Varamela käyttöön

 

Kiinnostuin grönlantilaismelasta pian melontaharrastuksen aloitettuani. Ensimmäisen grönlantilaismelani veistin vajaa kymmenen vuotta sitten. Myöhemmin tein niitä vielä pari lisää, kunnes tilasin Kiinasta hiilikuituisen katkaistavan version vuonna 2015. Siitä lähtien tämä mela on seurannut retkillä aina mukanani joko varamelana tai varsinaisena instrumenttinani. Joinakin vuosina olen melonut valtaosan kesän kilometreistä kapealapaisella, mutta viime aikoina se on etupäässä matkannut kajakkini keulakannella.

Varamelana grönlantilaismela on ollut mitä mainioin. Katkaistavana versiona se sopii hyvin keulakannelle ja pitkän päivämatkan päälle se antaa hieman erilaisen melontatekniikkansa myötä mukavasti lisäkilometrejä ja vaihtelua siinä vaiheessa, kun matka alkaa muuten jo painaa. Viime vuodet olen kuitenkin melonut lähes yksinomaan euromelaa käyttäen.

Tämän kesän alku meni avokanoottivoittoisesti mökkimaisemissa lyhyehköjä lenkkejä tehdessä sekä iltatyynessä fiilistellen. Juhannuksen jälkeen melontani on ollut vahvasti kajakkipainotteista. Aika moni viime aikojen lenkeistä on tullut melotuksi melko voimakkaissa tuulissa. Tämä on tuntunut rasituksena olkapäissä, erityisesti vasen olkapääni kipeytyy herkästi rasitettaessa. Sitä on jo vuosia aiemmin tutkittu ultraäänellä, röntgenillä ja magneettikuvin sekä kuntoutettu fysioterapeutin ohjeilla. Ortopedin mukaan kyseessä on normaali iän tuoma rappeuma sekä pieni repeämä rustorenkaassa. Paras lääke on kuulemma pitää lihakset kunnossa ja välttää kohtuutonta rasittamista.

Tässäkö apu olkapääongelmiin?

Koska viimeaikaiset melonnat ovat pääsääntöisesti johtaneet aina särkylääkepurkille, päätin muuttaa melontatekniikkaani matalammaksi ja vähemmän olkapäätä kuormittavaksi. Siirsin siis grönlantilaismelan etukannelta käteeni ja lähdin lenkille sen kanssa. Niin vähän olen kapealapaista viime kesinä uittanut, että oloni kajakissa tuntui alkuun hieman huteralta. Kuudentoista kilometrin ensilenkki antoi kuitenkin positiivisia signaaleita. Illalla ei pilleripurkilla tarvinnut käydä. Vaikuttaa vahvasti siltä, että loppukesän tulen melomaan pääasiallisesti grönlantilaismelalla ja luottomelani Braca Hurricane siirtyy vuorostaan varamelaksi kajakin keulakannelle.

Vieraita Myllykoskelta

 

Saavuin mökiltä kaupunkiin vain vähän ennen viikkomelonnan alkamista. Niinpä emmin hieman mukaan lähtemistä. Koska ilma oli lämmin ja ehtisin juuri parahiksi, päätin kuitenkin pukea melontavaatteet päälleni ja lähteä vajalle. Saapuessani rantaan ihmetys oli melkoinen. Vajan edusta oli täynnä vieraita kajakkeja ja ihmisiä. Paikalla oli vain kourallinen omia melojia. Nostin kajakkini nurmelle ja sain kuulla, että Kotkan Melojien vieraaksi oli saapunut tusina Myllykosken Ladun melojia ja he tarvitsivat paikallisopasta. Koska muita innokkaita ei tuntunut olevan, lupasin itse ryhtyä sellaiseksi.

Pienen palaverin jälkeen päätimme lähteä länteen päin, koska siellä olisi luvassa sekä rauhallisempaa melontaa että merellisempää meininkiä. Rämmimme läpi jokisuiston Ruonalan rannan puoleisen kaislikon ja alitimme Munsaaren siltatyömaan ennen kuin pääsimme hieman avoimemmille vesille. Alitimme Mussalontien ja meloimme Pohjinselän yli väylän pohjoisreunaa mukaillen. Pollarinsalmessa pidimme pienen tauon ja kyselin melojien mielialoja. Valtaosa joukosta halusi tutustua meren aaltoihin.

Niinpä meloimme Maijansalmen kautta Äyspäälle, jossa arvelin löytyvän 0,5-1m aallokkoa. Tuuli oli etelästä ja arvion mukaan n. 8m/s. Meloimme alkumatkan saaren suojassa, joten tuuli kyllä tarttui kajakkiin, mutta aallokko jäi lupaamaani vaisummaksi. Liustin rannassa jaoimme joukon kahtia, osa lähti saaren suojassa kohti Kivenkorvan salmea toisten tahtoessa ottaa tuntumaa isompaan merenkäyntiin. Tämän joukon kanssa lähdimme kiertämään Liusteja ulkokautta.

Melomamme reitti 14km

Koska Äyspään pohjanmuoto on vaihteleva ja karikkojen rikkoma, nousee rannan lähelle etelän ja lännen puoleisilla tuulilla aina jyrkkä ja rikkonainen aallokko, niin nytkin. Aallon korkeus oli ehkä metrin luokkaa ja se oli varsin jyrkkää. Eteenpäin puskeminen vaati voimia ja sivu- ja avotuuleen melominen tarkkuutta. Mikään varsinainen nautinto ei tällaista ole pidempään meloa. Pitkä ja loiva meriaallokko on huomattavasti leppoisampaa, vaikka olisi korkeaakin. Joitain horjumisiakin tapahtui, mutta niin vain kaikki selvittivät kunnialla tiensä Kivenkorvan salmeen, jossa toiset jo odottivat. Harmi, ettei avotuuleen sattunut kunnon surffiolosuhteita, aallokon käydessä turhan sivusta. Retkimelonta ei vallinneissa olosuhteissa varmaan olisi ollut enää kovin järkevää. Nyt, kun vesi oli lämmintä ja tuuli kohti rantaa, tarjosi Äyspää sitä vastoin oikein mainiot allokkoharjoitteluolosuhteet.

Kivenkorvansalmen ohitettuamme pidimme pienen eväs- ja huilitauon. Tämän jälkeen jatkoimme astetta urbaanimmassa miljöössä meloen Hevossaaren ja Mussalon välistä reittiä Kärkisaaren sillan alle ja täältä Vasikkasalmen kautta kohti Munsaarta. Alun tiheä kaislikko ei enää hukutellut, joten kiersimme Munsaaren eteläpuolelta ja laskettelimme myötätuulessa vastavirtaan Metsolan rantaa pitkin kohti lähtöpistettä.

Vajarannassa ilmeet olivat iloisia ja vieraat vaikuttivat tyytyväisitä näkemäänsä ja kokemaansa. Nurmikolla kerrattiin yhdessä retken tapahtumia ja suunniteltiin tulevaisuuden mahdollisia yhteistyökuvioita niin retkien kuin talviharjoittelunkin osalta. Olipa hyvä, että en jäänyt mökiltä palattuani sohvan nurkkaan istumaan, vaan lähdin reippaasti melomaan. Harmi vain, että jätin tarkoituksella yleensä liivin taskussa kulkevan kamerani kotiin. Siksi tämä juttukin on tällä kertaa lähes kuvaton.

Pakkaamista ja kotimatkaa vaille valmis

Ulko-Tammiossa

Alun alkaen matkaan piti lähteä useampi meloja, mutta erinäisten sattumusten johdosta lähtöpäivänä ainoastaan kaksi kajakkia oli lähtövalmiina. Kohteenamme oli Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa sijaitseva Ulko-Tammio. Keli oli mitä mainioin, kesäpäivän lämpöä ja heikkoa sivuvastaista tuulta. Merivesikin oli rannikolla lämmennyt jo yli 20-asteiseksi. Purimme kajakkimme autojen katoilta Klamilassa kello kymmenen maissa ja puolta tuntia myöhemmin olimme valmiita aloittamaan viikonloppuretken ulkosaaristoon.

Kyllä tällaisella säällä kelpaa meloa

Ensitöiksemme meloimme kohti Harvajanniemen kärkeä. Seutu osoittautui niin kivikkoiseksi, että moottoriveneellä ei sinne olisi mitään asiaa. Vepsun saaren jälkeen jatkoimme suoraa reittiä Suuri-Vaskon pohjoispuolitse kohti Tammiota, jossa olimme päättäneet pitää reilun mittaisen lounastauon.

Täältä tullaan Tammio

Meloimme kylänlahteen ja vedimme kajakkimme laakealle kalliorannalle. Huilasimme venevajan varjossa ja kiehautimme Trangialla maistuvat lounaskeitot. Vuoromoottori toi saareen lastillisen kesäturisteja. Lounaan jälkeen lähdimme tutustumaan saareen. Kuljimme jalan kapeita kujia pitkin ihastellen saaren idyllistä tunnelmaa. Kotiseutumuseo oli kiinni, mutta vierailimme omatoimikirjastossa ja kurkkasimme sisään Seurantalolle, jossa illalla esiintyä yhtye kasaili instrumenttejaan. Lopulta kujat ja polut johdattivat meidät takaisin satamaan.

Tauko Tammiossa, Kuva Teija Willström

Tuurimoottori tuo kesävieraita

Saaristokylän rantaidylliä

Tauon jälkeen jatkoimme melontaa Tammion länsirantaa mukaillen kohden Kukion kärkeä ja sen komeita kallioita. Kukion ja Ulko-Tammion välissä on joukko laakeita puuttomia kallioluotoja. Nämä hellit johdattivat meidät suoraan kohti Ulko-Tammion Länsisatamaa. Satamalahden suulla vastaamme tuli suurehko rajavartiolaitoksen alus. Perillä lahdessa oli rauhallista, laituriin oli kiinnittynyt vain pari purjeveneettä ja muutama moottorivene. Vedimme kajakkimme laiturin viereiselle hiekalle ja lähdimme jalan tutustumaan saareen. Takana oli 22km melontataival.

Näkötornissa

Etenimme viitoitettuja polkuja ja päätimme käydä näkötornissa saadaksemme paremman kokonaiskuvan saaresta ja sen ympäristöstä. Matkalla tornille ohitimme toisen saaren kahdesta virallisesta telttailupaikasta. Tätä tuskin oli käytetty aikoihin. Polven korkuista rehevää heinää kasvanut alue ei tuntunut erityisen kutsuvalta. Näkötorni sitä vastoin oli komea ja siellä oli tilaa jopa parille kymmenelle henkilölle. Valitettavasti tornia ympäröivä puusto oli kasvanut niin korkeaksi, että näkymä jäi osittain sen taakse. Näkötornin jälkeen suunnistimme opasteiden johdattamina luolalle, joka pimeydessään ja viileydessään oli mukava elämys keskellä helteistä kesäpäivää.

Saaren halki kulkee noin 100m pituinen luola

Tällainen telttailualue ei kävijää houkuttele

Jatkoimme matkaamme polkuja pitkin Itälahdelle. Täällä kohtasimme toista kymmentä henkeä käsittävän veneseurueen ruokailemassa. Joukossa oli pari seuramme entistä aktiivimelojaa ja jäimme toviksi heidän kanssaan juttelemaan. Eipä aikaakaan, kun eteemme kannettiin lautaselliset höyryävää hernekeittoa asiaankuuluvine ruokajuomineen. Jälkiruoaksi tarjottiin vielä maittavaa mansikkakiisseliä. Eipä ollut enää kiire omia Trangioita kasailemaan.

Hyvästeltyämme kiitollisina seurueen ja jatkoimme patikointiamme saaren toisen telttailupaikan ohi. Tämäkään paikka ei tuntunut millään lailla kutsuvalta, vaikka olikin edellistä hieman paremmassa kunnossa. Saaren länsipuolen silokalliot hehkuivat kuumuutta ja tarjosivat oivan näköalan kimmeltävälle merelle. Muutama ihminen istuskeli kallioilla nauttimassa kesäpäivästä. Me päätimme palata Länsisatamaan.

Sodanaikaisia tykistörakennelmia saarella riittää

Laiturilla rupattelimme tovin paikallisen veneilijän kanssa, sitten lähdimme vielä tutustumaan kantalinnoitettuun rannikkokanuunaan. Rannikkotykistössä varusmiespalvelukseni suorittaneena, minulle palasi mieleen monta muistoa neljänkymmen vuoden takaa. Samanlaisilla tykeillä mekin aikoinaan harjoittelimme.

Yritimme etsiä saaren opastaulusta tietoa mahdollisista telttailurajoituksista saarella, Ulko-Tammiohan kuuluu  Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon. Koska emme mitään tällaista mainintaa löytäneet, päätimme jatkaa matkaamme meloen. Sopivan kalliorannan kohdalla voisimme vetää kajakkimme maihin ja pystyttää telttamme sinne. Oiva paikka löytyikin melko nopeasti ja ryhdyimme tuumasta toimeen. Päättelimme, ettei kyse voi olla kovin suuresta synnistä, sillä läsnäolomme rantakalliolla ei häiritse herkkää saariluontoa millään tavoin, eikä vierailustamme jää vähimmäistäkään jälkeä. *

Oma tupa, oma lupa

Karuudestaan huolimatta saaren rannat näyttivät pursuavan kaikenlaista elämää. Lähes jokaisessa kallion kolossa tuntui kasvavan jonkunlaisia kukkia ja jo muutama metri rantakalliolta sisämaan suuntaan sai maiseman vaihtumaan reheväksi lehdoksi. Käsitys saaresta muuttui koko ajan positiivisemmaksi. Matoniemen korkea kalliojyrkänne tarjosi huikaisevan näköalan kauas horisonttiin.

Kukat eivät kalliorantaa säiky

Ilta saapuu Ulko-Tammioon

Ilta oli lämmin ja auringonlasku komea. Aamuyöstä tuuli nousi ravisuttelemaan teltan liepeitä, aallot löivät rantaan ja ulapalla näkyi vaahtopäitä. Onneksi säätiedotus piti hienosti paikkansa ja aamun tullen tuuli tyyntyi niin, että paluumatkalla oli oikein mainio melontakeli. Purimme leirimme ja lähdimme kotimatkalle hyvissä ajoin ennen ennusteen mukaan iltapäiväksi uudestaan nousevaa tuulta. Päätimme tällä kertaa meloa Kukion ja Tammion itäpuolitse. Koska aamu-uinti oli jäänyt väliin, ajattelimme etsiä mukavan uimarannan jostain matkan varrelta. Tällainen löytyikin noin tunnin melonnan jälkeen Tammion koilliskulmalla sijaitsevalta Haapakarilta. Oli siis virkistävän tauon paikka.

Matka jatkuu uimatauon jälkeen

Pulahduksen jälkeen meloimme Suuri-Vaskon pohjoispuolitse kohti Vepsua. Kiertelimme tämän kivikkoisen saaren etelärantaa, kunnes löysimme yhden pienen rantautumiskelpoisen kallion. Vedimme kajakkimme maihin ja kasasimme keittimet lounastaukoa varten. Saaren kaakkoiskulma jäi mukavasti suojaan nousemaan alkaneelta tuulelta.

Löytyipä Niinisaarestakin rautautumiskelpoinen kallio

Ruokatauon jälkeen tuntui leppoisalta meloa reippaassa myötätuulessa kohden Santsaaren kärkeä ja Parunpohjassa sijaitsevaa lähtöpaikkaamme. Ulkosaaristo oli saanut meidät lumoihinsa niin, että rantauduttuamme nostimme kajakit kattotelineille ja ryhdyimme heti suunnittelemaan seuraavaa retkeä. Matkakumppanin auto suuntasi kohti kaupunkia, minä päätin jäädä yön yli kesämökille ennen paluuta urbaanin sivistyksen pariin.

 

*Myöhemmin retken jälkeen googlailu kotikoneella paljasti, että Ulko-Tammiossa leiriytyminen on sallittua ainoastaan telttailuun varatuilla paikoilla.

 

 

Suolapärskeitä suussa

Kevään ensimmäinen melonta jäi historiallisen myöhään. Normaalisti olen ollut vesillä kuukautta, paria aikaisemmin. Tänä vuonna normaaleiden kevätkiireiden lisäksi asiaan vaikuttivat myöhään kestänyt talvi sekä pääsiäisenä podettu korona, joka ei päästänyt aivan helpolla. Yhtä kaikki kausi on nyt vihdoin avattu.

Tiesin muutaman seuramme melojan lähteneen hieman aikaisemmin saattelemaan yöretkeläistä Pyhtään saaristoon. Arvelin tavoittavani tuon saattojoukon suuntaamalla länteen. Alkumetrit sujuivat oudon tahmeasti, kunnes tajusin tekeväni työtä pelkillä käsillä. Pieni rauhoittuminen, asennon kohentaminen ja hetken keskittyminen melontaan auttoivat ja parin kilometrin jälkeen alkukankeus oli tiessään. Homma alkoi toimia tuttuun malliin.

Saapuessani Äyspäälle vastatuuli nostatti terävää aallokkoa ja hetken kuluttua aurinkolasit olivat tahmeat ja suussa suolainen maku. Avoimen horisontin näkeminen talven jälkeen teki niin hyvää, että sieluun melkein sattui. Naama hymyssä meloskelin kohti Pyhtään Hevossaaren edustalla sijaitsevaa Mäntykaria, jossa ajattelin saattojoukon keittelevän eväitään.

Saari oli kuitenkin tyhjä, ainoastaan viereisen karin joutsenet ja tiirat muuttuivat levottomiksi lähestyessäni rantaa. Ne kuitenkin rauhoittuivat pian tajutessaan, etten ollutkaan tulossa heidän luodolleen. Vedin kajakkini kalliosaaren ainoalle pienelle nurmipläntille. Mäntykarilla vilkaisu puhelimeen paljasti saattajien muuttaneen suunnitelmiaan ja reittiään. Tämä ei harmittanut lainkaan. Oli kiva istuskella rantakalliolla omassa rauhassa ja ihailla aukeaa merimaisemaa.

Tovin kuluttua ilma rupesi pilvistymään ja päätin lähteä takaisin. Valitsin mielikuvituksettomasti saman reitin kuin tulomatkalla. Se oli lyhyin, sillä epäilin kuntoani talven jäljiltä. Pahalammen kallioiden kohdalla kaksi suppailijaa etsiskeli surffiaaltoja ja Maijansalmessa kävi kääntymässä tunnistamattomaksi jäänyt kajakkimeloja. Se oli ilmeisesti lähtenyt läheiseltä mökiltä.

Ylitettyäni Åyspään ja päästyäni tyyneen, oli aurinko mennyt kokonaan pilveen ja maiseman tiirailu tummien suolaveden kuorruttamien aurinkolasien läpi alkoi käydä hankalaksi. Teki mieli vaihtaa tilalle silmälasit, mutta en viitsinyt alkaa taiteilla niitä luukusta. Onneksi olin valinnut kansiköysiin juotavaksi puhdasta vettä. Linssien huuhtelun jälkeen näkökyky palasi ja jatkoin aurinkolaseilla eteenpäin.

Pikkuhiljaa matka alkoi painaa. Pidin silloin tällöin pieniä taukoja ja kohentelin asentoani. Pohjinselällä huomasin, että pää alkoi mukavasti pyöritellä tyhjiä ajatuksia, kuten käy aina pitkäkestoisen fyysisen rasituksen kohdalla. Arkimurheet ja aikataulu täysin unohtaneena sujuttelin hiljakseni vajarantaan. Kymmenes melontakauteni on nyt avattu.

Talvinen retriitti

Melontavedet ovat jo pitkään olleet jäässä, kajakkini ja kanoottini uinuvat talviuntaan kesämökin ja lumipeitteen alla. Talviurheiluloman alun silti vietin tutuissa melontamaisemissa, mökkirantojen jäitä hiihdellen.

Pakkasin auton lauantaina 26.2. ja hurautin Klamilaan. Ensimmäinen tehtävä oli saada majoituksena toimiva saunatupa lämpimäksi sekä lämmintä vettä mahdollisen tarpeen varalle. Varsinaista pirttiä en yrittänytkään alkaa lämmittämään, sillä massiivinen pyöröhirsi ei aivan hetkessä lämpene. Raahasin pirtistä ylimääräisen sähköpatterin saunatuvan pientä kiinteää patteria täydentämään, täytin vesipadan puolilleen kaivovedestä sekä lumesta ja tuikkasin tulen alle. Aurinkoisella terassissa nautitun lounaan jälkeen sujautin jalkaani monot sekä vanhat teräsreunaiset tunturisukset, joihin olin pari viikkoa sitten vaihtanut kevyemmät Rottefellan BC- siteet.

Hiihtelin aurinkoisia jäitä pitkin ja kiersin Santsaaren suurin piirtein rantoja pitkin. Saman reitin olen usein kesäisin melonut joko kajakilla tai hyvällä säällä myös avokanootilla. Sisempänä kiertelin vähän pikkusaaria ennen kuin palasin mökille saunaa lämmittämään. Loppuilta kuluikin mukavasti loikoillen, ukulelea rämpytellen ja shakkikonetta vastaan pelaillen. Yritin karistaa mielestäni Venäjän raukkamaisen hyökkäyksen Ukrainaan, mutta en voinut olla tiirailematta tietoverkon uutistulvaa tapahtuneesta. Ilta oli pimeä, mutta saunan päälle oli mukava seurata tähtien tuikkimista kirkkaalla taivaalla. Hajavalon puuttuessa linnunratakin oli mainiosti havaittavissa toisin, kuten kaupunkialueella. Kaukaa vastarannalla kajasti mökin lyhdyt.

Sunnuntaina heräsin hyvin nukutun yön jälkeen mukavasti lämminneestä saunatuvasta. Yöllä oli ollut 14 astetta pakkasta ja kosteus oli jossain määrin tiivistynyt ikkunoiden pintoihin, mutta muuten olo oli mukava. Laittelin aamupalaa ja kuuntelin radioita, sitten ampaisin jäälle.

Aamukarhea hanki kantoi mukavasti, mutta raastoi pitovoiteet suksien pohjista alta aikayksikön. Niinpä jouduinkin lisäilemään sitä useaan otteeseen. Aamupäivän agendalla oli kiertää läheinen Lapurin saari. Menomatkalla tapasin jäällä vastarannalla mökkeilleen iäkkään miehen, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan. Hän kertoi havainneensa illalla, että mantereen puolella oli pitkästä aikaa näkynyt valoa. Olimme siis katselleet pimeyden yli toisiamme. Matkalla ylitin lähes lumettoman vyöhykkeen. Satelliittikuva paljasti jäiden kehittyneen tähän muuta aluetta myöhemmin. Ajattelin, että tänne voisi myöhemmin palata retkiluistimet jalassa.

Päivän ensimmäisen lenkin jälkeen oli taas aterian aika ja vähän aikaa sulattelin sitä sängyllä löhöillen ja Hesaria tabletilta lueskellen.  Kosteus oli tuvasta jo poistunut ja patterien tehoakin pystyi jo vähentämään. Olo alkoi tuntua jo varsin kodikkaalta. Pienen lepotauon jälkeen aurinkoinen jää kutsui vastustamattomasti ja sonnustauduin taas hiihtovaatteisiin. Nyt hankikanto alkoi jo pettää ja pahin karkeus oli poissa, niinpä voiteetkin alkoivat taas pysyä suksien pohjissa. Kiertelin rantoja pitkin kohti Tinkasta ja tästä Souvion saaren ympäri suurin piirtein rantoja mukaillen.

Kämpille palattuani olikin jo päivällisen aika ja sitten alkoi puiden kanto ja saunan lämmittäminen. Ilta sujui jälleen leppoisasti radion, ukulelen ja shakkiautomaatin seurassa. Hiihto tuntui jäsenissä sen verran, että olin valmis unten maille jo iltakymmen tietämissä.

Maanantaina olin yllättynyt, kun herätessä ei aurinko paistanutkaan, vaikka sääennusteesta oli niin voinut päätellä. Taivas oli tukevan harmaan keskipilven peitossa. En antanut asian häiritä, vaan lähdin jäälle suuntana Klamilan kalasatama. Matkalla en nähnyt ristin sielua, ainoastaan muutamia kelkan jälkiä jäällä. Tasainen harmaus häivytti kaikki varjot ja kun näkyvyyskään ei ollut mitenkään erityisen hyvä, oli mukava pysytellä lähellä rantoja. Klamilasta hiihtelin saarien lomassa mökille lounastauolle ja siivoilemaan. Paikat piti saada siistiksi, sillä minulla oli tiistaina kokous, minkä vuoksi oli aika alkaa suunnitella kaupunkiin lähtöä.

Paikkoja järjestellessäni taivas repesi ja aurinko palasi paikoilleen möllöttämään. Keskeytin siivoushommat ja lähdin lykkimään lylyä Siikasaaren länsirantaa mukaillen. Täältä pujahdin Salmentauksenselän yli Santsaaren puolelle. Rämmin saaren yli sen leveimmästä kohdasta ja lykin toista rantaa pitkin kohti pohjoista. Saarten välistä pujottelin mökkirantaan kolmen päivän hiihtojen jo alkaessa hieman painaa jaloissa. Tein loppusiivouksen ja vedin pulkalla tavarani takaisin muutaman sadan metrin päässä tien varressa odottavaa autoa, vaihdoin kuivat vaatteet päälle ja aloin automatkan kohti kaupunkia.

Kolme päivää omaa rauhaa, hiljaisuutta ja auringonpaistetta tekee kyllä hyvää itse kunkin mielelle ja sielulle. Tämän pienen retriitin jälkeen oli hyvä palata kaupunkielämän pariin, varsinkin, kun iso osa lomaa oli vielä edessä. Tosin ilman tiistaiaamun kokousta olisin mieluusti jäänyt nauttimaan omasta rauhasta vielä ainakin yhdeksi lisävuorokaudeksi.

Viisikko luodolla

 

Itse asiassa meitä oli lauantaina vajalta lähtiessä kuusi ja sunnuntaina sinne palatessa neljä, mutta varsinaisella retkellä oli kuitenkin viisi osallistujaa. Puolilta päivin pakatessa ilma oli helteinen, mutta matkaan päästyämme noin 5 m/s vastatuuli mukavasti jäähdytti menoa tekemättä melomisesta silti liian rankkaa. Ensimmäinen matkalainen kulki mukana vain tunnin piipahtaakseen Kotkan edustalla sijaitsevassa Varissaaressa. Menomatkalla yhytimme myös lauantailenkiltä seuramme puheenjohtajan, joka manasi myötätuulimelonnan kuumuutta vallitsevissa olosuhteissa.

Merellä ei helle kiusannut

Vajaa kymmenen kilometrin ja runsaan puolentoista tunnin melonnan jälkeen päätimme pitää pienen tankkaustauon kaikkein kotkalaisten hyvin tuntemassa Lehmän montussa. Meidän lisäksemme laskin laitureissa ja hietikoilla olevan yhteensä 27 veneellistä auringonottajia ja vuoromoottori poikkesi vielä tuomaan saareen lisää ihmisiä. Kovin kauaa emme täällä viihtyneet, vaan jatkoimme matkaamme kohti Kuolioluotoa.

Varikkopysähdys Lehmän montussa

Meloimme Kuutsalon ja Kirkonmaan salmesta Satamasaaren ja Vuorisaaren eteläpuolitse tuttuun leiripaikkaamme Kuolioluodon eteläkärjen kallioille. Merellä olo oli ollut siedettävä, mutta rannalla oli ajoittain suorastaan tukalan kuuma. Niinpä pulahdimmekin useampaan otteeseen uimaan vilvoitellaksemme itseämme. Merivesi oli kuitenkin lämmintä ja rantakallio suorastaan kuuma, joten tästäkään ei ollut kovin pitkäaikaista hyötyä.

Tiirojen pesimäluodot kannattaa kiertää

Pystyimme telttamme ja kokkailimme päivällistä silokalliolla. Kävin myös hakemassa pari saarella sijaitsevaa geokätköä, jotka löytyivät tällä kertaa varsin helposti. Kulku saaren poikki oli kuitenkin hankalan maaston vuoksi varsin vaivalloista ja vajaa parin kilometrin mittainen lenkki sai hien taas pintaan ja olon tuntumaan tukalalta. Avotulen tekeminen oli metsäpalovaroituksen takia kielletty, joten illalla makkaranuotio jäi sytyttämättä, mutta Marju paistoi koko porukalle lettuja. Nuotion asemesta istuimme siis letturingissä maailmaa parantamassa. Näkymät eteläkärjestä avomerelle laivoineen ja auringonlaskuineen olivat aivan yhtä upeita, kuin aina ennenkin.

Ilta Kuolioluodossa

Yöllä pystyi nukkumaan pelkässä sisäteltassa, tai vaikka taivasalla. Itse pidin telttani ovet sekä kaikki mahdolliset tuuletusluukut auki. Hienoinen läpiveto tuuletti mukavasti hyönteisverkkojen läpi. Aamulla oli hyvä herätä itätuulen rantaan ajamien aaltojen liplatukseen. Osa meistä aloitti päivänsä uimalla osa aamiaisella. Varsin pian aurinko sai kallion lämpenemään ja olon hikiseksi ja viimeistään leirin purkamisen jälkeen oli jälleen aika pistäytyä meressä vilvoittelemassa. Vesi oli ihailtavan kirkasta ja rantakalliolla kasvoi ahdinpartaa. Myös rakkolevä näyttää tekevän paluuta itäiselle Suomenlahdelle. Toivottavasti tämä on merkki vesien puhdistumisesta.

Fucus vesiculosus

Kello yhdentoista maissa lähdimme paluumatkalle. Meloimme sivumyötäisessä Pitkäsaaren ja Karhusaaren välistä kohti Kuutsalon Santaniemeä, jossa pidimme lounastauon. Pasilla oli niin kiire kaupunkiin jalkapalloasioita hoitelemaan, että hän jatkoi suoraan kohti Metsolaa. Me muut pidimme reilun pysähdyksen lämpimine aterioineen ja kahveineen Santaniemessä, pulahtipa joku pariin otteeseen jopa uimassakin.

Sivumyötäisessä kohti Karhusaarta

Kuutsalon pohjoispäästä olikin enää noin kymmenen kilometrin matka Tiutisen ja kantasataman kautta Metsolan vajalle. Melonta sujui alkumatkan tapaan mukavasti sivumyötäiseen lasketellessa. Aina välillä pysähdyimme parin minuutin mittaiselle juomatauolle. Keisarinsatamassa melan lapani kopsahti johonkin kovaan. Parikymmentä senttiä pinnan alapuolella kellui puoliupoksissa avaamaton siideritölkki. Noukin aarteen talteen ja ajattelin palkita sillä itseni illalla. Aikaisemmilla melontareissuillani olen kyllä löytänyt vedestä kellumasta mm. teräksisen poijun, nahkaisen jalkapallon ja pari muuta palloa, muutaman fendarin, rintaliivit sekä kasapäin tyhjiä pulloja ja tölkkejä, mutta koskaan ennen en ole törmännyt avaamattomaan virvoitusjuomatölkkiin.

Happy paddler

Vajarannassa tavaroiden purkamisen jälkeen olikin jälleen kerran aika pulahtaa uimaan. Tälle helteiselle pikku retkelle, joka seuran toimintasuunnitelmaan oli merkitty helppona meriretkenä kertyi yhteensä mittaa 35km. Myös vähemmän meloneiden on helppo aloittaa melontaretkeily tällaisilla pienillä viikonloppuretkillä, Harmi, ettemme tällä kertaa saaneet huokuteltua heitä matkaan.

Avokanoottikausi avattu

Edellisenä viikonloppuna mökkimelonta oli jäänyt haaveeksi. Nyt olin pitkin viikkoa yrittänyt katsella satelliittikuvista, josko mökkilahti olisi jo jäistä vapaa. Täyttä varmuutta en asiaan saanut, sillä kelvollisia kuvia alueelta ei tahtonut löytyä. Lauantaiaamuna 17.4. ajaessani auton mökin pihaan näin, kun vieno tuuli painoi viimeiset jäälautat pois lahdelta pyyhkien huoleni samalla pois. Ensin oli vain saatava tupa lämpimäksi ja asumiskuntoon. Vesille ehdin vasta lounaan jälkeen iltapäivällä.

Taivas oli täysin pilvetön ja ilma kevään lämpimin kantaessani kanoottia rantaan. Tuuli oli kuitenkin aamusta hieman voimistunut ja keväälle tyypilliset termiikkipuuskat saivat sen kääntymään milloin mihinkin suuntaan. Aaltoja ei kuitenkaan ollut ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Fiilis oli mitä mainioin. Kuivapuku päällä meloin Siikasaaren rantoja myötäillen Santsaaren pohjoispäähän ja tästä kohti Klamilan kalasatamaa. Lokit eivät ilmeisesti olleet vielä aloittaneet pesintääsä, sillä ne eivät kovin agressiivisesti  puolustaneet reviiriään. Ketään muuta kulkijaa en vesillä nähnyt. Satamassa yksinäinen mies kunnosti purjevenettään seuraten melontaani. 

Pyölinpohjan venerannassa oli vielä hieman paikoilleen sulavaa jäätä, muuten meri oli täysin auki. Kiertelin rantoja pitkin hieman toistakymmentä kilometriä, kunnes oikea peukalohanka ilmoitti, että nyt saa riittää ensimmäiseksi kerraksi. Käyttämäni Grey Owl Fleetwood -mela on soikeavartinen ja sen kanssa tuntuu olevan kyseisiä ongelmia, kunnes nahka käsissä kilometrien myötä paksuuntuu. Tämä yksilö on omistamistani meloista kaikkein mieleisin, mutta pitäisin siitä vielä enemmän pyöreävartisena. Rantaan päästyäni melonnan päälle maistui sauna.

Sunnuntaiaamuna ilma oli yhtä hieno, mutta tuuli oli hiljaisempi. Kello kymmenen maissa lähdin melomaan jälleen Siikasaaren rantaa mukaillen kohti kaakkoa. Ilma oli kirkas ja näkyvyys merellä suorastaan erinomainen. Pujahdin Lapurin salmesta itään. Salmen suulla tuuli tuntui selvästi viileämmältä ja vastaan alkoi ajelehtia meren täydeltä jäälauttoja. Olo oli kuin kapteeni Edward J. Smithillä Titanicin komentosillalla. Ihmettelin moista invaasiota, luulin kaiken jään jo sulaneen. En antanut tämän komean näytelmän kuitenkaan häiritä minua ja jatkoin matkaani kiertämällä suunnitelmani mukaisesti Lapurin saaren. Tämän jälkeen otin suunnan kohti luodetta ja Santsaaren eteläpäätä. Koko parin kilometrin ylityksen ajan sain väistellä auringossa hohtavia valkoisia lauttoja. Tätä upeaa näkyä ihaillessani mietin mistä jää mahtoi olla peräisin. Arvotus ratkesi myöhemmin illalla tietokoneen ääressä. Satelliittikuva paljasti Viipurinlahden olevan vielä jäässä ja haprastuvan kiintojään reunalta lähti pitkä vana irronneita jäälauttoja seilaamaan kohti länttä.

Keväisiä lintuja oli jo melkoisesti liikkeellä. Ulkona Lapurin eteläpuolella uiskenteli haahkaparvi. Lähempänä rannikkoa oli joutsenten ja hanhien lisäksi lokkeja, sorsia, telkkiä, koskeloita ja muutama merimetso. Pari moottorivenettäkin oli jo ehtinyt vesille. Toinen niistä ajeli jäälauttojen seassa varovaisesti kohti Suuri-Pisiä. Poikkesin kasomassa Santsaaren länsilaidalla olevaa vanhaa sodanaikaista bunkkeria. Rantautuminen oli haastava, muutta onneksi paikka oli vallitsevalla tuulella hyvin suojassa. Tämän jälkeen jatkoin matkaani Souvion saaren ympäri. Melonta maistui, mutta peukalohanka alkoi taas muistella olemassaolostaan, vaikka oli yrittänyt suojata sitä sormikkaalla. Käännyin kuitenkin kotia kohti, sillä vaimoni oli luvannut tulla iltapäiväksi mökille kevättöihin.

Kotimatkalla ihastelin keväisessä termiikissä kaartelevia lokkeja. Tähän aikaan vuodesta niiden kirkunakin kuulosti vielä mukavalta. Mökkilahdella kolmen kurjen parvi kurvasi matalalla aivan tonttimme yli, sitten ne löysivät hyvän noston ja jäivät yläpuolelleni kaartamaan. Seurasin niiden vaivatonta nousua kenties kilometrin korkeuteen asti. Lopulta ne kävivät niin pieniksi, että näkeminen alkoi olla hankalaa. Entinen purjelentäjä sisälläni heräsi. Muistin, kuinka parikymmentä vuotta sitten kaartelin pitkän tovin yksinäisen kurjen seurassa muutaman metrin etäisyydellä. Katselimme siinä toisiamme lasin läpi korkealla Kymin kentän ilmatilassa. Rantauduin hyvillä mielin ja suussa alkoi jo maistua vaimon mukanaan tuoma pizza. Avokanoottikausi oli nyt avattu ja mittariin oli viikonloppuna karttunut lähes kolmekymmentä kilometriä mitä parhaimmassa kevätsäässä. Kyllä tätä oli jo odotettukin.