Rantaelämää Kaunissaaressa

Kaunissaaria on maassamme varmasti lukuisia. Näistä ehkä kuuluisimmat ovat Sipoon edustalla sijaitseva Helsingin kaupungin ulkoilualue sekä Pyhtään Kaunissaari Itäisellä Suomenlahdella. Tässä tekstissä käsitellään jälkimmäistä.

Kotkan edustalla oli sen verran jäätä, että vajalta ei vielä päässyt avomerelle. Edellisenä viikonloppuna olin meloskellut Pyhtään Keihässalmessa, jossa oli silloin muutaman kilometrin mittainen avoin vesialue. Mieli teki pääsiäispyhinä kuitenkin jo ulommas merelle ja siksi olin pitkin viikkoa tiiraillut sääsatelliittien kuvia. Vielä edellisenä päivänä Pyhtään Kaunissaaren pohjoispäässä oli jäätä, mutta silti se kangasteli kutsuvana ajatuksissa. Keihässalmen päästä reitti merelle oli jo viikolla vapautunut.

Keihässalmi ja Kaunissaaren Pohjaspää on merkitty punaisella pisteellä.
Keltaisella korostettu alue Kaunissaaren pohjoispäässä on jäätä.

Kuuluttelin aikeistani Kotkan melojien WhatsApp -palstalla ja sain mukaani yhden muun innokkaan retkeläisen. Tapasimme aamulla 3.4. Keihässalmen kalasatamassa, pakkasimme kajakkimme ja lähdimme matkaan. Ilma oli aluksi melko harmaa ja kolea, tuuli kävi pohjoisesta 5 m/s voimalla ja lämpötila oli +2 astetta. Päiväksi oli kuitenkin ennustettu kirkkaampaa säätä ja tuulenkin oli luvattu hiljenevän päivän mittaan.

Merta kohti.
Kymmenen kilomertin päässä sijaitseva Kaunissaari
erottuu yllättävän selvänä kajakin keulan edessä.

Ohitimme pian kohdan, jossa jäälautat olivat edellisellä viikolla tukkineet tieni. Horisontissa näkyi punakylkinen laiva ja silloin tällöin jostain kuului yksittäisen perämoottorin ulinaa. Ympärillä lenteli hanhia, joutsenia lokkeja ja telkkiä. Kevät oli selvästi koittanut ja niin aikaisimmat mökkiläiset kuin muuttolinnitkin olivat  jo palanneet. Näkyvyys oli harmaudesta huolimatta yllättävän hyvä ja kymmenen kilometrin päässä odottava Kaunissaari piirtyi selvärajaisena horisontissa. Matka eteni päättäväisesti sen hahmoa kohti. Aurinkokin alkoi pilkahdella pilvien lomasta.

Kolmisen kilometriä Kaunissaaresta pohjoiseen sijaitsee Lopi -niminen korkea ja kallioinen saari. Koska emme kumpikaan ollut käynyt siellä ennen, päätimme korjata tämän menomatkalla. Jouduimme hakemaan tovin maihinnousupaikkaa, mutta löysimme varsin oivan matalan kallion läheltä saaren eteläkärkeä. Maihin kömpiessämme muistin, että saarella sijaitsee geokätkö. Lähdimme saaren keskiosan korkealta kalliolta etsimään sitä. Saaren sisäosat paljastuivat yllättävän vaikeakulkuiseksi kivikoksi ja itse kallio oli täynnä railoja, joita piti varoa. Pyörimme aikamme saaren huipulla maisemia ihaillen ja samalla kätköä etsien, mutta ainakin tällä kertaa se jäi löytymättä. Päätimme palata takaisin kajakeille ja jatkaa matkaa.

Lopi, Klobbholmen

Lopista ei ollut enää kuin lyhyt matka Kaunissaaren pohjoiskärkeen. Satelliittikuvissa vielä edellisenä päivänä näkynyt jää oli seilannut tiehensä ja saatoimme meloa kajakkimme suoraan hiekkarannalle valkoisen loiston juureen. Mukana olleita jäähakkuja tai naskaleita ei tarvittu. Rannalle kävi tuuli, mutta onneksi se oli aamusta jo hieman laantunut sekä lämmennyt. Silti etsimme lounastaukoamme varten vielä tyynemmän ja lämpimämmän paikan itäpuolelta ja sytytimme rantahiekkaan kaivamaamme koloon pienen nuotion.

Kaunissaaren Pohjaspää 

Makkaroita paistaessamme ja eväitä nauttiessamme pilvet vetäytyivät ja aurinko paljastui lopullisesti. Ympärille katsoessa maisema näytti täysin kesäiseltä. Oli aika vaihtaa aurinkolasit silmille. Tarkemmin katsoessa merellä näkyi vielä ajelehtivia jäälauttoja. Pari venettäkin oli jo liikkeellä. Istuskelimme hiekalla ja ihailimme aikaista kesäidylliä unohtaen hetkeksi parinkymmenen asteen lämpötilaeron, untuvatakit, pipot  ja kuivapuvut. Tänne olisi ollut hyvä jäädä telttailemaan vaikka yön ylikin.

On the beach

Sorvatut nuotiopuut

Koska olimme varustautuneet vain päiväretkeen, oli pian aika sammuttaa nuotio, palata kajakeille ja aloittaa paluumatka. Minulta kesti tovi pakata kaikki tavarat matkaan. Kun viimein pääsin vesille, oli hiekanjyvä jumiuttanut kajakin evän koteloonsa. En halunnut väkisin rempomalla vaurioittaa juuri vaihtamaani evävaijeria ja nousin vielä uudestaan rannalle puhdistamaan eväkotelon hiekasta.

Turvavesi- eli keskiväylämerkki

Kun viimein pääsimme matkaan, huomasimme iloksemme, että sääennuste oli pitänyt myös tuulen osalta. Vastatuulta ei ollut enää kuin ehkä kolmisen metriä sekunnissa, joten kymmenen kilometrin kotimatka sujuisi leppoisasti. Laivaväylän kohdalla vastalaine pompautti vielä välillä kajakin keulan ilmaan, mutta aallokkokin laantui mitä lähemmäs rannikkoa meloimme. Krokön kärjessä huomasin hieman harvinaisemman turvavesi- eli keskiväylämerkin. Siinä, missä merimerkeillä tyypillisesti osoitetaan miltä puolelta sen voi ohittaa tai varoitetaan karikoista, tämän merkin voi turvallisesti sivuuttaa miltä puolelta hyvänsä.

Jää kesti vielä juuri ja juuri
Kuva Teija Willström

Lähempänä Keihässalmea, väylän itäpuolella oli vielä hieman harmaaksi vettynyttä jäätä. Pitihän tämä leikkimielellä käydä vielä kokemassa. Otin vauhtia ja liuin muovikajakillani jään päälle. Se vaikutti yllättävän kovalta, vaikka olikin alta jo voimakkaasti puikkoontunut. Nousin kuivapuvussani kajakin viereen seisomaan, jää kesti vielä. Ilmeistä oli, ettei sinne jalkaisin kuitenkaan ollut enää mitään asiaa. Purolanlahtikin oli jo tyhjentynyt pilkkijöistä, sieltä seilasi ainoastaan jäälauttoja ulos merelle päin. Pian olimmekin jo takaisin lähtöpisteessämme. Kevään ensimmäinen päiväretki onnistui kaikin puolin yli odotusten. Moottoritiellä kotia kohti ajaessa tienvarren opastaulu näytti ilman lämpötilaksi +6 astetta ja päivän aurinkokylpy kuumotti kasvoilla. Hymyilytti.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan

Säätöevän vaijerin vaihto

 

Mökiltä kajakkia hakiessani huomasin, että kajakkini peräsin oli lähes jumissa eikä mennyt enää kunnolla sisään. Arvelin aluksi vaijerin olevan jäässä, mutta tarkempi tutkiminen osoitti muutaman säikeen olevan poikki ja rispaantunut. Enempää en saanut selville, sillä näkyvyys eväkotelon sisään on varsin rajoitettu. Piti siis purkaa koko aparaatti.

Puhdetöitä tiedossa

Pienen ähväämisen jälkeen säätöyksikön rakenne selvisi ja sain vaijerin irrotettua käyttövivun päästä. Tämän jälkeen evä oli helppo irrottaa ja vetää vaijereineen ulos. Osoittautui, että vaijeri oli itse asiassa lähes poikki ja evä vain muutaman säikeen varassa. Lisäksi rispaantunut pää oli pahasti mutkalla. Oli todellinen ihme, että evä ylipäätänsä oli toiminut tähän asti lähes normaalisti. Loppukesästä olin tosin huomannut, että se jäi pari senttiä auki eikä mennyt täysin koteloonsa niin kuin uutena.

Huonokuntoinen potilas

Evämekanismi on Kajaksportin valmistama, joten siihen olisi löytynyt varaosia helposti. Aluksi suunnittelin uuden vaijerin tilaamista melontatarvikeliikkeestä, mutta tällöin olisi pitänyt ostaa kokonainen evä – vaijeri yhdistelmä. Sitten muistin, että minulla on useampi kymmen metriä käytöstä poistettuja purjeveneen kaide- ja barduunavaijereita autotallissa. Jälkimmäinen näistä osoittautui juuri oikean tyyppiseksi ja on luonnollisesti valmistettu haponkestävästä teräslangasta.

Vaijeria läytyi omasta takaa

Vaihtamisen kannalta ongelmaksi tahtoi muodostua se, että evä ja vaijeri on alun perin valmistettu kiinteäksi yhdistelmäksi eikä vaijeria ole tarkoitettu irrotettavaksi. Koitin ensin lämmittää vaijeria, mutta en saanut siihen johtumaan niin paljoa lämpöä, että liitos olisi antanut periksi. Sitten mieleeni muistui poikana hellan päällä lämmittäen taivutettavat Tico-lämärilavat. Päätin yrittää koko evän lämmittämistä samalla tavoin ja kas, sain lujasti kaksin käsin vetäen vaijerin irtoamaan kolostaan. Tämä koski tosin vain muutamaa säiettä, koska katkenneet säikeet jäivät luonnollisesti edelleen evän sisään.

Lyhensin puukolla pari milliä evästä vaijerin ympärille tulevaa muovista kaulusta, ja sain näin lopuista säikeiden päistä pihdeillä kiinni. Edelleen evää lämmittämällä sain kuin sainkin vedetyksi katkenneet säikeet yksi kerrallaan ulos. Evän jäähdyttyä hoonasin reiän poralla siistiksi ja sovitin barduunavaijerista katkaisemani pään vanhaan reikään.

Näprättävää riitti

Seuraavana ongelmana oli, kuinka saisin tämän uuden vaijerin lukittua tukevasti paikoilleen. Ajattelin aluksi lämmittää vaijeria ja imeyttää sen säikeiden väliin tinaa. Nyt evän sivuilla olevista koloista voisin lisätä hieman tinaa päälle, jolloin se lukitsisi vaijerin paikoilleen. Homma ei kuitenkaan toiminut suunnittelemallani tavalla, Vaijeri tuntui hylkivän tinaa niin, että en saanut sitä imeytettyä siihen, kuten olin suunnitellut.

Mietin hetken ja porasin evän läpi vielä yhden reijän, josta pujotin vaijerin päähän prikan. Litistin tämän vaijerin ympärille ja sulatin reiän täyteen tinaa. Sivuilla olevista pienemmistä koloista imeytin epoksia säikeiden väliin sekä itse reikään. Uskon tämän tarjoavan riittävän kitkan vaijerin paikoillaan pitämisesi. Lopuksi rakensin epoksista vielä pienen kauluksen aikaisemmin pois vuolemani muovin tilalle. Nyt vaijeri tuntui pysyvän tukevasti kiinni evässä.

Kyllä se tästä

Lopuksi otin vanhasta vaijerista mitan ja katkaisin tämän uuden saman mittaiseksi. Nyt saatoin palata autotalliin sovittamaan evää takaisin paikoilleen. Säädin vaijeriin oikean pituuden ja ruuvasin komeuden kasaan. Evä vaikutti toimivan, mutta tuntui turhan jäykältä. Syyksi osoittautui ylimääräinen epoksi, jota en ollut muistanut poistaa riittävän tarkasti evän pinnalta. Tämän hoidettuani ruiskautin vielä tilkan teflon spraytä vaijerin tukiputken sisään. Nyt homma alkoi toimia, kuten pitääkin. Koska uusi vaijeri löytyi omista varastoista ja sen istuttaminen vanhaan evään onnistui, ei tämä remontti tullut maksamaan käytännössä senttiäkään. Tärkeintä tässä ei kuitenkaan ollut rahan säästö, vaan mukava puuhastelu lauantai-iltapäivänä. Epäilen kuitenkin, että nyt laittamaani vaijeria on mahdotonta enää irrottaa evästä, joten seuraavalla kerralla on edessä ilmeisesti uuden evän hankkiminen.

Valmiina vesille

 

Vesillä!

 

Talven hiihtotavoite täyttyi alkuviikosta ja haaveet kauden viimeisestä retkiluistelusta kariutuivat yöpakkasten puutteeseen. Torstai-iltana aloin tuumailla melontakauden avausta viikonlopulle. Satelliittikuvat Pyhtään Keihässalmesta näyttivät lupaavilta. Enää pieni jääkannas esteenä ja reitti avomerelle olisi auki. Ajattelin tuon kannaksen saattavan sulaa viikonlopuksi. Joka tapauksessa melomaan Keihässalmesta ainakin pääsisi. Perjantaina autoilin Klamilaan hakemaan muovikajakkia kaupunkiin.

Ristikon vankina

Mökillä meinasi mennä sormi suuhun. Olin edellisenä kesänä rakentanut uuden koristeristikon tuvan pilarien väliin. Nyt tämä ristikko oli jäätynyt tukevasti maahan kiinni ja kajakki oli vankina sen takana. Jäinen maa oli kovaa kaivettavaksi, mutta pikkuhiljaa sain ristikon liikkumaan ja venhon esiin. Seuraava takaisku paljastui, kun nostin sen auton katolle. Evä ei millään suostunut menemään koteloonsa. Pikainen tutkiminen paljasti, että vaijeri oli rispaantunut eväkotelon päästä. Pienellä askartelulla sain evän kelvolliseen asentoon. SeaBird Scott on kajakki, joka edellyttää melojaltaan aktiivista evän käyttöä, mutta onneksi tuuliennuste lauantaille oli hyvin maltillinen. Kotona kaupungissa kasasin melontavarusteeni talven kätköistä valmiiksi aamua varten.

Jumissa

Perjantain raskas sumu oli mukavasti ohentunut lauantaiaamuksi, mutta mitään syytä kiirehtiä vesille ei silti vielä ollut. Odottelun jälkeen ilma näytti mukavasti edelleen selkiämisen merkkejä, joten hyppäsin autoon ja ajoin kajakki katolla parikymmentä kilometriä naapurikunnan puolelle. Ilma oli pari astetta plussalla, mutta puin kuivapuvun alle verkkokerraston lisäksi alakertaan ohuet merinokalsarit ja päälle aavistuksen paksumman villapaidan. Kohta kajakki jo solahtikin jäältä Suomenlahteen.

Kaikki valmiina

Otin ensimmäiset vedot varovasti ja suuntasin myötätuulessa Keihässalmen sillan alta Purolan lahden puolelle. Kovin pitkälle en päässyt, kun jään reuna tuli vastaan. Käytännöllisesti katsoen koko lahti oli vielä jään peitossa ja sen päällä kykki toistakymmentä pilkkijää. Käännyin takaisin ja meloin kohti merta. Aloin pikkuhiljaa saada taas juonesta kiinni ja päästä vauhtiin. Suunnittelin jo melovani Krokön eteläkärkeen. Matka tyssäsi kuitenkin parin kilometrin jälkeen. Olin ajatellut pienen satelliitissa näkeväni kannaksen sulaneen ja tien merelle olevan auki. Ehkä näin olikin, mutta tuuli oli kääntynyt kuvan ottamisen jälkeen ja koko avoin alue oli nyt täynnä omakotitalon kokoisia jäälauttoja. Ilma kuitenkin parani jatkuvasti ja aurinkokin alkoi jo välillä pilkahdella. Jään reunalla istuskeli iso parvi lokkeja.

Koillisväylä

Käännyin takaisin kohti Keihässalmea. Lahdella souteli laulujoutsenpariskunta, silloin tällöin ne töräyttelivät trumpettejaan. Myös pari valkoposkihanhea oli saapunut tepastelemaan jään reunalle. Sorsia, koskeloita ja telkkiä olikin sitten jo runsaammin. Pyhtään melojien laituri odotteli raukeana rannalla jäiden lähtöä. Tein taas lenkin Purolanlahden puolella ja lähdin uudelle kierrokselle. Munapirtin puolella telakalla olevat veneet uinuivat vielä talviuntaan. Aurinko oli tullut nyt kokonaan esiin, minä kiertelin jäälauttojen seassa sopivia väyliä etsiskellen. Nousin Furuholmenin rantakalliolle tähystämään, näkyisikö siletä avoveden raja. Jäälauttoja riitti kuitenkin niin pitkälle, että haaveet pidemmästä reissusta saattoi unohtaa. Aloin kuitenkin miettiä, että pääsiäisenä olisi mukava tehdä päiväretki Kaunissaareen, mikäli sattuisi suotuisa sää.

Tähystystauko

Kotoa lähtiessäni olin napannut autotallista mukaani Tommi Hendriksin varta vasten kajakkimelontaa varten suunnittelemat ja valmistamat jäähakut. Muutaman kerran näille tuli todellista käyttöä, kun reitti jäälauttojen välissä meni umpeen ja anoa mahdollisuus päästä takaisin oli ylittää lautta. Nämä hakut ovat aivan ylivertaisia kaikkiin muihin näkemiini naskali- ja suksisauvaviritelmiin verrattuna. Eteneminen hakkujen kanssa käy varsin vaivattomasti ja niitä on helppo säilyttää toimintavalmiina kajakin kannella.

Jäähakku on eto peli

Tein vielä yhden lenkin edestakaisin ja juttelin tovin Pyhtään melojien puuhamiehen kanssa. Joku oli nähnyt keltaisen kajakin vesillä ja ihmetellyt ääneen melojaa. Täytyihän se lähteä tarkistamaan, kuka tuo mahtoi olla. Valokuvailin vielä tovin jäälauttoja ja nautin komeasta kelistä. Hiki alkoi hiipiä puseroon, tällä reissulla olisi hyvin pärjännyt kevyemmälläkin varustuksella. Kolmannen kierroksen jälkeen ajattelin, että runsas 12km saa riittää kauden avaukseksi ja meloin takaisin rantaan. Puhelin paljasti pian vaimon jo kaivanneen melojaa. Sen verran tämä vaatimaton melonta annos tuntui kropassa, että kajakin katolle saamiseksi joutui jo hieman punnertamaan.  Illalla kotona tätä kirjoittaessa kasvoja kuumotti mukavasti. Seuraavalla kerralla osaan ottaa aurinkorasvatkin mukaan.

Talviunilla

 

 

Kylmän kelin melontavaatetus

Lämpimällä kesäsäällä melontavaatetusta ei päiväretkillä juuri tarvitse miettiä. Shortsit tai verkkarit jalkaan, päälle keinokuituinen urheilupaita, päähän lippalakki ja päiväluukkuun ohut anorakki kaiken varalta. Kylmän veden aikaan pukeutuminen menee paljon haasteellisemmaksi eikä olekaan ihme, että melontapalstoilla kysellään tämän tästä vaatetusvinkkejä karumpiin olosuhteisiin. Omaa melontauraani aloitellessa sain paljon hyviä vinkkejä Vesille kajakilla- kirjasta sekä Antti Hanskin ja Pekka Lassilan blogiteksteistä. Vuonna 2013 tätä blogia aloittaessani toivoin, että siitä voisi joskus olla samalla tavoin hyötyä jollekin toiselle. Olen havainnut, että viisi vuotta sitten kirjoittamaani melontavaatetusta käsittelevää tekstiäni luetaan edelleen, joten sille on täytynyt olla jonkinlainen tilaus. Näin uuden melontakauden alussa ajattelin jakaa hieman nykykokemuksiani kylmän kelin melontavaatetuksesta.

Ilman kuivapukua tänne ei ole asiaa

Mikäli haluaa meloa kesäkuukausien ulkopuolella, kuivapuku on retki- tai harrastemelojalle käytännöllisesti katsoen pakkohankinta. Hyväkään anorakki ei lämmitä, mikäli kajakki kaatuu tai puvun sisään pääsee vettä. Muutaman asteen lämpöisessä vedessä ihminen ei kauaa säily toimintakykyisenä, vaikka olisi kuinka taitava tai ranta sijaitsisi lähellä. Silloin tällöin kysellään märkäpuvun soveltuvuutta melojalle. Märkäpuku on nimensä mukaisesti tarkoitettu toimimaan märkänä siten, että sen sisään pääsee ohut vesikerros, jonka ruumiinlämpö pitää lämpimänä. Se on oiva varuste monenlaiseen vesiurheiluun sukelluksesta koskimelontaan, surffaukseen tai vesihiihtoon. Yhteistä näille lajeille on, että niissä harrastaja pysyy käytännöllisesti katsoen koko ajan märkänä. Retkimelonta on aivan erityyppistä, melojan on tarkoitus pysyä kuivana. Tähän ei märkäpuku sovellu.

Tammikuussa 2020

Minkälainen kuivapuku sitten on hyvä? Kysymykseen on varmasti yhtä monta vastausta, kun vastaajaakin. Yhden mielestä huppu on ehdoton, toisen mielestä se on vain tiellä. Retkimelonnassa hupusta on varmasti joskus hyötyä, koskimelojan näkökulmasta se on haitaksi ja kerää kaaduttaessa vettä. Mikäli puku on varustettu hupulla, kulkee se luonnollisesti aina mukana. Toisaalta puuttuvan hupun voi hyvin korvata myös päiväluukussa kulkevalla sydvestillä, joka ei samalla tavoin rajoita näkyvyyttä sivuille.

Syyskuun lopussa kuivapuku on jo tarpeen 

Joku arvostaa puvussa taskuja ja saniteettivetoketjuja, joku muu mutkatonta ja yksinkertaista leikkausta. Jollekin puvun tyylillä on väliä, toiselle riittää, että se on mukava päällä ja pitää veden ulkona. Yhtä ei haittaa selkäpuolella kulkeva hartiavetoketju, mutta toinen ei taivu itse avaamaan tai sulkemaan sitä. Joku pitää kaksiosaisen kuivapuvun muunneltavuudesta ja mahdollisuudesta käyttää pelkkää yläosaa anorakkina, toinen kammoksuu vyötärölle kerääntyvää kangasta ja vetoketjua. Jonkun mielestä lämpimät ja kestävät neopreenimansetit ovat ehdottomat, toinen ei kelpuuta muuta kuin napakat ja varmasti tiiviit, mutta samalla kylmemmät ja hauraammat lateksimansetit. Kaikki ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että puvun tulee olla mahdollisimman hengittävä ja ehdottoman vesitiivis. Monet kokeneet melojat vannovat Kokatatin malliston nimeen, minä olen ollut tyytyväinen Ursuitin AWS:ään. Välikuivapukukin saa joiltain kannatusta. Mielestäni se ei kuitenkaan ole oikea vaate aktiiviseen kajakkimelontaan, jossa meloja joutuu koko ajan alttiiksi pärskeille. Kanoottimelontaan ja moneen muuhun vesillä liikkumiseen saattaisin sellaista itsekin harkita.

Hyvän kuivapuvun pinnassa vesi pisaroituu eikä imeydy kankaaseen 

Mitä sitten kuivapuvun alle? Varsin pitkään puin kylmällä säällä alimmaiseksi urheilukerraston ja tämän päälle ohuen, tai pakkasella hieman paksumman fleece- kerraston. Fleecen hyötynä on, ettei se kerää vettä, vaan siirtää kosteuden ulospäin. Reippaammin meloessa kuivapuku ei välttämättä aina ehdi hengittää riittävästi, tällöin kosteus alkaa kerääntyä sen sisäpinnalle. Ilmiötä edesauttaa, mikäli puvun ulkopinta on märkä tai jäässä, eikä vyötäröllä oleva aukkopeite ja melontaliivitkään yhtään paranna hengittävyyttä. Pakkaskelillä saattaa joskus käydä jopa niin, että puvun sisään kerääntynyt kosteus alkaa jäätyä puvun sisäpinnalle. Tuolloin aiempi vähäinenkin hengittävyys katoaa. Toinen edellä mainitun yhdistelmän huono puoli on, että kerraston ja fleecen välillä on runsaasti kitkaa. Kun fleece ohuenakin on varsin paksu, tulee asusta helposti tönkkö ja melojasta kankea. Muutenkin ylipukeutumista on mielestäni hyvä välttää. Liikkeessä pysyy kyllä lämpimänä.

Armeijassa olin tutustunut verkkopaitaan. Nuo 80- luvun Uuno- paidat oli valmistettu puuvillasta ja niiden ominaisuudet kärsivät, kun ne pääsivät kostumaan. Siltikin ne olivat varsin käytännöllisiä ja yllättävän lämpimiä. Kun kauppoihin alkoi ilmestyä synteettisestä materiaalista valmistettuja verkkokerrastoja, ymmärsin oitis tällaisen asun mahdollisuudet. Nykyisin käytännöllisesti katsottuna aina kylmän sään aktiviteetteihin pukeutuessani, alimmainen kerrokseni muodostuu polyprobyleenisestä verkkokerrastosta, oli sitten kysymyksessä mikä liikuntalaji hyvänsä. Pian ensimmäisen keinokuituisen verkkokerraston hankittuani myös fleecet jäivät kaapin perälle ja niiden tilalle tuli merinovilla. Merino ei enää päästä kaikkea ylimääräistä kosteutta tiivistymään kuivapuvun sisäpinnalle, vaan sitoo siitä osan itseensä. Silti villa lämmittää tunnetusti kosteanakin.

Verkkokerraston paitoja

Nykyisin puen kylmän kelin melontaa varten päälleni ensin verkkokerraston ja tämän päälle merinot. Mikäli ilma on pakkasen puolella, saatan korvata merinovillaisen aluspaidan hieman tukevammalla, merinopaidalla. Joskus kylmällä tässä välissä saattaa olla vielä seitin ohut keinokuinen urheilupaita. Ilmojen lämmetessä korvaan merinot ensin urheilukerrastolla ja sitten, kun ilman lämpötila alkaa lähennellä jo kesälukemia, mutta vesi on edelleen hyvin kylmää, saattaa jopa pelkkä verkkokerrasto riittää kuivapuvun alle.

Päähineeksi valitsen yleensä pipon. Mikäli ilma ei ole kovin kylmä, pärjää ohuella keinokuitupipolla. Sitten, kun ollaan lähempänä nollaa, vaihtuu piponi villaiseen. Tuulisella säällä valitsen päähäni villaisen hiihtopipon, jossa on kankaan sisään ommeltu tuulisuoja. Oikein kurjalla tai kylmällä kelillä käytän ohuesta neopreenista valmistettua kypärämyssyä, joka suojaa myös poskia sekä niskaa. Mahdollisessa kaatumistilanteessa tämä estää lisäksi vettä joutumasta korviin sekä toimii ylimääräisenä tiivisteenä kaulamansetin päällä. Tämän neopreenimyssyn päällä on usein ohut ja värikäs hiihtopipo ja kaulassani putkihuivi.

Rapsakan pakkaskelin varustus

Käsineistä olen kirjoittanut ennenkin. Olen kokeillut varsin monenlaisia yhdistelmiä. Tämän hetken suosikkini on tavalliset Motonetistä tai Prismasta löytyvät Inuit Ice-Grip- neopreenisormikkaat. Kylmällä säällä nämä eivät yksin tahdo riittää, mutta tilanne muuttuu, kun laitan päälle normaalia melarukkasta lyhyemmät, ohuet ja avonaiset tuulisuojat. Toinen käyttämäni vaihtoehto on NRS Toaster- rukkanen, mutta edellinen vaihtoehto on mielestäni sekä käytännöllisempi että lämpimämpi. Neopreenista valmistetut melarukkaset ovat minulla vielä kokeilematta, moni on tällaisia kehunut.

Neopreenisormikas ja tuulisuoja on toimiva yhdistelmä

Jalkoihin kuivapuvun sisälle puen normaalisti ohuehkot sekoitemateriaalista valmistetut sukat. Yritän varoa jalkojen kastumista kylmissä olosuhteissa ja siksi minulla on usein jaloissani rautakaupasta  löytyneet vesitiiviit, terästään kumipinnoitetut neopreenisaappaat. Nämä ovat hieman ahtaat kajakin jalkatilassa ja siksi vaihdan ne kelien salliessa Ursuitin kuivapuvun mukana tulleisiin tossuihin. Nämä tossut ovat huomattavasti sirommat ja notkeammat, mutta eivät pidä vettä ja ovat siksi edellisiä viileämmät. Kylmään veteen en näillä kovin mielelläni kahlaa, ettei varpaat ala myöhemmin palella kajakissa istuessani.

Vähäistä jäänmuodostusta kansirakenteissa

Meloessa keho tuottaa kohtalaisesti lämpöä ja kajakissa istuessa on yleensä mukavan lämmin. Pakkaskelillä olen kuitenkin joskus vuorannut istuma-aukon pohjan sisäpuolelta ohuella telttapatjalla, niin ettei kylmyys pääse säteilemään alta päin. Rannalle noustessa tahtoo kuitenkin tulla heti kylmä. Siksi minulla on aina mukana pieneen tilaan pakkautuva untuvainen taukotakki sekä kuivat hanskat tai rukkaset.

Jokainen meistä poikkeaa fysiologialtaan ja ihmiset sietävät kylmyyttä eri tavoin. Se, mikä sopii yhdelle, ei välttämättä ole paras ratkaisu toiselle. Edellä luetellut varusteet ovat ne, joilla itse melon kylmänä aikana. Toivottavasti tästä tekstistä on jotain hyötyä omaa kylmän kelin varustusta miettiessä. Mikäli koko päiväksi on odotettavissa reilumpaa pakkasta, lähden enää harvoin vesille siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se ole mielestäni järin mukavaa eikä välttämättä kovin turvallistakaan. Kajakin kanteen kiinni jäätyneistä turvaköysistä on olematon apu ja tönkköjäässä oleva kajakki on muutenkin raskas ja liukas käsitellä.

Omia ajatuksia ja vinkkejä aiheesta saa kernaasti jakaa alla olevalla kommenttipalstalla.

Kevättä kohti

Milloin melontakausi alkaa?

Tämä blogi on ollut talvihorroksessa jo yli kolme kuukautta. Se on pisin yhtämittainen jakso, jolloin uusia kirjoituksia ei ole syntynyt. Syy on varsin proosallinen. Meri on jäässä ja koronarajoitukset ovat hillinneet muuta harrastustoimintaa. Toki olen talven mittaan retkiluistellut, maastopyöräillyt ja hiihtänyt, mutta en kuitenkaan niin, että näissä olisi ollut aihetta melontablogin jutuiksi. Venenäyttelyn siirryttyä nettiin, en ole kirjoittanut edes jokavuotista helmikuun näyttelykatsausta. Nyt alkaa siis olla jo korkea aika korjata tilanne ja päivittää tämä blogi.

Maaliskuu 2014

Milloin melontakausi oikeastaan alkaa? Kysymystä voi tarkastella puhtaasti matemaattisesti tai myös hieman filosofisemmalta kannalta. Alkaako uusi melontakausi vuoden vaihtuessa vai vasta talvitauon jälkeen? Mitä, jos meri onkin pysynyt koko talven sulana ja varsinaista taukoa harrastustoimintaan ei ole tullut? Missä menee silloin uuden ja vanhan kauden raja? 

Talvella 2019-2020 meri ei käytännöllisesti katsoen Etelä-Suomessa jäätynyt lainkaan ja melominen olisi ollut mahdollista ympäri vuoden. Ainoastaan murtunut sormi pakotti minut jättämään helmikuun melonnat väliin.

Joulukuu 2017

Yleensä olen nostanut kajakkini vajan orsille varsin myöhään. Varhaisin melontakauden päätökseni on tapahtunut 22.10. Kyseisenä syksynä meri jäätyi jo lokakuun lopulla, mutta vuodenvaihteessa jäistä ei enää ollut tietoakaan ja olin taas vesillä. Varsinainen talvi koitti vasta tämän jälkeen ja kesti pitkään, jäät lähtivät huhtikuussa. Kuuluivatko nämä vuodenvaihteen melontani nyt uuteen, vaiko edelliseen melontakauteen?

Tammikuu 2014

Tammikuu 2017

Tammikuu 2020

Ainakin vuosina 2014, 2017 ja 2020 melontaa on Etelä-Suomessa ollut mahdollista jatkaa tammikuulle, vuonna 2016 jopa helmikuulle ennen kuin meren jäätyminen on hetkeksi katkaissut harrastustoiminnan. Kun kävin vesillä ennen meren jäätymistä 27.2. lasketaanko tämä vielä edelliseen kauteen? 

Jäät eivät 2016 kauaa viipyneet, seuraavan kerran olin kajakissa jo 12.3. Talvitaukoa ei siis kestänyt kuin pari viikkoa. Meneekö melontakauden raja nyt tässä vai oliko se jo vuodenvaihteessa?

Helmikuu 2016

Maaliskuu 2016

Mikäli uuden melontakauden katsotaan alkavan jäiden lähdön jälkeen, olen avannut kauteni viime vuosina seuraavasti: 22.3.2014, 15.3.2015, 12.3.2016, 2.4.2017, 8.4.2018, 6.4.2019 ja 19.3.2020. Yleensä tuolloin meressä on toki ollut vielä jäätä, mutta sen sekaan on kajakilla jo hyvin mahtunut.

Huhtikuu 2016

Kauteni 2021 on vielä toistaiseksi avaamatta. Tätä kirjoittaessa meri Kotkan edustalla on vielä niin tukevasti jäässä, että hiihtäminen tai luisteleminen onnistuu melomista paremmin. Toki täälläkin ainakin yksi kajakki on jo käynyt sataman edustan sulassa kastautumassa.

Tammikuu 2020

Onko talvimelonnassa sitten mitään järkeä? Vastaus on kyllä ja ei. Mikäli asiaa ajatellaan kuntoilun, lajitaitojen kehittymisen tai turvallisuuden kannalta, hommassa ei oikeastaan ole mitään mieltä. Pyrähdykset ovat usein lyhyitä ja vaara vaanii kylmettynyttä melojaa yllättävän lähellä. Kun kesällä tulee joka tapauksessa melottua satoja kilometrejä, ei talvikauden muutama kymmen anna siihen enää mitään uutta. Varhain keväällä sekä myöhään syksyllä sosiaalinen media täyttyy, ”Hei katsokaa, minä olen käynyt melomassa!" -tyyppisistä postauksista. Osittain kyse on epäilemättä puhtaasta melomisen riemusta, osittain ehkä myös näyttämisen halusta.  Myönnän itsekin syyllistyneeni moiseen. Suuri yleisö lukee tällaisia postauksia ihaillen tai kauhistellen, kokeneempi meloja ehkä hieman huvittuneena.

Rantautumishaasteita kevään ensimmäisellä retkellä

Uutta kajakkia kokeilemassa huhtikuussa 2018

Toisaalta, mikäli turvallisuusseikat on sisäistetty ja järki on tukevasti mukana, voi arktinen melontareissu antaa hienoja, jopa ainutlaatuisia elämyksiä. Vesillä on tuolloin rauhallista ja luonto aivan erilainen kuin kesällä. Etenkin alkukeväästä palaavien muuttolintujen saapumista ja pesimistä on kiehtovaa seurailla. Omalta osaltani ajattelen, että kauden ensimmäisten ja viimeisten reissujen anti on nimenomaan henkisellä puollella. Ikä, kokemus ja lisääntynyt mukavuudenhalu on tuonut hieman malttia matkaan. Enää minulla ei ole tarvetta meloa lasikuitukajakkia säröille jäiden seassa ja olla aina vesillä ensimmäisenä tai viimeisenä. Harrastuksesta voi nauttia maltillisesti hieman rennomminkin ilman, että silti jää mistään paitsi. Samaan hengenvetoon täytyy tosin myöntää, että olen viime aikoina varsin usein pyöräillyt rantaan tai kiivennyt kalliolle tähystämään näkyisikö jo avovettä.

Maaliskuu 2015

Joutsenet saapuvat

Liput suorina

  

Useasti olen itsenäisyyspäivänä käynyt melomassa. Joskus kajakki on pitänyt vetää jäätä pitkin avoveden reunaan, toisinaan maisema on ollut lumisen kaunis. Tällä kertaa niin ilman kuin merenkin lämpötila oli noin neljä astetta plussan puolella, mutta ennustetun 7 - 8 m/s sijasta tuuli vinkui 10 m/s tietämillä. 

Lähdimme Pasin kanssa aamutuimaan kiertämään Kotkan saarta. Laskeskelimme, että myötäpäivään kiertäen reitti olisi hieman helpompi. Varsin työlääksi tämänkertainen itsenäisyyspäivän melonta kuitenkin osoittautui. Alkumatka sujui vielä melko helposti ja kantasataman kohdalla rannan suojassa oli tovin ihan tasaista. Ihmettelimme puolitoista vuotta sitten laituriin uponneen purjelaivan hylkyä. Omistussuhteiden epäselvyyksien takia ja rahoittajan puuttuessa ei kalliisiin nostotöihin ole edelleenkään päästy. Alus lepää nyt toista talvea laiturissa öljypuomit ympärillään vain mastojen pilkistäessä pintaan.

Reitin kiertyessä etelään rannan antama suoja hävisi ja tuuli tarttui kajakkeihin. Matkan teko hidastui rajusti, mutta aallokko pysyi edelleen pienenä. Kuusien kohdalla pidimme lyhyen tauon ennen kuin sukelsimme pengertien sillan alta myöyryävälle merelle. Tyrskyt kastelivat silmälasit ja kylmä merivesi pisteli kasvoilla. Kajakki ei aluksi tahtonut totella lisääntyneessä merenkäynnissä, mutta tokeni pian, kun vain evän säätö saatiin kohdalleen. Ajatuksenamme oli meloa Pikkuliisan kautta Varissaaren suojaan ja käydä tästä katsomassa edellisenä iltana lähistöllä karille ajanutta moottorivenettä. Aallonmurtajan vaikutuksen lakattua aallokko kasvoi niin rajuksi, että valokuvaaminen tullut mieleenkään. 

Haveripaikalla oli pari muutakin venettä tilannetta tutkailemassa. Kiersin paatin ja nappasin muutaman valokuvan. Samalla ihmettelin, miten ihmeessä vene on moiseen paikkaan päätynyt. Karikko on merikarttaan merkitty ja paikallisten hyvin tuntema eikä pimeänä ja tuulisena joulukuun iltana kenenkään pitäisi lähteä merelle ilman painavaa syytä ja vankkaa kokemusta. 

Kuvaa ottaessani takaviistosta tullut tyrsky tarttui yllättäen kajakkiin, nosti sen perää ja lähes kaatoi sen. Onneksi refleksini pelasivat, kamera tippui karkunarun varaan ja melatuki pelasti kylmältä kylvyltä. Turhaan ei näitä ole aktiivisesti harjoiteltu ympäri vuoden. Vaikka kaveri oli matkassa, varusteet kunnossa ja rantakin vain puolen kilometrin etäisyydellä, olisi pelastautuminen näissä olosuhteissa ollut kovan työn takana.

Pikkuhiljaa lähdimme laskettelemaan sivumyötäisessä Metsolaa kohti. Pasin kajakista näkyi välillä keula, välillä perä. Toisinaan sain katsella sen kylkeä ja pohjaa ja toisinaan aaltojen sattuessa sopivasti, näkyi melojasta vain pipo. Yritin surffiin, mutta horjahdin taas. Tällä kertaa syyksi osoittautui melarukkanen, joka liian tiukkana ei sallinut nopeaa otteen siirtoa melan sattuessa veteen väärässä asennossa. Normaalisti olen kylmillä säillä pitänyt neopreenisormikkaiden päällä varrettomia tuulisuojia, mutta tuulen vinkuessa olin tunkenut ohuet sormikkaat pidempien ja tiukempien melarukkasten sisään. Loppumatka tulikin sitten otettua varman päälle.

Keisarinsataman kohdalla alkoi tuuleen melotut kilometrit painaa ja matkanteko kävi myötätuulesta huolimatta takkuiseksi. Metsolassa merikotka liiteli puiden latvojen korkeudella ylitsemme hitaasti vastatuuleen. Vajarannassa takki oli melkoisen tyhjä. Totesin, että tuntuu aivan kuin olisimme meloneet vähintään kymmenen kilometriä pidemmän lenkin. Aikaakin oli kulunut tunti tavallista kauemmin. Silti mieli oli hyvä, kotona odotti lämmin sauna ja kuntoilua ja raikasta meri-ilmaa oli tullut nautittua aimo annos.