Kahdeksan vuotta - kahdeksan kanoottia

                                                                                                                                     Kuva: Heidi Hakala

Kanootti on yleisnimitys melottaville vesikulkuneuvoille. Kannella varustettua kaksilapaisella melalla melottavaa kanoottia kutsutaan kajakiksi ja avointa, yksilapaisella melalla melottavaa kanoottia kutsutaan avo- tai intiaanikanootiksi, usein myös pelkästään kanootiksi. Avokanootin juuret viittaavat Pohjois-Amerikan intiaanien käyttämiin malleihin ja se soveltuu parhaiten joki- ja järviympäristöön. Kajakki puolestaan periytyy inuiittien meriolosuhteissa käyttämistä nahkapäällysteisistä vesikulkuneuvoista.

Lähestyessäni viidenkymmenen ikävuoden rajapyykkiä, jätin parikymmentä vuotta voimassa olleen purjelentolupakirjani uudistamatta ja ajattelin, että vielä olisi aikaa oppia uusi harrastus. Melonta oli kiinnostanut jo vuosikaudet, mutta sille ei aiemmin oikein tahtonut löytyä tilaa kalenterissa. Kävin kurssit ja liityin seuraan. Luulin oppivani melomaan parissa vuodessa. Enpä tuolloin vielä tiennyt, kuinka monipuolinen ja kiehtova harrastus oli kyseessä. Harrastusta on nyt takana kahdeksan vuotta ja noin 7500km. Kanootteja tai kajakkeja on tullut ostettua ja myytyä keskimäärin yksi vuodessa. Ensimmäinen ostamani melontaväline oli merikajakki. Tämän jälkeen olen tietoisesti pyrkinyt laajentamaan harrastusta myös koski- ja avokanoottimelonnan suuntaan. Pääasiallisesti pidän itseäni kuitenkin edelleen meri- ja retkimelojana. Seuraavassa on lyhyesti esitelty tähänastiset harrastusvälineeni. Tällä hetkellä omistan kaksi merikajakkia, kaksi koskikajakkia ja yhden avokanootin, erilaisia meloja minulla taitaa olla alun toista tusinaa.

       1. 2013 – 2018 Merikajakki Peception Essence

Ostin ensimmäisen kajakkini keltaisen Essencen Welhonpesästä heinäkuussa 2013. Hankin oman kajakin varsin pian harrastuksen alkuvaiheessa, jotta voisin meloa siellä missä huvittaa silloin, kun huvittaa enkä olisi riippuvainen seuran kalustosta, jota toki olin jo monipuolisesti käyttänyt. Essence oli minulle täysosuma. Se sopii hyvin niin harrastuksen alkuun kuin pidemmällekin ehtineelle harrastajalle. Se on suuntavakaa eikä ole liian kiikkerä alkuun, kuitenkin se on varsin nopea ja ohjautuu kallistamalla varsin ketterästi. Pakkaustilaa on riittävästi ja työn laatu on kaikin puolin hyvä. Voisin vieläkin aivan hyvin meloa sillä. Jossain vaiheessa vaihdoin alkuperäisen penkin Kajak-Sportin valmistamaan itselleni sopivampaan istuimeen. Myin Essencen alkukesästä 2018 hankittuani vaihtelun vuoksi tilalle hieman ketterämmän muovikajakin.

      2. 2014 – 2015 Koskikajakki Robson Moonster

Toisen melontakauteni alussa hakeuduin koskikurssille laajentaakseni käsitystäni melonnasta ja oppiakseni lisää kajakin hallintaa. Innostui siinä määrin touhusta, että hain heinäkuussa 2014 itselleni käytetyn koskikajakin Hollolasta. Punainen Robson Moonster oli vankka ja suuritilavuuksinen lähinnä koskien laskemiseen tarkoitettu kajakki. Se surffasi tasapohjaisena ihan mukavasti ja oli leveähkönä alkuvakaa, mutta teräväpalteisena myös haukkasi helposti virran rajoissa. Eskimokäännökset olivat varsin työläitä ja muutenkin melonta melko raskasta. Lisäksi matala kansi pakotti jalat epämiellyttävän matalaan sammakkoasentoon. Tämän kajakin myin eteenpäin puolitoista vuotta myöhemmin.

3.  2015 Merikajakki Tiderace Xplore

Halusin kehittyä melojana ja kokeilla uusia kajakkeja. Ongelmaksi oli myös muodostunut kajakin alituinen kuljettaminen kaupunkiasunnon ja kesämökin välillä. Järkeilin, että jos minulla olisi kaksi merikajakkia, voisin säilyttää toista niistä mökillä ja välttyä alituiselta kuljettamiselta. Niinpä keskellä talvea tammikuun lopulla 2015 tein Welhonpesässä kaupat Tiderace Xploresta. Pääsin kokeilemaan tätä uutta retkikajakkiani jäiden lähdettyä maaliskuun alkupuolella. Uuteen kajakkiin tottuminen kesti jonkin aikaa, etenkin evän käytön tuli olla huomattavasti aikaisempaa aktiivisempaa. Lopulta meistä kuitenkin kasvoi niin hyvä pari, että tällä hetkellä minun on vaikea kuvitella itselleni Xplorea parempaa retkikajakkia. Tämä lasikuituinen kaunotar osoittautui Essenceä nopeammaksi, kevyemmäksi, tilavammaksi ja herkemmäksi meloa, myös istuma-asento on minulle parempi. Viikon retkelläkin käyttämätöntä pakkaustilaa jää vielä parinkymmenen litran kuivapussillisen verran, lisäksi kajakin ergonomia on erinomainen. Ainoa negatiivinen ominaisuus on täyteläinen eturungon muoto, joka tyhjänä lätsyttää ikävästi tietyn kokoisessa terävässä vasta aallokossa. Tämä on hinta, jonka joutuu maksamaan suuresta tilavuudesta. Kuormattuna tämä ominaisuus ei enää häiritse. Melon tällä kajakilla edelleen, enkä näe mitään syytä vaihtaa sitä pois. M-kokoinenTiderace Xplore sopii minulle kuin hanska käteen ja on edelleen paras kajakki, jolla olen ikinä melonut.

4. 2015 Koskikajakki Pyranha Varun

Saatuani hieman itsevarmuutta koskimelonnassa, tahdoin pienemmän ja ketterämmän paatin. Järkeilin, että minusta ei enää olisi luuppeihin ja kärrynpyöriin, vaan surffailut ja muu leikittely lähikoskissa saisi riittää minulle. Pyranha Varun on juuri oikea kajakki tällaiseen koskimelontaan. Lähdin syyslomalla lokakuussa ostamaan Welhonpesästä seuran poolokajakkiin neopreenista aukkopeitettä ja huomasin ajelevani kotiinpäin vihreä koskari kyydissä. Toki tuo aukkopeitekin tuli hankittua. Varun osoittautui huomattavasti aikaisempaa Moonsteriani eloisammaksi ja kevyemmäksi meloa ja ihastuin siihen oitis. Avovesikauden lopulla punainen Robson meni myyntiin ja tämä vihreä Pyranha on vieläkin pääinstrumenttini koskessa. Se kattaa tällä hetkellä kaikki ne tilanteet, mitä tosiasiallisesti tarvitsen. Sen oikean reisituen kohdalle on tullut pieni halkeama, jonka olen korjannut muovia hitsaamalla. Ainakin toistaiseksi tämä korjaus on pitänyt hyvin. Ainoa ongelma tämän kajakin kanssa on, että olen sen suositellun painorajan yläpäässä. Hivenen parempi kantokyky toisi aavistuksen lisää mukavuutta ja vakautta.

5. 2017 Koskikajakki Pyranha Burn

Olimme porukalla innostuneet melomaan ylös Kymijokea Koivukosken padolle asti ja laskemaan samaa reittiä Siikakosken, Kokonkosken ja Langinkosken kautta takaisin vajalle. Tällaiseen touhuun pienehkö Varun oli hieman ahdas ja vesilinjaltaan lyhyenä työläs meloa vastavirtaan. Olin myynyt vanhan Robsonini ja aina silloin tällöin silmäillyt, josko käytettyjen palstalla sattuisi löytymään hieman modernimpaa vastinetta tilalle. Elokuussa 2017 osui kohdalle paljon koskia nähnyt ja naarmuinen, mutta rungoltaan ehjä Pyranha Burn 2. Kajakki sijaitsi lähistöllä ja sen hinta oli edullinen, joten teimme nopsasti kaupat. Tämä sinisävyinen Pyranha on huomattavasti edellistä laskupaattiani mukavampi ja monipuolisempi, vaikka onkin Varunin rinnalla isohko lotjake. Tämän kajakin käyttö on jäänyt varsin vähäiseksi, muutamaan kertaan vuodessa, mutta koska siinä ei ole suuria pääomia kiinni ja se palvelee tarkoituksessaan hyvin, en ole nähnyt tarvetta luopua siitä.

6.   2018 Merikajakki Seabird Scott

Olimme päivittäneet seuramme melontakalustoa ja tässä yhteydessä olin tullut meloneeksi monenlaisia kajakkeja. Huomasin tykästyneeni herkästi reagoiviin malleihin ja muuten erinomaisesti palvellut muovikajakkini Perception Essence oli alkanut tuntua hieman turhankin rauhalliselta. Seabird rynni markkinoille agressiivisella mainonnalla ja alhaisilla hinnoilla. Ajattelin, että riski epäonnistua on pieni ja tilasin tammikuun lopulla tämän edullisen postimyyntikajakin. Kajakki tuli noin kuukauden päästä ja maaliskuussa pääsin sitä kokeilemaan. Laatu ei ollut aivan Essencen tasoa, mutta melontaominaisuudet miellyttivät kovasti. Niinpä myin viiden vuoden ikäisen muovikajakkini ja keltaisesta Scottista tuli nyt retkikaverini mökille ja sellaisiin tilanteisiin, joihin lasikuituista kajakkia ei hauraampana tohdi ottaa. Joistain pienistä puutteistaan huolimatta tämä Seabird Scott on tuottanut minulle paljon iloa ja palvellut muutenkin moitteettomasti.

7.   2018 - 2020 Avokanootti Hou 14

Olin jo tutustunut retki- ja merimelontaan sekä laajentanut kokemustani myös koskimelonnan puolelle. Halusin oppia yhä lisää. Siirryttyäni aikaisemmin alppihiihdosta telemarkin kautta tasamaalle, olin oivaltanut, että kyse oli pohjimmiltaan aina samasta asiasta, vain välineet vaihtuivat. Jotain tällaista uumoilin melontapuolellakin olevan, halusin oppia ymmärtämään sitä laajasti. Jo edellisenä kesänä olin silloin tällöin lainannut avokanoottia opetellut sillä soolomelonnan alkeita, nyt oli aika hankkia oma. Syyskuussa ostin Bear & Waterista Hou 14 – merkkisen pikkuisen kaksikon. Toivoin saavani silloin tällöin seuraa myös muista perheenjäsenistä. Pääasiassa meloin kaksikkoani kuitenkin aina yksin. Opiskelin itsekseni lisää melontatekniikkaa ja tein tällä muovikanootillani päiväretkiä merellä etenkin syksyisin ja keväisin. Kajakkiin verrattuna vauhti oli aavistuksen hitaampi, mutta olo jotenkin vapaampi ja melan liike vedessä suorastaan taianomaisen kiehtova. Ihastuin tosissani melontaan yksilapaisella.

8.  2020 Avokanootti Kolibri

                                                              Kuva: Tommi Hendriks

Koska meloin kanootilla käytännössä aina yksin ja muovikaksikko oli hieman raskas käsitellä, aloin miettiä sen vaihtamista sooloinkkariin. Tilasin Welhonpesästä eksoottisista kuiduista valmistetun kevyen soolokanootin. Samalla myin pois hyväkuntoisen kaksikkoni. Uusi yksikkö painaa tyhjänä ainoastaan 16 kg ja on erittäin näppärä käsitellä niin maalla kuin vedessäkin. Jotenkin käsittämättömällä tavalla se on samaan aikaan sekä ketterä että suuntavakaa. Olen ihastunut siihen todella. Tällä kanootilla olen uskaltautunut muutaman kerran koskeenkin ja avartanut näin jälleen käsitystäni melonnasta. Itse asiassa avokanootti toimii koskessa hämmästyttävän hyvin, kunhan ei laske liikaa vettä sisälle. Korkeammalta näkee virran hyvin ja pyöreälinjainen pohja on varsin anteeksiantava. Pitkä vesilinja mahdollistaa vastavirtaankin etenemisen ja lyhyt mela on nopea käsitellä. Kolhuille kuiturakenteinen kanoottini on kuitenkin varsin arka. Rauhallisessa melonnassa tyynenä syysiltana tämä ei haittaa, mutta kosken kuohuissa on oltava varovainen. Muutaman pienen fiksauksen olen tähän uuteen kanoottiini jo joutunut tekemään.

Mitä seuraavaksi?

Tällä hetkellä minulla ei ole tarpeita uudistaa kalustoani, pärjään hyvin näillä eikä itse asiassa enempää kanootteja nurkkiin enää mahdu. Toisaalta koskaan ei voi olla varma, mihin suuntaan harrastus tulevaisuudessa kehittyy ja millaisia uusia kiinnostavia malleja tulee markkinoille. Muovinen, kosken kolhuista piittaamaton avokanootti voisi olla mukava, tai sitten voisin myydä jonkun vähemmälle käytölle jääneen vesivempeleen tai…

Melkein kuin ulkomailla

Talvella oli suunnitteilla lähteä kesällä jonnekin Pohjois-Norjaan melomaan. Sitten tuli koronakevät ja tällaiset suunnitelmat haihtuivat. Muutaman melojan kanssa meillä on useamman kerran ollut puhetta Loviisan ulkosaaristosta, mutta jostain syystä reissu oli aina jäänyt tekemättä. Nyt olisi oiva tilaisuus tällaiselle. Retkisuunnitelma saatiin kasaan ja lähtöpäivä sovittua, mutta päivää ennen lähtöä koko homman pääorganisaattori sairastui flunssaan ja joutui jäämään rannalle.

Juomavesitonkat kulkivat tällä kertaa moottorivoimin

Me loput pakkasimme kajakkimme maanantaina 13.7. ja lähdimme kolmen melojan voimin Metsolasta kohti Pyhtään Långötä, jonka lounaiskulman laguuniin olimme sopineet treffit Antin kanssa. Tämä kokenut merimeloja ja monivuotinen ystävämme ja kouluttajamme oli vaihtanut täksi kesäksi kajakin moottoriveneeseen ja kulki nyt päivät omia reittejään saapuen iltapäivällä aina seuraavaksi yöksi sopimaamme retkisaareen. Huoltoveneen kyydissä kulki kätevästi myös ylimääräinen juomavesi, niin kaikkea kahtakymmentä litraa ei täytynyt ahtaa muutenkin raskaaseen kajakkiin.

Ensin Äyspään yli ja sitten keula kohti avomerta

Ensimmäinen päivämatkamme oli 22 km ja vastatuuli koko ajan varsin reipasta, muuten ilma oli mitä mainioin. Meloimme hieman hankalassa aallokossa Äyspään yli ja pidimme reilun lounastauon Kuussaaren eteläkärjen silokalliolla. Tämän jälkeen puskimme Enviikin ja Parlahden yli vastatuulessa Krokön salmen kautta Långön itäkärkeen ja saaren etelärantaa pitkin tuulen suojassa edeten tyyneen laguuniin, jossa Antin vene jo odottelikin. Vedimme kajakit kalliolle, pystytimme teltat, keittelimme päivällistä ja nautimme avarista merimaisemista. Nukkumatti tuli jo iltakymmeneltä.

Långön laguunissa 

Tiistaiaamuna tuuli oli maltillinen, mutta iltapäiväksi se oli ennusteen mukaan nousemassa kymmenen metrin paikkeille. Suunta olisi jälleen täysin vastainen. Päivämatkaan Bysketin saarelle riittäisi vain parin tunnin melonta. Lähdimme silti matkaan ennen kuin tuuli ehtisi nousta. Tämä reissu on suunniteltu ennemmin lomailua ja chillailua kuin suorittamista varten. Alkumatkan mukanamme melonut Teija lähti muiden kiireidensä takia paluumatkalle kohti kaupunkia, me suuntasimme merelle.

Bisaballen

Tuuli alkoi nousta melko nopeasti. Ylitimme vilkkaan veneväylän ja tunnin melonnan jälkeen kurvasimme pitämään juomataukoa Bisaballenin suojaan. Ihailimme tämän luodon komeita kallioita ja nappasimme muutaman valokuvan. Nyt tuuli oli jo varsin napakkaa ja Bysketiin saapuessamme se viuhui jo oikein kunnolla.

Bysket

Saaren koilliskulmasta löytyi hyvä hiekasta ja pikkukivistä koostuva ranta, jolle vedimme kajakkimme. Antin vene täytyi ankkuroida hieman kauemmaksi. Rantatörmän takaa olisi löytynyt mainiot telttapaikat, mutta kannaksen yli pyyhkivän tuulen takia ne olivat nyt käyttökelvottomat. Tasoittelimme meren tuomista kivistä rakentuneelle särkälle teltoille oivat paikat tuulen suojaan. Näistä lasikuulan ja golfpallon kokoisista pienistä pyöreistä kivistä tulikin itse asiassa mitä parhain pohja teltalle ja makuualustalle. Kallion suojassa tuulta piti lähes viidenkymmenen joutsenen parvi ja illalla ihailimme pikkulokkien taidokkaita lentonäytöksiä matalalla rantakivien välissä. Yöllä heräsin siihen, että joku kulkee kivillä aiheuttaen siellä täällä pieniä vyörymiä.  Syyksi paljastui kosteuden esiin houkuttelemat mandariinin kokoiset sammakot. Joskus myöhään illalla leirisaaremme oli ohittanut myös Suomen rannikkoa melova kaksikko, joka majoittui kovan vastatuuliurakan jälkeen lähistöllä sijaitsevalle luodolle.

Yllättävän mukava telttapaikka, kaikki kätevästi lähellä

Yöllä tuuli tyyntyi

Yön aikana tuuli kääntyi ensin lounaasta pohjoiseen ja tyyntyi sitten kokonaan. Keskiviikkoaamuna pääsimme matkaan rasvatyynessä. Kohteemme oli Orregrundin eteläpuolella sijaitseva Bågsören. Matkaa Bysketistä ei taaskaan ollut paljoa. Meloessamme Österhället nimisen luodon ohitse, näkyi tornissa istuvan suurikokoinen lintu. Lehahtaessaan hetken päästä siivilleen, paljastui se merikotkaksi. Ulkosaariston lintuja ruokkeja ja haahkoja näkyi siellä täällä. Bågsöreniä lähestyttäessä saaren pohjoispäässä katseen vangitsi kaksi valtavaa kivenjärkälettä. Jostain syystä nimesimme nämä tissikiviksi. Päästyämme lähemmäs paljastui, että kivien välistä mahtuisi juuri ja juuri melomaan. Pakkohan tämäkin oli sitten kokeilla.

Tissikivet

Bågsörenin silokallioita

Tutun valkoisen moottoriveneen löysimme saaren lounaiskulmasta, jossa oli pieni laguuni upeiden avokallioiden välissä. Näkymä merelle oli kerrassaan huikea. Pystytimme telttamme silokalliolle ja ryhdyimme ruuanvalmistukseen. Kesken kaiken metsän reunan takaa alkoi kuulua lokkien raakuntaa ja merikotka ilmaantui näkyviin puiden takaa. Arvelimme sen olevan sama yksilö, jonka olimme havainneet jo tulomatkalla. Pitkin iltaa saimme ihastella saapuvia ja lähteviä laivoja, joihin kutterit kuljettivat luotseja. Iltapäivästä kävimme melomassa viereisen Orregrundin luotsisaaren ympäri, samalla kiersimme myös oman majasaaremme. Ainoa ikävä piirre tässä kesäparatiisissa oli, että tyyni sää alkoi nostaa meren pinnalle sinilevää.

Orregrund

Aika painua unten maille

Torstaina oli aika lähteä paluumatkalle kohti Kotkaa. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja oli jälleen meille vastainen. Alkumatka sujui onneksi lähes tyynessä, mutta jo vajaan tunnin melonnan jälkeen Ljusan -nimisen saaren kohdalla tuuli alkoi nopeasti voimistua kuuden metrin paikkeille. Boistön kapeikossa veneväylän yli joutui jo hieman puskemaan. Tämän jälkeen olimmekin valmiita lounastauolle, jonka pidimme Fyrhället nimisellä pienellä hurmaavalla luodolla. Kalliolta löysin meren valkaiseman hylkeen leukaluun.

Ljusaklack

Lounastauko Fyrhälletin luodolla

Seuraavaksi ohjelmassa oli vajaan tunnin ylitys terävässä aallokossa yhä voimistuvaan sivuvastaiseen. Parlahden puolelle päästyämme melonta muuttui onneksi vähitellen kevyemmäksi tuulen ja aallokon helpottaessa saarten suojassa. Koska kohteeksi kaavailemamme Tvillingsholman ainoa kunnollinen ranta oli jo varattu, jatkoimme matkaamme vanhaan tuttuun Mosaholmaan. Päivämatkaa kertyi jälleen parisenkymmentä kilometriä. Matkalla näimme parikin merimetsoyhdyskunnan tuhoamaa puuluotoa. Ilta sujui, kuten aiemmatkin saareen tutustuen ja nuotion ääressä juttuja kertoen ja kuunnellen.

Pelikaanilintujen valtakunta

Ilta saapuu Mosaholmaan

Aamulla kajakkia pakatessani löysin edellisenä iltana akunvaihdon yhteydessä hukkaamani GPS:n muistikortin päiväluukun kehyksen päältä. Turhaan olin sitä illalla rantahiekasta yrittänyt hakea. Nautimme aamiaisen aurinkoisella hiekkasärkällä ja lähdimme ennustetun myötätuulen sijasta hiljaisessa vastatuulessa kohti Kotkaa. Tuuli oli tällä kertaa kuitenkin niin kevyttä, että melonta sujui kevyesti. Kajakkikin alkoi pikkuhiljaa olla keventynyt eväiden tultua syödyksi ja vesien juoduksi. Matka sujui joutuisasti ja pian olimmekin jo tutulla taukopaikalla Pyhtään Kuussaren kallioilla.

Loppumatka oli niin tuttu, että se ei enää mitään ihmeellistä tarjonnut. Ehdimme vajaa kahdenkymmenen kilometrin melonnan jälkeen Metsolan vajarantaan juuri parahiksi ennen kuin viikonlopuksi vilkastuva veneliikenne pääsi kunnolla alkamaan.

Yksi hieno retki on taas takana

Tällä retkellä sää suosi todella. Päivämatkat olivat niin maltillisia, että vastatuuletkaat eivät hirveästi haitanneet. Melontamatkaa kertyi yhteensä noin 80 km. Koko retken keli pysyi poutaisena ja lähes koko ajan paistoi aurinko. Mantereella hätyyteltiin hellerajaa, mutta saaristossa ilmasto oli miellyttävämpi. Merellä pärjäsi ilman anorakkia ja silokallioilla oli mukavan lämmintä istuskella iltaisinkin. Öisinkään teltta ei juuri kerännyt kosteutta ensimmäisen yön muutamaa pientä sadekuuroa lukuun ottamatta. Meressä tarkeni hyvin uida ja peseytyä, mutta tyynellä pintaan nousi selviä sinileväkukintoja. Nämä kuitenkin harvenivat ulkosaaristosta lähemmäksi rantaa siirtyessämme. Loistavan melontaretken voi hyvin tehdä miltei kotivesilläkin, aina ei välttämättä tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan.

Retkestä jai kajakkiin muistoksi joutsenen ja kotkan sulat.

Iltapäiväretki Inkeroisista

                                                                                      (kuva.Tommi Hendriks)

 Edellisellä viikolla oli ollut puhetta pienen jokiretken tekemisestä melomalla kanooteilla Inkeroisista alaspäin. Koska tuleva sääennuste lupasi lähipäiville heikkenevää säätä, päätimme lähteä retkelle hyvän sään aikana. Kun tärkeämmät hommat oli ensin tehty, tapasimme Piirteenkosken yläpuolella, josta laskimme kanoottimme jokeen. Itse olin matkassa ensikertalaisena ja joen paremmin tunteva Heno meloi edellä toimien matkanjohtajana ja paikallisoppaana.

Piirteenkosken hillityt kuohut

Piirteenkoski kuohui ja pyörteili hieman, mutta oli mutkaton laskea kanootilla. Seuraavassa joenmutkassa oikaisimme Rahkessaaren pohjoispuolelta kapeahkoa väylää pitkin päätyen Tiirankarin kohdalle. Tästä Susikoskelle meloimme joen oikeaa rantaa pitkin.

Susikosken korkea silta

Susikosken sillan kohdalla virtaus voimistui tuntuvasti ja joki pyörteili vielä pitkälle alajuoksulle. Melonta oli kuitenkin helppoa, kunhan hieman ohjaili ja antoi virran viedä. Pian joki kääntyi kohti etelää ja tuuli muuttui samalla vastaisemmaksi. Kohta saavuimmekin jo Muhjärvelle. Wredebyn yksityisen lentopaikan hangaari tuulipusseineen näkyi hyvin joelle.

Melontareitti kulkee Muhjärven kaakkoiskulmasta

Muhjärveltä meloimme pari kilometriä tasaista jokea ennen, kun tulimmee Kuovinkallion kohdalle. Joen oikeassa reunassa on suosittu laavu, mutta me vedimme kanoottimme vastapäisen rannan aurinkoiselle ja matalalle silokalliolle pientä evästaukoa ja lepohetkeä varten. Olimme meloneet pari tuntia ja matkaa oli kertynyt kaksitoista kilometriä.

Kuovinkallion kanjonissa

Virta alkoi jälleen selvästi voimistua. Kuovinkallion alueen ohitimme Päijänteensaaren kallioleikkausten kohdalta ja olimme hujauksessa Ahvionkoskella. Koska emme halunneet ottaa riskiä kanoottien täyttymisestä Martinkosken kuohuista, valitsimme reittimme oikealta kivikkoisemmasta, mutta matalatyrskyisemmästä kohdasta. Sen verran pujottelua valittu reittimme vaati, että aivan kaikkia kiviä emme kumpikaan tainneet onistua välttämään. Tämän jälkeen leikimme lyhyen tovin Martinkosken alajuoksulla ennen kuin käänsimme keulat jälleen kohti alavirtaa.

Kultaalle saapumassa

Muutaman kilometrin tasaisen osuuden jälkeen virta alkoi jälleen voimistua Kultaankosken yläpuolella. Sompailimme kanoottimme keskeltä jokea tämän koskialueen läpi. Kun lähdöstämme oli kulunut hieman yli kolme tuntia, nostimme kanoottimme rantaheinikkoon. Juuri samalla hetkellä kurvasi Kuovinkallion taukopaikalta soitettu hakuauto paikalle noutamaan meitä takaisin lähtöpisteeseen. GPS näytti tämän helpohkon, mutta mukavan vaihtelevan reitin kokonaispituudeksi seitsemäntoista ja puoli kilometriä.  Tulipa melottua juuri sopiva, hauska ja vaihteleva iltapäiväretki.

Lähtöhetkellä paistoi vielä aurinko. Loppua kohti taivas
alkoi vetäytyä pilveen enteillen tulevaa sään muutosta.

Avokanootilla virrassa

Kun avokanoottimelonnan grand old man Jaakko Mäkikylä houkutteli kiinnostuneita opiskelemaan kanootin käsittelyä virrassa Kymijoen Kultaankoskelle, päätin tarttua tilaisuuteen. Kajakki ja jossain määrin koskikajakkikin ovat minulle ennestään tuttuja välineitä, samoin Kymijoen kosket, mutta avokanoottimelonnassa olen täysin itseoppinut ja aivan noviisi. Ajattelin, hyödyntää tämän oivan tilaisuuden saada lisäoppia kotimaisemissani oivassa harjoittelupaikassa. Kaiken kaikkiaan meitä saapui paikalle alun toistakymmentä avokanoottimelojaa. Suurin osa meistä oli liikkeellä yksiköllä.

Alkuvalmisteluja

Kokoonnuimme lauantaina 27.6. Kultaan rantaan. Alukupuheiden jälkeen kannoimme kanoottimme veteen ja lähdimme läheisen saaren rantaan tuulen suojaan harjoittelemaan skullausta, takaperin melontaa, kaarivetoja, etuperäsintä sekä kahdeksikkoradan kiertämistä eri tekniikoita hyväksi käyttäen. Aurinko porotti armottomasti ja ilman lämpötila lähenteli kolmeakymmentä astetta. Juomaa kului ja hiki virtasi, mutta hauskaa oli.

Ohjeiden antoa

Parin tunnin hikisen treenin jälkeen pidimme lounastauon rannassa keskustellen samalla yhtä ja toista melontaan liittyvää. Tauon jälkeen siirryimme virtaan harjoittelemaan lossaamista ja virran lukemista.  Olin ensimmäistä kertaa eläessäni avokanootilla virrassa ja ennakkoluuloni joutuivat nopeasti romukoppaan. Hämmästykseni oli suuri, kun havaitsin, miten vaivattomasti avokanootilla pystyi itse asiassa virrassa liikkumaan. Kivet näkyvät korkeammalta katsottuna paremmin kuin kajakissa istuen eikä virran rajat puraisseet pehmeämuotoista kanoottia läheskään samalla tavoin kuin teräväpalteista koskaria. Lisäksi vastavirtaan eteneminen onnistui pidemmän vesilinjan ansiosta helpommin ja energiataloudellisemmin kuin lyhyellä koskikajakilla. Toki omat rajoituksensa kanootillakin on. Suuren avotilan täyttymistä vedellä tulee välttää viimeiseen asti, mikä asetti varmuuskertoimen huomattavan korkealle eikä samanlaisia riskejä kuin eskimokäännöksellä helposti oikein päin kiepsautettavalla kajakilla ole mahdollista ottaa.

Kanootilla voi meloa virrassakin

Aikamme itäisessä haarassa harjoiteltuamme siirryimme päähaaraan, jossa aallokko on aavistuksen suurempi. Reskutustaitojakin jouduttiin jo pariin otteeseen harjoittelmaan, vaikka varsinaisesti niiden vuoro oli hieman myöhemmin juuri ennen rantaa palaamista ja päivän päättämistä. Paripelastukset toimivat hyvin ja varsin selväpiirteisesti kuten kajakillakin, mutta itsepelastautuminen on avokanootilla kyllä erittäin hankalaa, todellisissa olosuhteissa ja retkilastissa lähes mahdotonta. Slingin käyttö apuna kanoottiin kiipeämisessä oli minulle uusi asia ja toimi hyvin ainakin silloin, kun kaveri oli tukena. Osa ryhmästämme majoittui teltoissa ja jäi saunomaan Keisarinkoskelle, minä nostin kanoottini auton katolle ja ajelin parikymmentä kilometriä yöksi kotiin.

Iltapäivästä treenattiin reskutuksia

Olin alun perin ilmoittautunut ainoastaan lauantaille, mutta koska päivä oli ollut antoisa, päätin lykätä mökillä odottavia töitä kuumuuteen vedoten ja osallistua lystin pitoon sekä opin saantiin myös sunnuntainakin. Niinpä hurautin aamukymmeneltä takaisin Kultaalle. Osallistujat olivat nyt hieman vaihtuneet, mutta pääryhmä oli saa kuin lauantainakin. Pari melojaa jäi rannan läheisyyteen harjoittelemaan ja suorittamaan EPP2- tutkintoa tai käymään läpi lauantain sisältöjä suurimman osan lähtiessä harjoittelemaan virrassa melomista akanvirtoja hyödyntäen. Läheisen saaren takana sijaitseva sivuhaara tarjosi tähän mitä parhaat harjoitteluolosuhteet. Ennen lounastaukoa laskimme pariin kertaan myös päähaaran pikkuisen kosken.

Monenmoista kalustoa.
Varsin moni näytti olevan matkassa Kolibri soololla

Lounaan jälkeen lähdimme melomaan jokea alas kohti Pernoota. Muutaman kilometrin tasaisen taipaleen jälkeen kantautui Torminvirran kohina korviin. Minä jäin kanoottiini, muiden kiivetessä kivipatoa pitkin ihailemaan tätä lähiseutujen komeinta koskea. Vettä siinä virtasi tällä kertaa varsin vähän. Avokanootilla Torminvirran laskeminen on toki mahdollista, mutta läpi tuskin pääsee ilman, että kanoottiin tulee runsaasti vettä. Vesilastissa olevalla kanootilla alavirran pyörteistä selviäminen voi sitten ainakin kokemattomammalle olla jo sattuman kauppaa. Torminvirran sijasta meloimme leppoisamman ja tasaisemman Vääränkosken akanvirtoja noukkien ja kiveltä kivelle pujotellen.

Tormin padolla

Ruhanväärä

Keskimmäisen koskiportaan meloimme itärannan Ruhanväärän kautta. Reitti oli melko helppo, kunhan vain suurempia kiviä väisteli. Alin koskiporras tarjosi sitten jo aavistuksen enemmän haastetta. Sittaränni ei vähällä vedellä houkuttanut ja vaikutti jälkikäteen alhaalta katsottuna sangen kiviseltä. Valitsimme siis Pykinkosken kiemuraisen haaran, joka sinänsä on helppo laskettava, kunhan vain tietää, minne ohjata. Itse tein piruetin kosken loppuosassa sijaitsevan laakean Hönökiven päällä jäätyäni liian kauan miettimään kummalta puolen sen ohittaisin. Loppuletka ohitti sen tyylikkäästi vasemmalta, kuten kuuluukin.

Vettiksen tyylinäyte

Koko ryhmä Ruhanväärän alajuoksulla

Riemastuttavan ja opettavaisen päivän jälkeen haimme automme Kultaalta ja pakkasimme kanoottimme kotimatkaa varten. Jaskan loppusanojen ja diplomien jakamisen jälkeen suunnistimme tyytyväisinä ja hyvillä mielin kukinkotimatkalle. Illalla pihanurmella oli edessä vielä pohjan tarkastus ja pieni paikkausoperaatio. Jossain vaiheessa päivän tiimellyksessä kanootin keulaan oli syntynyt pakollisten naarmujen lisäksi pieni fiksausta vaativa kolhu. Homma hoitui kätevästi topcoatilla ilta-auringon paisteessa. Opettavaisesta viikonlopusta jmukavassa porukassa jäi hyvä fiilis. Ilma oli loistava ja avokanoottioppia tuli enemmän kuin uskalsin ennalta edes toivoa. Tärkein oivallus oli, että vastoin ennkkoluulojani kanootilla pärjää virrassa malttia ja harkintaa käyttäen varsin hyvin.

Pykinkoski ja Hönökivi

Puhdetöitä pihanurmella

Siikasaaren itäpuolella

Virolahdella sijaitseva Siikasaari ei nimestään huolimatta ole saari vaan pitkä kaakkoon suuntautuva niemi. Koska niemen kiertäminen tekisi mökkirannasta vähintään kymmenen kilometrin lisälenkin, ovat omat päiväretkeni pääsääntöisesti suuntautuneet tämän niemen länsipuolelle Klamilan suuntaan. Tällä kertaa lähdin tarkoituksellisesti tutkimaan Siikasaaren itäpuolisia lahtia. Google Mapsin satelliittikuvien perusteella ja polkupyörää apuna käyttäen selvitin sopivan vesillelaskupaikan kesämökkien kansoittamalta rannalta. Lähtöpaikaksi valikoitu Ravijoen suu.

Kanootin kapean vesille laskin....

Nostin kanoottini auton katolta venevajojen välissä sijaitsevalle kaislapatjalle, sivelin kasvoihin ja käsiin aurinkovoidetta ja aloin kasailla tavaroitani. Tässä vaiheessa huomasin, että polvipehmusteena käyttämäni telttapatja sekä äyskäri olivat jääneet mökkirantaan. Rannalta löytyi kuitenkin rikkinaiset pelastusliivit, joista sai hyvät pehmikkeet kanootin pohjalle ja arvelin pärjääväni ilman äyskäriäkin. Hieman yhdeksän jälkeen aamulla työnsin kanoottini veteen ja aloin meloa koilliseen kohti Porolahtea.

Porolahden alkupäässä kaislaa on vielä maltillisesti

Tämä lahti osoittautui vielä matalammaksi ja ruovikkoisemmaksi, mitä olin edeltä käsin arvannut. Järviruokoa kasvoi joka puolella niin, että rantoja ei monin paikoin juuri näkynyt. Siellä täällä talojen kohdalla rantaan oli raivattu kapea väylä, joka saattoi olla satakin metriä pitkä. Etenkin lahden itäpäässä veden syvyys oli vain joitain kymmeniä senttimetrejä. Sudenkorentoja vilisi joka puolella tuhansittain. Myös haikaroita näkyi runsaasti. Tovin ihastelin laulujoutsenperheenkin touhuja ja kaislikon reunassa köllöttelevää kohtalaisen kokoista haukea. Keskellä lahtea sijaitsevien saarten kiertäminen jäi kaislalabyrintin takia pelkäksi haaveeksi. Matalaan lahteen verrattuna etenkin Korkiasaaren jykevät kalliot loivat melkoisen kontrastin. Lammaskalliolla törrötti ruma avolouhos. Kesämökkejä oli harvakseltaan siellä täällä, lahden suun lähistöllä hieman runsaammin. Koko lahden kiertämiseen kaislikoiden reunoja pitkin kului parisen tuntia ja matkaa kertyi liki kymmenen kilometriä. Tämän jälkeen matka jatkui kapeasta salmesta Ravijoenlahdelle.

Ruovikkoinen lahti tarjoaa mainioita pesimäpaikkoja linnuille

Maisema muuttui avarammaksi kuin taikaiskusta. Näkymä alkoi muistuttaa ruovikon sijasta merenlahtea tai järven selkää. Evästauon ajankohtakin alkoi lähestyä ja meloja kaipasi pikkuhiljaa pientä lepotaukoa. Rannat olivat kuitenkin niin kivisiä tai täynnä kesämökkejä, että sopivan rantautumispaikan löytämisessä vierähti kuitenkin vielä tovi. Tuuli oli alkanut hieman nousta ja samalla mietin järkevää kiertosuuntaa. Päätin meloa vastatuulesta huolimatta itäreunaa pitkin aina Syväsalmeen asti, jossa vaihtaisin puolta Siikasaaren suojaan. Sopiva taukopaikka löytyi Piiniemestä hieman ennen salmen suuta. Nostin kanoottini rannalle ja nautin evääksi ottamani voileipiä, kylmiä lihapullia ja banaanin, siten lepäsin tovin laakean rantakiven päällä.

Tauko on pidetty ja matka jatkuu kohti merta

Vähitellen maisema alkoi avartua ja muuttua yhä merellisemmäksi

Syväsalmen jälkeen maisema avartui entisestään, kun horisontissa näkyi jo avomerta, ulkosaaria, sekä Santion torni. Olin saapunut Maringinlahdelle. Siirryin melomaan tuulen suojaa lähelle Siikasaaren itärantaa. Tämän niemen kallioiseen länsireunaan verrattuna itäranta oli selvästi matalamp ja vehmaampi. Niemen kärkeä lähestyttäessä siellä täällä alkoi kivien välistä pilkottaa myös hiekkarantoja. Meloin lähes päähän saakka ja kävin katsomassa Järviluodon erikoisen näköisen loiston. Kauempaa katsoessani olin luullut sitä hylätyksi linjatauluksi, mutta nyt lähelle päästyäni paljastui, että kyseessä olikin varsin iso betoninen rakennelma. Tämän jälkeen käänsin paattini myötätuuleen ja -laineeseen kohti Suuriniemen länsireunaa.

Järviluodon korkea loisto

Jostain syystä mökit tällä rannalla vaikuttivat vaatimattomammilta kuin useat Siikasaaren puoleiset uudehkot ja hulppeat huvilat. Myötätuuli vaihtui sivutuuleksi ja Syväsalmeen palatessani siirryin taas länsirannalle. Halusin käydä katsomassa Ahdassalmen, olinhan joskus aikonut kantaa kanoottini tästä kohtaa muutaman sadan metrin kannaksen yli Siikasaaren poikki. Salmi osoittautui kuitenkin niin kaislikkoiseksi, että kovin pitkälle ei sinne ollut melomista. Jossain vaiheessa alkoi haista lanta ja arvelin syyksi hellettä sekä läheisen mökkirannan huussia. Hajun edelleen voimistuessa epälin kuitenkin, että jossain lähistöllä saattaa olla pelto. Myöhemmin karttaa katsoessani selvisi, että tuoksu todellakin tuli läheiseltä Sontaniityksi nimetyltä alueelta. Täällä en ehkä välttämättä haluaisi mökkeillä.

Ravijoenlahtea katsottuna etelästä pohjoiseen

Toisten mökkirantojen kuvaaminen ei ole kovin korrektia, mutta
tämä oli sen verran erikoinen näky, että poikkesia periaatteistani

Jatkoin Ravijoenlahden itärantaa pitkin kohti lähtöpaikkaani. Monessa kohtaa rantatörmä oli varsin korkea. Parissa matalammassa kohdassa hieraisin silmiäni. Mökkiranta oli täynnä isoja pystyssä törröttäviä teräviä kiviä.  Tästä kulkee Salpalinja, koko maan halki jatkuva itärajan suuntainen linnoitusketju, jonka eteläinen alkupiste sijaitsee Siikasaaren vastakkaisella rannalla. Näitä kiviä katsellessa kävi selväksi, että tästä kohdin ei vihollisen todellakaan haluttu tulevan. Vähitellen rannat kävivät taas matalammiksi ja lähestyin Ravijoensuuta, mistä olin aamulla lähtenyt matkaan. Tein vielä pienen lenkin pitkin tätä ruskeavetistä jokea ylävirtaan ennen kuin palasin venevajan katveessa odottavalle autolleni. Iltapäivä oli jo pitkällä ja oli aika palata mökille päivällistä keittämään.

Lopuksi meloin ylös pätkän kaakaonruskeaa Ravijokea.
Tästä koivusta mieleeni palautui lukion biologian tunnilta
termi solifluktio eli vuotomaailmiö.