Rannikkoristeilyllä

Alun perin kohteenamme oli ulkosaari Mustaviiri. Melontakaveri oli jo edellisenä iltana lähtenyt telttailemaan Bysketiin, josta on vajaa puolentoista tunnin melonta suoraan etelään avomerellä sijaitsevaan Mustaviiriin. Minä autoilin lauantaiaamuna Loviisan rannikkotien päähän, josta meloin niin ikään Bysketiin, jossa olimme sopineet tapaavamme aamu kymmeneltä.

Tuuli nousee Bysketissä

Sitten retken suunnittelun sääennuste oli muuttunut ja uuden ennusteen lupaama 7 m/s itätuuli oli saapunut. Aamuyöstä sadellut taivas oli kirkastumaan päin ja näkyvyys oli hyvä. Mustaviiri näytti olevan aivan käden ojentaman päässä. Tahto päästä matkaan oli suuri, mutta järki pisti vastaan. Tuulen oli ennustettu päivän mittaan vielä nousevan ja aallokko oli malliltaan sellaista, ettei se sallisi hetkenkään lepoa matkan aikana. Mitäpä, jos joku meneekin pieleen matkalla. Reskutustaidot ja ehkä voimatkin olisivat kovilla rannattomalla avomerellä. Olimme molemmat samaa mieltä, ei olisi järkevää lähteä uhmaamaan merta vallitsevissa olosuhteissa. Päätös ei kuitenkaan ollut helppo, tämä oli jo kolmas kerta, kun retki Mustaviiriin peruuntui tai vaihtui joksikin muuksi.

Boistön luotsiasema

Avomeren sijasta käänsimme kajakkiemme keulat kohti pohjoista ja Loviisan rannikkoa. Meloimme kohti Boistön luotsisaarta. Sen valkoinen luotsiasema seisoi ylväänä korkealla kalliolla. Kapealla rannikkoväylällä vastaan luovi tuttu kotkalainen purjevene, jonka kipparin kanssa vaihdoin muutaman sanan. Kiersimme saaren länsipuolelta ja suuntasimme kaulamme Myssholmenin ja Lågskärin suojaisaan salmeen. Matka taittui leppoisasti sivumyötäisessä tuulessa kajakkien kiemurrellessa aaltojen mukana. Salmesta jatkoimme vielä hetken luoteeseen. Ihailimme Tallholmenin upeita kallioita ja tuulen pieksämiä saaristomäntyjä. Hetken aikaa harkitsimme tauon pitämistä tässä, mutta päätimme kuitenkin jatkaa.

Taukopaikka Bergratanissa

Käännyimme koilliseen, kiersimme Ängesholmenin pohjoiskautta ja aloimme etsiä lounaspaikkaa. Edessä näkyi kutsuvia kallioita ja päädyimme Bergratanin pohjoiskärkeen, josta löytyi suojaisa ja aurinkoinen poukama. Saaressa keskemmällä oli kyllä mökki, mutta katsoimme olevamme riittävän etäällä siitä ja lisäksi se oli autiona. Nautimme lounaan lämpimällä kalliolla, keittelimme kahvit ja kipusimme pohjoispään kukkulalle maisemia ihailemaan. Tämän jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Lehtistä. Vaikka olimme rannan suojassa, tuuli muistutteli aika ajoin olemassaolostaan ja teki melomisesta aavistuksen työlästä.

Näkymä kukkulalalta lounaaseen

Lehtisen Luoteiskulmassa on pitkä kapea, matala ja kivinen kannas. Etsimme kohtaa, josta pääsisimme melomaan sen yli. Luulimme jo lopulta löytäneemme sellaisen, mutta osoittautui, että joku oli rakentanut kivistä polun sen selkärangaksi. Veden korkeus ei aivan riittänyt kivetyn polun ylittämiseen, joten jouduimme nousemaan kajakeistamme ja uittamaan ne kahlaamalla kannaksen yli. Kiersimme Lehtisen kärjen ja kävimme katsastamassa Etelälahden laiturin nousematta kuitenkaan maihin saaressa laiduntavia lampaita häiritsemään.

Lehtisen kivinen kannas

Matkan jatkuessa ja rannan suojan päättyessä meri tuli kirjaimellisesti vastaan. Saimme varmistuksen siitä, että päätöksemme jättää Mustaviiri väliin oli ollut aivan oikea. Moisessa kelissä ei olisi ollut herkkua meloa rannattomalla avomerellä. Käännyimme pikkuhiljaa pohjoiseen ja meloimme komeassa, mutta sekavassa sivutuuliaallokossa kohti Saaristotien kärjessä odottavia autojamme.

Vaikka retkestä muodostui täysin erilainen, mitä olimme aluksi suunnitelleet, olimme kumpikin tyytyväisiä. Saimme meloa päivän meille aivan uusissa ja komeissa maisemissa. Illaksi ennätin vielä illaksi Pyhtään kulttuuritalolle konserttiin. Jokohan seuraavana kesänä retki Mustaviiri viimein onnistuu?

Kostea meriretki

 

Kotkan melojien helppo meriretki oli alun perin tarkoitus järjestää heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna. Sääennuste oli tuolloin niin kamala, että retkeä päätettiin siirtää viikolla. Sääennuste seuraavalle viikonlopulle vaikutti huomattavasti lupaavammalta. Vaan kuinkas sitten kävikään…

Osanotto oli ilahduttavan runsasta, mukana oli kaksitoista melojaa, josta yksitoista osallistui retkelle ja yksi toimi saattajana alkumatkan. Pakkauspuuhissa aurinkoisella vajan nurmella oli pientä sählinkiä, kun allekirjoittanut oli unohtanut puhelimensa kotiin ja joutui viime tingassa palaamaan hakemaan sitä. Taisipa jollain muullakin olla vastaavan kaltaisia täydennyskohteita. Matkaan päästiin kuitenkin ajoillaan. Tusinan melojan letka alitti Kotkan saarelle johtavan Kivisillan ja meloi Kantasataman ja Hallan sillan kautta Aholansaarelle ensimmäistä taukoa pitämään. Tässä vaiheessa saattaja kääntyi takaisin kohti rantaa. Siiten alkoi jyristä.

Merikeskus Vellamo Kantasatamassa

Tauon aikana aurinkoinen sää vaihtui rankkasateeksi. Onneksi saaresta löytyi vanha ja hylätty keittokatos, jonka osittain jo lahonneen katon alle pääsimme suojaan. Sateen taukoamista odotellessamme tutkimme sadetutkakuvia, jotka kertoivat kuuro- ja ukkospilvien seuraavan toinen toistaan iltapäivän aikana. Vedimme päällemme melonta-anorakit ja lähdimme jakamaan matkaamme heti pahimman kuuron tauottua.

Sadetauko katoksessa

Meloimme Tiutisen itärantaa mukaillen Ruotsinsalmesta läpi ja otimme kohteeksemme Kuutsalon Santaniemen, jossa pidimme retken toisen tauon. Ruokailemaan emme ruvenneet, mutta koska keli näytti selkeältä, riisuimme sadevarusteemme ja lähdimme kevyesti varustautuneina melomaan kohti Karhusaarta. Ennen kuin pääsimme sinne asti, virkistävä sadekuuro yllätti meidät puolimatkassa. Sateesta huolimatta melomme Karhusaaren ja Vähä-Karhun kapeikosta kohti leiripaikaksi valitsemaamme Kuolioluodon eteläkärkeä. Matka sujui vaihtelevasta kelistä huolimatta mukavasti kevyessä myötätuulessa.

Sateen jälkeen on poutasää

Perille saapuessamme aurinko paistoi lämpimästi ja osa melojista pulahti heti telttojen pystyttämisen jälkeen virkistävälle iltapäiväuinnille. Tämän jälkeen keittelimme päivällistä rannan kallioilla ja päätimme lähteä tutkiskelemaan saarta hieman tarkemmin. Kävelimme länsirannan kalliolla, kunnes sadekuuro yllätti jälleen ja kasteli meidät. Pidimme tovin sadetta rannan puiden siimeksessä ja lähdimme sitten takaisin kohti telttakyläämme. Matkalla keräilimme polttopuita illan nuotiota varten.

Kuolioluodon kajakkiparkki

Kalliolla kukkulalla

Loppuilta ja alkuyö olivatkin sitten sen verran sateisia, että oli hankalaa löytää sopivaa hetkeä leirinuotiolle. Sadetutkakuvia mobiililaitteesta tiirailmalla löytyi kuitenkin vajaan puolen tunnin aikaikkuna, jolloin nuotio saatiin sytytettyä ja leirimakkarat paistettua. Tämän jälkeen itse kukin vetäytyi telttaansa lueskelemaan tai lepäilemään. Harmi, ettei yhteistä aikaa nuotiolla istuskeluun ja yhdessä tarinointiin tällä kertaa oikein jäänyt. Minulla oli työn alla Tapio Lehtisen yksinpurjehduksesta maapallon ympäri kertova kirja Selviytyjä, jota luin melkein puoleen yöhön.

Leirinuotio

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Tuuli oli onneksi koko ajan pysytellyt maltillisena, mutta aamuaskareet täytyi ajoittaa tarkasti, mikä halusi välttyä kastelemasta itseään. Niinpä nousin pian seitsemän jälkeen keittelemään aamupuuroa ja kahvia, jotta ehtisin nauttia ne ennen seuraavaa sadekuuroa. Aamiaisen jälkeen palasin takaisin telttaan loikoilemaan, lueskelemaan ja odottelemaan muiden heräilyä. Sovimme lähtevämme kotimatkalle kello yksitoista.

Kotia kohti

Eilinen myötätuuli oli nyt vastaista, onneksi sen voimakkuus oli kuitenkin edelleen varsin maltillista lukuun ottamatta muutamia sadepilvien nostattamia pieniä paikallisia puuskia. Kiersimme Vuorisaaren eteläpään kivikon ja meloimme Kirkonmaan koillisreunaa pitkin kohti Lehmän monttua. Alkumatkan sivulaine tarjosi hyvää ohjailu- ja tasapainoharjoittelua. Saarten suojassa vesi oli tasaista eikä pientä vastatuulta edes huomannut. Kirkonmaan hautausmaan jälkeen silmiini sattui tuttu purjevene, jolla olimme juuri edellisenä päivänä käyneet harjoittelemassa. Kävin laiturin nokassa vaihtamassa muutaman sanan kipparin kanssa ja meloin muun letkan kiinni Kuutsalon kohdalla.

Vuorisaaren eteläpään kivikossa

Taukopaikan lähestyessä taivaalta alkoi taas tihuttaa vettä, mutta onneksi Lehmässä on helppo ranta ja hyvät sadekatokset. Keittokatoksessa oli tuletkin valmiina, joten tällä kertaa pääsimme suorastaan valmiiseen pöytään. Ateriatauon aikana ilmakin ehti taas seestyä niin, että pääsimme jatkamaan hyvän sään aikana.

Valmiiseen pöytään

Lyhyt, vajaa tunnin melontamatka Lehmästä Katariinan niemeen tarjosi sivuvastaista tuulta, ajoittaista tihkua ja matalaa aallokkoa. Suhteellisen tiiviissä letkassa etenimme Kukourin mutkaan, missä keräsimme lautan kokoon väylän ylitystä varten. Pari ohimenevää pilveä tarjosi taas pieniä puuskia ja ripauksen vettä niskaan ennen kuin ennätimme lyhyelle maatauolle. Vedimme kajakkimme Katariinan niemen linjataulun kohdalla olevalle vesillelaskuluiskalle. Syksyiseltä vaikuttava sää ei houkutellut kovin pitkään pysähdykseen Palauttelimme vain hieman voimia loppusuoraa varten.

Viimeinen pysäys ennen kotirantaa

Niinhän siinä sitten taas kävi, että purkaessamme kajakkeja kosteista nyyteistä vajan nurmikolla, pilvipeite alkoi repeillä ja aurinkokin putkahteli näkyville. Vaihtelevista säistä huolimatta kaikki retkeläiset vaikuttivat reissuun oikein tyytyväisiltä ja tunnelma vajarannassa onnistuneen retken jälkeen oli hyvä. Reissussa rähjääntyneitä ja kostuneita varusteita olikin sitten hyvä kuivatella kotona loppuillan aurinkoisessa säässä.

Vajarannassa paistoi aurinko

Kukouriin

Kukouri eli Fort Slava, Kunnian linnake on venäläisten 1700- luvun lopulla Kotkan edustalle rakentama merilinnake. Se on myös Suomen retkimelojien Saaristonauhan toinen päätepiste. Koska melontakaverini ei ollut siellä aiemmin käynyt, päätimme pistäytyä siellä tänä upeana pääsiäismaanantaina.

Olin edellisenä päivänä käynyt varmistamassa, että reitti Keisarinsatamasta merelle on jäistä vapaa. Niinpä olikin pieni yllätys, että jouduimme hetken hakemaan vapaata reittä jäiden lomitse merelle. Joen virtaama painoi jäälauttoja etelää kohti ja hienoinen paikallinen merituuli ajoi niitä puolestaan pohjoiseen. Niinpä eteemme olikin kasaantunut ohuita jäälauttoja epämääräiseksi muodostelmaksi muutaman sadan metrin matkalle. Pienellä pujottelulla pääsimme kuitenkin varsin helposti livahtamaan tämän odottamattoman esteen ohitse.

Vapautimme ohi meloessamme pari kaislojen matalaksi painamaa reimaria taakastaan. Katariinan meripuistossa näkyi runsaasti aurinkoisessa säässä lenkkeileviä ihmisiä. Itse merellä oli käsittämättömän rauhallista. Koko matkan aikana näimme ainoastaan kaksi moottorivenettä. Lintuja sitä vastoin oli runsaasti. Edellisestä melontakerrasta uusia tulokkaita oli ainakin pikkulokki, meriharakka, merikotka, harmaahaikara ja nokikana. Västäräkkikin näyttäytyi jälleen.

Kiersimme Kukourin vastapäivään ja nousimme rantaan saaren eteläkärjessä sijaitsevan linjataulun kohdalta. Hietikolle oli kasaantunut noin metrin paksuinen röykkiö ahtojäätä. Tutkimme paikkoja ja kävimme tarkastamassa linnakkeen sisällä sijaitsevan geokätkön. Nousimme valleille ja tähystimme uinuvalle merelle. Horisontissa näkyi rajan taakse jäänyt Suursaari kukkuloineen. Lännessä meri oli täysin auki, mutta Ruotsinsalmen itäpuolella se näytti vielä uinuvan yhtenäisen jääkannen alla. Kotvan kuluttua haimme kajakeistamme eväät ja asetuimme nauttimaan niistä aurinkoisille rantakiville.

Paluumatkalla meloimme Varissaaren ja Katariinan niemen välistä. Vieno merituuli kuljetti harvalukuisia jäälauttoja ja työnsi meitä mukavasti kohti rantaa. Nyt Keisarinsatamassa ei ollut matkaamme hidastamassa enää kuin muutama pieni irtojään nokare. Viikon takainen lumimyräkkä tuntui kovin kaukaiselta. Melonta sujui rennosti leppoisia rupatellen. Kuivapuvun sisässä alkoi tulla kuuma. Vajarantaan päästyämme tapasimme pari muutakin kauttansa aloittelemaan tullutta melojaa ja nurmikolla lenteli neito- ja nokkosperhosia

.

Täysi kymppi

 

Tarkalleen ottaen melottavaa tuli  10km ja 130m. Toisin sanoen melontakausi 2023 on nyt avattu.

Lähdin aamulla autolla katsomaan, josko Keisarinsataman jääpeite olisi sulanut niin, että se mahdollistaisi merelle pääsyn. Valitettavasti tulos oli negatiivinen, ennen avomerta oli vielä puolen kilometrin levyinen jäinen kannas. Koska ilma oli mitä mainioin ja avovettä näkyvissä tämän jääkannaksen rannan puolella Langinkosken suistossa, suuntasin seuraavaksi vajalle katsomaan, oliko rannat siellä auki.

Vajarannassa oli toki vielä jonkin verran jäätä, mutta vesille sieltä kyllä hyvin pääsisi. Olin juuri laittamassa viestiä kyselläkseni melontaseuraa, kun havaitsin, että varttitunti aikaisemmin eräs toinen seuramme meloja oli liikkunut samoilla asioilla vajan liepeillä. Pienen viestittelyn jälkeen meitä olikin jo kolme innokasta vesille lähtijää.

Hurautin autolla kotiin, etsin kaapeista melontakamppeet ja hotkaisin pakastimesta makaronilaatikon rippeet. Tämän jälkeen puin kuivapuvun ja palasin vajalle, jonne toiset olivat juuri ennättäneet. Puolen päivän jälkeen olimmekin sitten jo vesillä.

Meloimme aurinkoisessa ja melko heikkotuulisessa säässä tuttua reittiä höyrypanimon ohi kohti Keisarinsatamaa. Täällä etenimme niin pitkälle kuin pääsimme. Tämän jälkeen seurailimme jään reunaa kohti Hirssaaren ja Munsaaren rantoja ennen kuin käännyimme takaisin kohti pohjoista.

Kaislikoissa näkyi jo melko runsaasti elämää. Tunnistin runsaiden lokkien ja merimetsojen lisäksi ainakin koskelon, telkän ja sinisorsan. Myös hanhi- ja laulujoutsenpariskunta haeskeli pesäpaikkaa. Ehkä riemastuttavin yllätys oli kuitenkin kolme jään reunalla syötävää etsinyttä västäräkkiä. Muistan nähneeni niitä muinakin vuosina täällä varsin aikaiseen.

Kiersimme vielä Kortetsaaren, tutkimme Langinkosken pikkuhaaran ja käväisimme kosken alajuoksulla ennen kuin palasimme vajalle. Lopuksi tein vielä pienen pyrähdyksen saadakseni matkamittariin tasalukeman. Arvioni meni kuitenkin 130m pitkäksi. En antanut moisen vaivata itseäni, vaan kannoin kajakkini hyvillä mielin vajaan. Tällainen parin tunnin pikapyörähdys upeassa kevätsäässä riitti mukavasti avaamaan uuden melontakauden. Tästä on hyvä jatkaa kohti kesää.

Varamela käyttöön

 

Kiinnostuin grönlantilaismelasta pian melontaharrastuksen aloitettuani. Ensimmäisen grönlantilaismelani veistin vajaa kymmenen vuotta sitten. Myöhemmin tein niitä vielä pari lisää, kunnes tilasin Kiinasta hiilikuituisen katkaistavan version vuonna 2015. Siitä lähtien tämä mela on seurannut retkillä aina mukanani joko varamelana tai varsinaisena instrumenttinani. Joinakin vuosina olen melonut valtaosan kesän kilometreistä kapealapaisella, mutta viime aikoina se on etupäässä matkannut kajakkini keulakannella.

Varamelana grönlantilaismela on ollut mitä mainioin. Katkaistavana versiona se sopii hyvin keulakannelle ja pitkän päivämatkan päälle se antaa hieman erilaisen melontatekniikkansa myötä mukavasti lisäkilometrejä ja vaihtelua siinä vaiheessa, kun matka alkaa muuten jo painaa. Viime vuodet olen kuitenkin melonut lähes yksinomaan euromelaa käyttäen.

Tämän kesän alku meni avokanoottivoittoisesti mökkimaisemissa lyhyehköjä lenkkejä tehdessä sekä iltatyynessä fiilistellen. Juhannuksen jälkeen melontani on ollut vahvasti kajakkipainotteista. Aika moni viime aikojen lenkeistä on tullut melotuksi melko voimakkaissa tuulissa. Tämä on tuntunut rasituksena olkapäissä, erityisesti vasen olkapääni kipeytyy herkästi rasitettaessa. Sitä on jo vuosia aiemmin tutkittu ultraäänellä, röntgenillä ja magneettikuvin sekä kuntoutettu fysioterapeutin ohjeilla. Ortopedin mukaan kyseessä on normaali iän tuoma rappeuma sekä pieni repeämä rustorenkaassa. Paras lääke on kuulemma pitää lihakset kunnossa ja välttää kohtuutonta rasittamista.

Tässäkö apu olkapääongelmiin?

Koska viimeaikaiset melonnat ovat pääsääntöisesti johtaneet aina särkylääkepurkille, päätin muuttaa melontatekniikkaani matalammaksi ja vähemmän olkapäätä kuormittavaksi. Siirsin siis grönlantilaismelan etukannelta käteeni ja lähdin lenkille sen kanssa. Niin vähän olen kapealapaista viime kesinä uittanut, että oloni kajakissa tuntui alkuun hieman huteralta. Kuudentoista kilometrin ensilenkki antoi kuitenkin positiivisia signaaleita. Illalla ei pilleripurkilla tarvinnut käydä. Vaikuttaa vahvasti siltä, että loppukesän tulen melomaan pääasiallisesti grönlantilaismelalla ja luottomelani Braca Hurricane siirtyy vuorostaan varamelaksi kajakin keulakannelle.

Vieraita Myllykoskelta

 

Saavuin mökiltä kaupunkiin vain vähän ennen viikkomelonnan alkamista. Niinpä emmin hieman mukaan lähtemistä. Koska ilma oli lämmin ja ehtisin juuri parahiksi, päätin kuitenkin pukea melontavaatteet päälleni ja lähteä vajalle. Saapuessani rantaan ihmetys oli melkoinen. Vajan edusta oli täynnä vieraita kajakkeja ja ihmisiä. Paikalla oli vain kourallinen omia melojia. Nostin kajakkini nurmelle ja sain kuulla, että Kotkan Melojien vieraaksi oli saapunut tusina Myllykosken Ladun melojia ja he tarvitsivat paikallisopasta. Koska muita innokkaita ei tuntunut olevan, lupasin itse ryhtyä sellaiseksi.

Pienen palaverin jälkeen päätimme lähteä länteen päin, koska siellä olisi luvassa sekä rauhallisempaa melontaa että merellisempää meininkiä. Rämmimme läpi jokisuiston Ruonalan rannan puoleisen kaislikon ja alitimme Munsaaren siltatyömaan ennen kuin pääsimme hieman avoimemmille vesille. Alitimme Mussalontien ja meloimme Pohjinselän yli väylän pohjoisreunaa mukaillen. Pollarinsalmessa pidimme pienen tauon ja kyselin melojien mielialoja. Valtaosa joukosta halusi tutustua meren aaltoihin.

Niinpä meloimme Maijansalmen kautta Äyspäälle, jossa arvelin löytyvän 0,5-1m aallokkoa. Tuuli oli etelästä ja arvion mukaan n. 8m/s. Meloimme alkumatkan saaren suojassa, joten tuuli kyllä tarttui kajakkiin, mutta aallokko jäi lupaamaani vaisummaksi. Liustin rannassa jaoimme joukon kahtia, osa lähti saaren suojassa kohti Kivenkorvan salmea toisten tahtoessa ottaa tuntumaa isompaan merenkäyntiin. Tämän joukon kanssa lähdimme kiertämään Liusteja ulkokautta.

Melomamme reitti 14km

Koska Äyspään pohjanmuoto on vaihteleva ja karikkojen rikkoma, nousee rannan lähelle etelän ja lännen puoleisilla tuulilla aina jyrkkä ja rikkonainen aallokko, niin nytkin. Aallon korkeus oli ehkä metrin luokkaa ja se oli varsin jyrkkää. Eteenpäin puskeminen vaati voimia ja sivu- ja avotuuleen melominen tarkkuutta. Mikään varsinainen nautinto ei tällaista ole pidempään meloa. Pitkä ja loiva meriaallokko on huomattavasti leppoisampaa, vaikka olisi korkeaakin. Joitain horjumisiakin tapahtui, mutta niin vain kaikki selvittivät kunnialla tiensä Kivenkorvan salmeen, jossa toiset jo odottivat. Harmi, ettei avotuuleen sattunut kunnon surffiolosuhteita, aallokon käydessä turhan sivusta. Retkimelonta ei vallinneissa olosuhteissa varmaan olisi ollut enää kovin järkevää. Nyt, kun vesi oli lämmintä ja tuuli kohti rantaa, tarjosi Äyspää sitä vastoin oikein mainiot allokkoharjoitteluolosuhteet.

Kivenkorvansalmen ohitettuamme pidimme pienen eväs- ja huilitauon. Tämän jälkeen jatkoimme astetta urbaanimmassa miljöössä meloen Hevossaaren ja Mussalon välistä reittiä Kärkisaaren sillan alle ja täältä Vasikkasalmen kautta kohti Munsaarta. Alun tiheä kaislikko ei enää hukutellut, joten kiersimme Munsaaren eteläpuolelta ja laskettelimme myötätuulessa vastavirtaan Metsolan rantaa pitkin kohti lähtöpistettä.

Vajarannassa ilmeet olivat iloisia ja vieraat vaikuttivat tyytyväisitä näkemäänsä ja kokemaansa. Nurmikolla kerrattiin yhdessä retken tapahtumia ja suunniteltiin tulevaisuuden mahdollisia yhteistyökuvioita niin retkien kuin talviharjoittelunkin osalta. Olipa hyvä, että en jäänyt mökiltä palattuani sohvan nurkkaan istumaan, vaan lähdin reippaasti melomaan. Harmi vain, että jätin tarkoituksella yleensä liivin taskussa kulkevan kamerani kotiin. Siksi tämä juttukin on tällä kertaa lähes kuvaton.

Pakkaamista ja kotimatkaa vaille valmis

Ulko-Tammiossa

Alun alkaen matkaan piti lähteä useampi meloja, mutta erinäisten sattumusten johdosta lähtöpäivänä ainoastaan kaksi kajakkia oli lähtövalmiina. Kohteenamme oli Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa sijaitseva Ulko-Tammio. Keli oli mitä mainioin, kesäpäivän lämpöä ja heikkoa sivuvastaista tuulta. Merivesikin oli rannikolla lämmennyt jo yli 20-asteiseksi. Purimme kajakkimme autojen katoilta Klamilassa kello kymmenen maissa ja puolta tuntia myöhemmin olimme valmiita aloittamaan viikonloppuretken ulkosaaristoon.

Kyllä tällaisella säällä kelpaa meloa

Ensitöiksemme meloimme kohti Harvajanniemen kärkeä. Seutu osoittautui niin kivikkoiseksi, että moottoriveneellä ei sinne olisi mitään asiaa. Vepsun saaren jälkeen jatkoimme suoraa reittiä Suuri-Vaskon pohjoispuolitse kohti Tammiota, jossa olimme päättäneet pitää reilun mittaisen lounastauon.

Täältä tullaan Tammio

Meloimme kylänlahteen ja vedimme kajakkimme laakealle kalliorannalle. Huilasimme venevajan varjossa ja kiehautimme Trangialla maistuvat lounaskeitot. Vuoromoottori toi saareen lastillisen kesäturisteja. Lounaan jälkeen lähdimme tutustumaan saareen. Kuljimme jalan kapeita kujia pitkin ihastellen saaren idyllistä tunnelmaa. Kotiseutumuseo oli kiinni, mutta vierailimme omatoimikirjastossa ja kurkkasimme sisään Seurantalolle, jossa illalla esiintyä yhtye kasaili instrumenttejaan. Lopulta kujat ja polut johdattivat meidät takaisin satamaan.

Tauko Tammiossa, Kuva Teija Willström

Tuurimoottori tuo kesävieraita

Saaristokylän rantaidylliä

Tauon jälkeen jatkoimme melontaa Tammion länsirantaa mukaillen kohden Kukion kärkeä ja sen komeita kallioita. Kukion ja Ulko-Tammion välissä on joukko laakeita puuttomia kallioluotoja. Nämä hellit johdattivat meidät suoraan kohti Ulko-Tammion Länsisatamaa. Satamalahden suulla vastaamme tuli suurehko rajavartiolaitoksen alus. Perillä lahdessa oli rauhallista, laituriin oli kiinnittynyt vain pari purjeveneettä ja muutama moottorivene. Vedimme kajakkimme laiturin viereiselle hiekalle ja lähdimme jalan tutustumaan saareen. Takana oli 22km melontataival.

Näkötornissa

Etenimme viitoitettuja polkuja ja päätimme käydä näkötornissa saadaksemme paremman kokonaiskuvan saaresta ja sen ympäristöstä. Matkalla tornille ohitimme toisen saaren kahdesta virallisesta telttailupaikasta. Tätä tuskin oli käytetty aikoihin. Polven korkuista rehevää heinää kasvanut alue ei tuntunut erityisen kutsuvalta. Näkötorni sitä vastoin oli komea ja siellä oli tilaa jopa parille kymmenelle henkilölle. Valitettavasti tornia ympäröivä puusto oli kasvanut niin korkeaksi, että näkymä jäi osittain sen taakse. Näkötornin jälkeen suunnistimme opasteiden johdattamina luolalle, joka pimeydessään ja viileydessään oli mukava elämys keskellä helteistä kesäpäivää.

Saaren halki kulkee noin 100m pituinen luola

Tällainen telttailualue ei kävijää houkuttele

Jatkoimme matkaamme polkuja pitkin Itälahdelle. Täällä kohtasimme toista kymmentä henkeä käsittävän veneseurueen ruokailemassa. Joukossa oli pari seuramme entistä aktiivimelojaa ja jäimme toviksi heidän kanssaan juttelemaan. Eipä aikaakaan, kun eteemme kannettiin lautaselliset höyryävää hernekeittoa asiaankuuluvine ruokajuomineen. Jälkiruoaksi tarjottiin vielä maittavaa mansikkakiisseliä. Eipä ollut enää kiire omia Trangioita kasailemaan.

Hyvästeltyämme kiitollisina seurueen ja jatkoimme patikointiamme saaren toisen telttailupaikan ohi. Tämäkään paikka ei tuntunut millään lailla kutsuvalta, vaikka olikin edellistä hieman paremmassa kunnossa. Saaren länsipuolen silokalliot hehkuivat kuumuutta ja tarjosivat oivan näköalan kimmeltävälle merelle. Muutama ihminen istuskeli kallioilla nauttimassa kesäpäivästä. Me päätimme palata Länsisatamaan.

Sodanaikaisia tykistörakennelmia saarella riittää

Laiturilla rupattelimme tovin paikallisen veneilijän kanssa, sitten lähdimme vielä tutustumaan kantalinnoitettuun rannikkokanuunaan. Rannikkotykistössä varusmiespalvelukseni suorittaneena, minulle palasi mieleen monta muistoa neljänkymmen vuoden takaa. Samanlaisilla tykeillä mekin aikoinaan harjoittelimme.

Yritimme etsiä saaren opastaulusta tietoa mahdollisista telttailurajoituksista saarella, Ulko-Tammiohan kuuluu  Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon. Koska emme mitään tällaista mainintaa löytäneet, päätimme jatkaa matkaamme meloen. Sopivan kalliorannan kohdalla voisimme vetää kajakkimme maihin ja pystyttää telttamme sinne. Oiva paikka löytyikin melko nopeasti ja ryhdyimme tuumasta toimeen. Päättelimme, ettei kyse voi olla kovin suuresta synnistä, sillä läsnäolomme rantakalliolla ei häiritse herkkää saariluontoa millään tavoin, eikä vierailustamme jää vähimmäistäkään jälkeä. *

Oma tupa, oma lupa

Karuudestaan huolimatta saaren rannat näyttivät pursuavan kaikenlaista elämää. Lähes jokaisessa kallion kolossa tuntui kasvavan jonkunlaisia kukkia ja jo muutama metri rantakalliolta sisämaan suuntaan sai maiseman vaihtumaan reheväksi lehdoksi. Käsitys saaresta muuttui koko ajan positiivisemmaksi. Matoniemen korkea kalliojyrkänne tarjosi huikaisevan näköalan kauas horisonttiin.

Kukat eivät kalliorantaa säiky

Ilta saapuu Ulko-Tammioon

Ilta oli lämmin ja auringonlasku komea. Aamuyöstä tuuli nousi ravisuttelemaan teltan liepeitä, aallot löivät rantaan ja ulapalla näkyi vaahtopäitä. Onneksi säätiedotus piti hienosti paikkansa ja aamun tullen tuuli tyyntyi niin, että paluumatkalla oli oikein mainio melontakeli. Purimme leirimme ja lähdimme kotimatkalle hyvissä ajoin ennen ennusteen mukaan iltapäiväksi uudestaan nousevaa tuulta. Päätimme tällä kertaa meloa Kukion ja Tammion itäpuolitse. Koska aamu-uinti oli jäänyt väliin, ajattelimme etsiä mukavan uimarannan jostain matkan varrelta. Tällainen löytyikin noin tunnin melonnan jälkeen Tammion koilliskulmalla sijaitsevalta Haapakarilta. Oli siis virkistävän tauon paikka.

Matka jatkuu uimatauon jälkeen

Pulahduksen jälkeen meloimme Suuri-Vaskon pohjoispuolitse kohti Vepsua. Kiertelimme tämän kivikkoisen saaren etelärantaa, kunnes löysimme yhden pienen rantautumiskelpoisen kallion. Vedimme kajakkimme maihin ja kasasimme keittimet lounastaukoa varten. Saaren kaakkoiskulma jäi mukavasti suojaan nousemaan alkaneelta tuulelta.

Löytyipä Niinisaarestakin rautautumiskelpoinen kallio

Ruokatauon jälkeen tuntui leppoisalta meloa reippaassa myötätuulessa kohden Santsaaren kärkeä ja Parunpohjassa sijaitsevaa lähtöpaikkaamme. Ulkosaaristo oli saanut meidät lumoihinsa niin, että rantauduttuamme nostimme kajakit kattotelineille ja ryhdyimme heti suunnittelemaan seuraavaa retkeä. Matkakumppanin auto suuntasi kohti kaupunkia, minä päätin jäädä yön yli kesämökille ennen paluuta urbaanin sivistyksen pariin.

 

*Myöhemmin retken jälkeen googlailu kotikoneella paljasti, että Ulko-Tammiossa leiriytyminen on sallittua ainoastaan telttailuun varatuilla paikoilla.