarkoitus pysyä kuivana. Tähän ei märkäpuku sovellu.

Tammikuussa 2020

Minkälainen kuivapuku sitten on hyvä? Kysymykseen on varmasti yhtä monta vastausta, kun vastaajaakin. Yhden mielestä huppu on ehdoton, toisen mielestä se on vain tiellä. Retkimelonnassa hupusta on varmasti joskus hyötyä, koskimelojan näkökulmasta se on haitaksi ja kerää kaaduttaessa vettä. Mikäli puku on varustettu hupulla, kulkee se luonnollisesti aina mukana. Toisaalta puuttuvan hupun voi hyvin korvata myös päiväluukussa kulkevalla sydvestillä, joka ei samalla tavoin rajoita näkyvyyttä sivuille.

Syyskuun lopussa kuivapuku on jo tarpeen 

Joku arvostaa puvussa taskuja ja saniteettivetoketjuja, joku muu mutkatonta ja yksinkertaista leikkausta. Jollekin puvun tyylillä on väliä, toiselle riittää, että se on mukava päällä ja pitää veden ulkona. Yhtä ei haittaa selkäpuolella kulkeva hartiavetoketju, mutta toinen ei taivu itse avaamaan tai sulkemaan sitä. Joku pitää kaksiosaisen kuivapuvun muunneltavuudesta ja mahdollisuudesta käyttää pelkkää yläosaa anorakkina, toinen kammoksuu vyötärölle kerääntyvää kangasta ja vetoketjua. Jonkun mielestä lämpimät ja kestävät neopreenimansetit ovat ehdottomat, toinen ei kelpuuta muuta kuin napakat ja varmasti tiiviit, mutta samalla kylmemmät ja hauraammat lateksimansetit. Kaikki ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että puvun tulee olla mahdollisimman hengittävä ja ehdottoman vesitiivis. Monet kokeneet melojat vannovat Kokatatin malliston nimeen, minä olen ollut tyytyväinen Ursuitin AWS:ään. Välikuivapukukin saa joiltain kannatusta. Mielestäni se ei kuitenkaan ole oikea vaate aktiiviseen kajakkimelontaan, jossa meloja joutuu koko ajan alttiiksi pärskeille. Kanoottimelontaan ja moneen muuhun vesillä liikkumiseen saattaisin sellaista itsekin harkita.

Hyvän kuivapuvun pinnassa vesi pisaroituu eikä imeydy kankaaseen 

Mitä sitten kuivapuvun alle? Varsin pitkään puin kylmällä säällä alimmaiseksi urheilukerraston ja tämän päälle ohuen, tai pakkasella hieman paksumman fleece- kerraston. Fleecen hyötynä on, ettei se kerää vettä, vaan siirtää kosteuden ulospäin. Reippaammin meloessa kuivapuku ei välttämättä aina ehdi hengittää riittävästi, tällöin kosteus alkaa kerääntyä sen sisäpinnalle. Ilmiötä edesauttaa, mikäli puvun ulkopinta on märkä tai jäässä, eikä vyötäröllä oleva aukkopeite ja melontaliivitkään yhtään paranna hengittävyyttä. Pakkaskelillä saattaa joskus käydä jopa niin, että puvun sisään kerääntynyt kosteus alkaa jäätyä puvun sisäpinnalle. Tuolloin aiempi vähäinenkin hengittävyys katoaa. Toinen edellä mainitun yhdistelmän huono puoli on, että kerraston ja fleecen välillä on runsaasti kitkaa. Kun fleece ohuenakin on varsin paksu, tulee asusta helposti tönkkö ja melojasta kankea. Muutenkin ylipukeutumista on mielestäni hyvä välttää. Liikkeessä pysyy kyllä lämpimänä.

Armeijassa olin tutustunut verkkopaitaan. Nuo 80- luvun Uuno- paidat oli valmistettu puuvillasta ja niiden ominaisuudet kärsivät, kun ne pääsivät kostumaan. Siltikin ne olivat varsin käytännöllisiä ja yllättävän lämpimiä. Kun kauppoihin alkoi ilmestyä synteettisestä materiaalista valmistettuja verkkokerrastoja, ymmärsin oitis tällaisen asun mahdollisuudet. Nykyisin käytännöllisesti katsottuna aina kylmän sään aktiviteetteihin pukeutuessani, alimmainen kerrokseni muodostuu polyprobyleenisestä verkkokerrastosta, oli sitten kysymyksessä mikä liikuntalaji hyvänsä. Pian ensimmäisen keinokuituisen verkkokerraston hankittuani myös fleecet jäivät kaapin perälle ja niiden tilalle tuli merinovilla. Merino ei enää päästä kaikkea ylimääräistä kosteutta tiivistymään kuivapuvun sisäpinnalle, vaan sitoo siitä osan itseensä. Silti villa lämmittää tunnetusti kosteanakin.

Verkkokerraston paitoja

Nykyisin puen kylmän kelin melontaa varten päälleni ensin verkkokerraston ja tämän päälle merinot. Mikäli ilma on pakkasen puolella, saatan korvata merinovillaisen aluspaidan hieman tukevammalla, merinopaidalla. Joskus kylmällä tässä välissä saattaa olla vielä seitin ohut keinokuinen urheilupaita. Ilmojen lämmetessä korvaan merinot ensin urheilukerrastolla ja sitten, kun ilman lämpötila alkaa lähennellä jo kesälukemia, mutta vesi on edelleen hyvin kylmää, saattaa jopa pelkkä verkkokerrasto riittää kuivapuvun alle.

Päähineeksi valitsen yleensä pipon. Mikäli ilma ei ole kovin kylmä, pärjää ohuella keinokuitupipolla. Sitten, kun ollaan lähempänä nollaa, vaihtuu piponi villaiseen. Tuulisella säällä valitsen päähäni villaisen hiihtopipon, jossa on kankaan sisään ommeltu tuulisuoja. Oikein kurjalla tai kylmällä kelillä käytän ohuesta neopreenista valmistettua kypärämyssyä, joka suojaa myös poskia sekä niskaa. Mahdollisessa kaatumistilanteessa tämä estää lisäksi vettä joutumasta korviin sekä toimii ylimääräisenä tiivisteenä kaulamansetin päällä. Tämän neopreenimyssyn päällä on usein ohut ja värikäs hiihtopipo ja kaulassani putkihuivi.

Rapsakan pakkaskelin varustus

Käsineistä olen kirjoittanut ennenkin. Olen kokeillut varsin monenlaisia yhdistelmiä. Tämän hetken suosikkini on tavalliset Motonetistä tai Prismasta löytyvät Inuit Ice-Grip- neopreenisormikkaat. Kylmällä säällä nämä eivät yksin tahdo riittää, mutta tilanne muuttuu, kun laitan päälle normaalia melarukkasta lyhyemmät, ohuet ja avonaiset tuulisuojat. Toinen käyttämäni vaihtoehto on NRS Toaster- rukkanen, mutta edellinen vaihtoehto on mielestäni sekä käytännöllisempi että lämpimämpi. Neopreenista valmistetut melarukkaset ovat minulla vielä kokeilematta, moni on tällaisia kehunut.

Neopreenisormikas ja tuulisuoja on toimiva yhdistelmä

Jalkoihin kuivapuvun sisälle puen normaalisti ohuehkot sekoitemateriaalista valmistetut sukat. Yritän varoa jalkojen kastumista kylmissä olosuhteissa ja siksi minulla on usein jaloissani rautakaupasta  löytyneet vesitiiviit, terästään kumipinnoitetut neopreenisaappaat. Nämä ovat hieman ahtaat kajakin jalkatilassa ja siksi vaihdan ne kelien salliessa Ursuitin kuivapuvun mukana tulleisiin tossuihin. Nämä tossut ovat huomattavasti sirommat ja notkeammat, mutta eivät pidä vettä ja ovat siksi edellisiä viileämmät. Kylmään veteen en näillä kovin mielelläni kahlaa, ettei varpaat ala myöhemmin palella kajakissa istuessani.

Vähäistä jäänmuodostusta kansirakenteissa

Meloessa keho tuottaa kohtalaisesti lämpöä ja kajakissa istuessa on yleensä mukavan lämmin. Pakkaskelillä olen kuitenkin joskus vuorannut istuma-aukon pohjan sisäpuolelta ohuella telttapatjalla, niin ettei kylmyys pääse säteilemään alta päin. Rannalle noustessa tahtoo kuitenkin tulla heti kylmä. Siksi minulla on aina mukana pieneen tilaan pakkautuva untuvainen taukotakki sekä kuivat hanskat tai rukkaset.

Jokainen meistä poikkeaa fysiologialtaan ja ihmiset sietävät kylmyyttä eri tavoin. Se, mikä sopii yhdelle, ei välttämättä ole paras ratkaisu toiselle. Edellä luetellut varusteet ovat ne, joilla itse melon kylmänä aikana. Toivottavasti tästä tekstistä on jotain hyötyä omaa kylmän kelin varustusta miettiessä. Mikäli koko päiväksi on odotettavissa reilumpaa pakkasta, lähden enää harvoin vesille siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se ole mielestäni järin mukavaa eikä välttämättä kovin turvallistakaan. Kajakin kanteen kiinni jäätyneistä turvaköysistä on olematon apu ja tönkköjäässä oleva kajakki on muutenkin raskas ja liukas käsitellä.

Omia ajatuksia ja vinkkejä aiheesta saa kernaasti jakaa alla olevalla kommenttipalstalla.

Kevättä kohti