Munapirtti ympäri - Kikkelstuga runt

Munapirtti on Pyhtään kuntaan kuuluva saari Suomenlahden rannikolla. Sen oikea ruotsinkielinen nimi on Mögenpört. Jo useamman vuoden olin suunnitellut melovani sen ympäri, mutta jostain syystä tämä oli aina jäänyt tekemättä. Alkukesästä jokiretkeltä palatessamme, saaren itäreunan ohi meloessamme tämä asia tuli puheeksi ja Jäntin Paula laittoi keskustelumme muistiin. Joitain viikkoja myöhemmin hän palasi aiheeseen ja tiedusteli halukkuutta saaren ympäri melontaan. Muita matkalaisia emme saaneet tällä kertaa kokoon, mutta minua ei tarvinnut kauaa houkutella.

Vanha GPS sai uuden elämän reissua suunniteltaessa.
Aiempien ongelmien syyksi paljastui viallinen muistikortti.

Perjantaina 2.8. tapasimme Keihässalmessa, jonne minä tulin autolla ja Paula meloen mökiltään. Tuuli oli lähes olematon ja ilma edellisviikon helteiden jälkeen sangen raikas. Iltapäiväksi oli luvassa 4 - 5 m/s pohjoistuulta. Päätimme kiertää saaren vastapäivään. Matkaksi arvioimme noin 30 km. Lähdimme matkaan puoli yhdentoista maissa.

Alkumatkasta keli oli tyyni ja poutainen

Ensimmäiset viisi kilometriä menivät Purolanlahden ylitykseen. Sen pohjoisreunassa näimme merikotkan. Tämän jälkeen seurasi noin kolmen kilometrin mittainen kapea ja rehevä ruohikkoränni Kirkkosalmen kautta Ahvenkoskenlahden puolelle. Bergholmen- nimisen pienen saaren pohjoispäässä istui iso lintu kelottuneen männyn latvassa. Linnun lehahdettua lentoon vaalea siiven alapinta paljasti sen kalasääkseksi. Hetken kuluttua paikalle ilmaantui toinen samanmoinen ja kohta erotimme pesän männyn latvassa. Pesässä istui isokokoinen poikanen. Emme halunneet olla häiriöksi vaan jatkoimme matkaamme kohti Imsaloinniemeä, josta kääntyisimme etelään.

Kalasääksi

Männyn latvasta löytyi pesä ja pesästä poikanen

Saaren alasimen muotoinen länsikärki osoittautui hyvin kiviseksi ja rannoiltaan rikkonaiseksi. Meloimme sitä pitkin etelään kahden pienen saaren välistä ja aloimme etsiä sopivaa lounaspaikkaa. Olihan reissumme ylittänyt jo puolivälin ja nälkä alkoi pikkuhiljaa kurnia. Lopulta löysimme parin mökkitontin välistä oivan kallion, jolle vedimme kajakkimme. Kaivoin Trangian esiin ja keittelin vettä kahvia ja retkiruokaa varten. Tauko venyi noin tunnin mittaiseksi ja sen aikana taivas vetäytyi pilveen ja tuuli alkoi nousta. Meidän oli aika jatkaa matkaa.

Puolimatkan krouvissa

Saaren eteläisimmän niemenkärjen ohitettuamme käänsimme keulamme kohti koillista ja todellisuus iski vasten kasvoja. Luvatun 4 - 5 m/s sijasta tuulta oli lähes tuplamäärä ja se tuli miltei suoraan vastaan. Kymmenen kilometrin vastatuulimelonta näissä olosuhteissa ei vaikuttanut erityisen innostavalta. Päätimme edetä suoran reitin sijasta askel askeleelta pienten saarten katveessa kohti suojaisempia vesiä. Pikkuhiljaa rannan läheisyys alkoikin vaikuttaa, tuuli rauhoittui hieman ja aallokko pieneni selvästi. Jatkoimme hyvillä mielin rannan suojassa kohti Keihässalmea.

Avoin merimaisema oli tällä reissulla harvinaisuus

Furuholmenin pikkusaaren jälkeen tiemme erkanivat. Paula jatkoi itään mökillensä ja minä lapoin Keihässalmen satamaan, minne olin aamulla jättänyt autoni. Viimeisen niemen nokassa seurasin vielä tunnistamattomaksi jääneen haukan lentelyä ja kiekumista ennen kuin nousin kajakista Pyhtään melojien laiturille. GPS näytti melotuksi matkaksi 31km ja kello alkoi lähestyä viittä. Koko matkaan reiluine taukoineen oli siis kulunut noin kuusi ja puoli tuntia. Viimeiset kymmenen kilometriä olivat painaneet keskinopeuden alle kuuden kilometrin, mutta eipä tässä ennätyksiä oltukaan tavoittelemassa.

Kiviä näillä ranoilla kyllä riitti. Niin tässäkin salmessa

Matkalla näimme haukkoja, kotkia, haikaroita ja muita merilintuja, pari kalastajaa ja runsaasti sekä pinnan päällä, että sen alla vaanivia kiviä. Veneilijöitä oli liikkeellä vain vähän ja avomerelle ei näkynyt kuin muutamassa kohdin. Lähes aina ulompana oli jokin saari avointa merinäköalaa peittämässä. Viimeisenä ponnistuksena kannoin kajakin rannasta tien varteen ja nostin sen auton katolle. Vastatuuleen melonta oli verottanut sen verran voimia, että tämä alkoi tuntua jo urheilusuoritukselta.

Maali häämöttää.
Keihässalmen laiturissa oli komea purjevene.

Suur-Pisistä Suursaareen

Kotkan Melojien Virolahti - Kotka meriretki melottiin tänä vuonna 12. - 14. 7. seitsemän melojan voimin. Lähtö tapahtui edellisvuoden tapaan Siikasaaren eteläkärjestä, minne kajakit kuljetettiin vajalta autokyydein. Minä lähdin muutamaa kilometriä kauempaa Parunpohjasta ja tapasin toiset Lapurinsalmessa. Ensimmäisenä iltana meloimme ainoastaan lyhyen siirtymätaipaleen Suur-Pisiin, tai Suuri-Pisiin. Molempia ilmauksia tunnutaan käytettävän yhtä yleisesti.

Kajakkilautta Lapurin salmessa. joko kohta päästään matkaan...

Iloksemme Pisissä ei ollut muita veneilijöitä vaan saimme olla paria linnustajaa lukuun ottamatta omassa rauhassamme. Pystytimme teltat ja paistelimme makkaroita nuotion lämmössä. Ilma oli varsin mukava. Taivas oli puolipilvinen ja tuuli tyyntyi yöksi niin, että rantakalliolla seisoviin telttoihin ei tarvinnut viritellä ylimääräisiä naruja. Osa painui pehkuihin jo hyvissä ajoin toisten valvoessa puolen yön paremmalle puolelle.

Iltataivas Suuri-Pisissä

Olimme sopineet lähtöajan vasta kello yhdeksitoista, joten aamulla oli runsaasti aikaa leirin purkamiseen ja aamutoimiin. Näitä suorittaessa aurinkokin alkoi pikkuhiljaa paistaa. Lähdimmekin matkaan varsin kevyesti varustautuneina. Tuulikin oli hyvin hiljainen. Ensimmäisen juomatauon pidimme noin tunnin melonnan jälkeen Ruissaaren ja Mustamaan välisessä salmessa. Samalla päätimme meloa tällä kertaa hieman eteläisempää ja avoimempaa reittiä Suuri-Vaskon eteläkärjen kautta Tammioon. Lounaan keittelisimme siellä.  

Matka kohti Tammioita alkaa. Keula osoittaa
Suursaaren ja Mustamaan salmeen.

Tammiota lähestyessämme taivas alkoi tummentua ja tuuli voimistua. Ilman anorakkia alkoi tulla kylmä. Katselin huolestuneena varsin paksuja pilviä ja aprikoin ehtisimmekö rantaan ennen kuin alkaa sataa. Jouduimme hieman hakemaan sopivaa rantautumispaikkaa. Lopulta eräs ystävällinen rouva viittelöi meidät omaan rantaansa. Täältä löytyikin kajakeille telat ja suojaa tuulelta ja alkavalta sateelta. Samalla tämä jo hieman iäkkäämpi nainen kertoi saaresta ja tarjosi jopa omaa keittiötänsä meidän käyttöömme. Tyydyimme kuitenkin keittelemään lounaamme venevajan suojissa ja pahimman sateen vietimme vajassa sisällä eväitä syöden.

Saapuessamme Tammioon taivas alkoi näyttää uhkaavalta.

Kesäkeittö tuulen suojassa.

Kotvan kuluttua sade lakkasi ja taivas kirkastui. Oli aika lähteä tutustumaan saareen jalkaisin. Viehättävien kujien ja rakennusten lisäksi löysimme paljon merenkulun historiaan ja kalastukseen liittyvää reksvisiittaa, saaren oman museon, kirjaston ja seurantalon. Reilun tauon jälkeen lähdimme jatkamaan matkaamme auringon jälleen paistaessa.

Ilma alkaa kirkastua.

Täältä tullaan Pitkä Kotka

Päätimme meloa seuraavaksi Pitkä-Kotkan kalliolle. Täällä pidimme lyhyen tauon, jonka jälkeen jatkoimme matkaamme Nuokkojen eteläpuolitse. Matkalla vastaan tuli tuttu purjevene, jonka kipparia kävin tervehtimässä. Varsinainen kohteemme oli Vehkaluoto, mutta muutamaa kilometriä ennen sitä sijaitseva Suursaari- nimeä kantava Suuri Mustan eteläkärki tarjosi niin houkuttelevan näköisiä kallioita, että melan alkaessa jo hieman painaa päätimme leiriytyä tähän. Rantaa lähestyessämme männyn latvasta lehahti lentoon komea merikotka.

Nuokkojen kohdalla tuli vastaan tuttu purjevene

Saatuamme teltat pystyyn, tallusteli saaren toiselta rannalta viereiselle kalliolle neljän miehen porukka ilta-auringosta oluen kera nauttimaan.  Eräs miehistä kertoi saaren kuuluvan Haminaan ja olevan entisen Summan kartanon maita. Retkeilijöitä täällä ei kuulemma ole juuri nähty eikä vaikeasti veneellä saavutettavia rantoja ole myöskään rakennettu. Itärannalla on yksi mökki. Eipä noista miekkosista mitään harmia ollut, mutta mieluusti olisimme toki pitäneet koko saaren itsellämme. Kohta he lähtivät jo takaisin ja meille jäi seuraksi vain miljoonat muurahaiset. Näitä pikku petoja tällä saarella riitti käsittämättmän paljon. Onneksi ne eivät tuntuneet olevan mitenkään aggressiivista lajia. Päivän rasitukset saivat melojat telttoihinsa jo ennen iltakymmentä. itse kävin vielä puolen yön maissa ihailemassa komeaa kuunsiltaa ja lähes täysikuuta Kuutsalon yllä.

Haminan Suursaaren rantakallioita ilta-auringossa.

Kuu Kuutsalon yllä

Aamulla kaikki olivat jalkeilla jo aikaisin ja pääsimme jatkamaan matkaamme hyvissä ajoin. Meloimme nyt idyllisen Vehkaluodon kautta. Siellä näytti olevan  teltta kalliolla ja vene rannassa. Ehkä oli vain hyvä, että emme olleet pinnistelleet illalla tänne asti. Toinenkin vene saapui vielä meidän meloessamme laguunissa. Eteläisin kalliosaari, jolla sijaitsee linjataulut näytti kuitenkin niin houkuttelevalta että päätimme palata tänne vielä jossain vaiheessa takaisin.

Sunnuntaiaamuna oli upea melontasää

Matkalla Vehkaluotoon jouduimme odottamaan väylän reunassa
 Haminasta lähtenyttä laivaa

Vehkaluodon jälkeen matka jatkui kohti Kuutsalon Santaniemeä. Päätimme pitää lounastauon aivan niemen kärjessä. Lounaan jälkeen pidimme vielä pikku tauon ennen kuin lähdimme runsaan kymmen kilometrin pituiselle loppusuoralle kohti Metsolan vajarantaa. Meloimme Tiutisen itäpuolelta Hallan sataman ohi. Vanhan Hallan sillan purkutyöt olivat edenneet siihen pisteeseen, että vanhoista teräskaarista ei ollut enää jälkeäkään. Paikoillaan oli pelkät pilarit ja työmaasta varoittavat poijut ja valot. Metsolaan saavuimme viistoista yli kolme. Kokonaismatkaksi tuli noin 50km, minulle muutama kilometri enemmin. Reissu oli kokonaisuudessaan oikein hieno ja onnistunut. Melontasää oli oiva ja itse pidin kovasti tästä hieman ulommasta reitistä. Kruunuina mieleen jäivät vierailu Tammiossa ja uuden leiripaikan löytäminen Haminan Suursaaresta.

Viimeinen tauko pidettiin Kuutsalon Santaniemessä

Tiistai-iltana Pernoossa

Koskimelontaseura Kohinan viikkomelonta pidetään tiistai-iltaisin. Tällä kertaa vetovuorossa ollut Aija oli houkutellut minut ja pari muuta mukaan Pernoonkoskelle. Tarkoitus oli osallistua melontaan ja toimia myös tarvittaessa apukäsinä. Tästä kymmenen melojan ryhmästä osa oli kesän kurssilaisia.

Päättävaisesti vastavirtaan

Kuuden aikaan vesille lähtiessämme aurinko paistoi kuumasti, mutta hetkeä aikaisemmin kaupungin yli oli pyyhkäissyt voimakas sadekuuro. Lähdimme melomaan ylävirtaan tuttua reittiä Ruhanväärän kautta Torminvirralle. Osa meloi koko matkan, muutama kantoi kajakin keskiportaan pienen kalliokielekkeen ohi.

Osa meni melomalla, osa kantamalla

Keskittyneitä ilmeitä ennen laskua

Tormilla oli muutama taituri surffailemassa, me tyydyimme lähinnä laskuhommiin. Kotvan aikaa melottuamme taivas tummeni ja ukkosen jylinä lähestyi. Hetken päästä alkoi sade. Tämä ei tosin enää haitannut, sillä aloimme olla märkiä kosken pärskeistä jo muutenkin. Jokivesi oli lämmintä ja vedenkorkeuskin oli jo hieman kasvanut alkukesän matalista lukemista. Koski oli ihan kivassa melontakunnossa. Muutaman kerran illan mittaan tarvittiin reskutustoimia kajakin kellahdettua virrassa kumoon.

Päättävaisesti kohti tyrskyjä

Torminvirta oli mukavassa laskukunnossa

Aikamme Tormilla laskettuamme lähdimme paluumatkalle itäisen kiertoreitin kautta. Täällä pysähtelimme muutamassa kohdin hieman leikkimään mukavissa virtapaikoissa. Matkalla käännyin poimimaan yhden omistajaltaan karanneen ja kiven pyörteeseen kellumaan jääneen melan.

Paluumatka alkaa

Välillä pysähdyttiin ihmettelmään virtaa

Keskiportaan laskimme länsireunaa pitkin ja takaisin Kontille saavuimme Sittarännin kautta hieman ennen puoli yhdeksää. Olipa kiva iltapuhde mukavan tuntuisessa porukassa ja oli mukava meloa välillä hieman isommassakin porukassa. Ties, vaikka täällä tulisi käytyä vielä useammankin.

Sittaränni kutsuu!

Jälleen kerran joella

"Kaukaa taas palaan joelle kerran
Se mua tuudittaa ja saan unohtaa
Huuhdon huoleni jokeen taas kerran
Sen viileys mua rauhoittaa"....

Ruotsinpyhtään Ruukin idyllistä tehdasmiljöötä. 

Aina silloin tällöin olen kyseenalaistanut tämän noin 70 kilometrin mittaisen Kotkan melojien perinteisen jokiretken mielekkyyden. Raskaasti lastattujen kajakkien kantaminen ohi patojen kun on melkoisen rankkaa hommaa. Hyvä, että kuitenkin tuli taas lähdettyä matkaan. Retki oli oikein onnistunut.

Tänä vuonna meitä lähtijöitä monen yhteensattuman jälkeen oli vain neljä. Isossa porukassa on toki mukava retkeillä, mutta tällaisella tiiviillä ja kokeneella sakilla patojen ohitukset sujuivat jouhevasti ja muu säätäminen jäi vähemmäksi ja koko homma toimi muutenkin oikein mainiosti.

Aurinko hymyilee. Matka on taas alkanut.

Kokoonnuimme vajalle perjantai-iltana viiden maissa ja siirryimme kahdella autolla Kultaankoskelle, josta lähdimme kajakkien pakkaamisen jälkeen Kymijokea myötävirtaa merta kohden hieman kuuden jälkeen. Noin tunnin melonnan jälkeen saavuimme Hirvivuolteen säännöstelypadolle. Tällä kertaa myös lännenpuoleiset patoluukut olivat auki, joten meidän tuli rantautua hieman tavallista aikaisemmin, mikä toi omaa lisäväriä kajakkien kantamiseen.

Matala oja tien ja nostopaikan välissä teetti hieman lisätöitä.

Hirvivuolteelta on noin tunnin melontamatka Hirvikoskelle, jonka selvitimme laskemalla. Vähäisen virtaaman takia kosken lasku sujui pitkälläkin kajakilla varsin helposti. Varmuuden vuoksi tyhjensin kuitenkin irtotavarat jalkatilasta ja kannelta ja kiikutin ne Ikean kassissa alajuoksulle ennen kuin antauduin virran vietäväksi.

Hirvikoski on onnellisesti takana ja suunta käy kohti Tammijärveä.

Hirvikoskelta Tammijärven pohjoispäässä sijaitsevaan Antinrantaan oli jälleen noin tunnin melominen. Saavuimme paikalle iltakymmenen maissa, pystytimme teltat ja istuimme hetken iltapalaa itikoiden seurassa nauttien ennen kuin vetäydyimme keräämään voimia seuraavaa päivää varten.

Antinarannan kaislikkoa lauantaiaamuna

Lauantaiaamu aukeni aurinkoisena, mutta Tammijärveä ylittäessämme taivas vetäytyi pilveen ja lännenpuoleinen tuuli alkoi hieman voimistua. Tammijärven jälkeen erkanimme Pyhtäänhaaran laskureitiltä ja suuntasimme kohti Ruotsinpyhtään Ruukkia, jossa jalkauduimme kantamaan kajakit padon yli. Taivas aukeni pilvestä ja aurinko tuli mukavasti esille. Ruukissa pidimme jokiretken hengen mukaisesti kunnon herkuttelutauon asioimalla paikallisessa lounasravintolassa.

Sademetsätunnelmia juuri ennen Ruukkia

Kunnon ateria antaa voimia ja kruunaa melontapäivän.

Tukevan aterian antamalla energialla selvitimme vajaa tunnin vastavirtaosuuden takaisin Pyhtäänhaaran päävirtaan kohti Stockforssin patoa ja Pyhtään kirkonkylää. Matkalla kohtasimme saman perämoottorilla matkaa taittavan veneilyseurueen kolmeen kertaan. Padolla lainasimme kevytrakenteista venetraileria ja siirsimme sillä kajakkimme kaksi kerrallaan vanhan voimalaitoksen padon ohi.

Stockforss ohitettiin kärryjä käyttäen.

Onkohan tämä Suomen surkein virallinen vesillelaskupaikka?

Seuraavana etappina häämötti vajaa tunnin melontamatkan päässä odottava Strukan sulku. Tähän mennessä olen aina istunut kajakissa odottaen porttien aukeamista, mutta tällä kertaa sain pikaperehdytyksen tämän maamme ainoan käsikäyttöisen merelle johtavan kanavan toimintaan. Yksissä tuumin Juhan kanssa hoidimme sulutuksen Paulan ja Teijan toimittaessa kajakit kanavan läpi.

Sulun täyttymistä odotellessa.

Muhkeat puiset sulkuportit

Sulutuksen jälkeen seurasi tämän retken Via Dolorosa halki pitkältä tuntuvan jokisuiston ruovikon ja Purolanlahden kohti keihässalmea ja siellä odottavaa Pyhtään Melojien rantaa. Keihässalmessa hyvästelimme matkaseuranamme toimineet Paulan ja Juhan ja jäimme pitämään evästaukoa ja keräämään hieman voimia jatkaaksemme vielä illaksi kohti saaristoa.

Vielä hetki ennen kuin päästään merelle

Pari melontakaveria oli lähtenyt iltapäivällä Kotkasta melomaan kohti Koukkusaarta. Odotimme heiltä tietoa tarkemmasta leiripaikasta ja lähdimme mukavassa sivumyötäisessä tuulessa, mutta omituisessa ristiaallokossa kohti samaa pistettä. Runsaan tunnin melottuamme tarkkasilmäinen Teija erotti rannalla jotain punaista, joika oletimme olevan ystäviemme kajakit. Suuntasimme sinne ja pian olimmekin jo teltan pystytyshommissa. Keittelimme evästä ilta-auringon paisteessa ja painuimme pehkuihin hyvissä ajoin.

Matkalla Koukkusaareen

Tätä maisemaa ehti taas jo kaivata

Yöllä kävi navakka tuuli, mutta aamulla se oli onneksi laantunut. Heräsimme auringon paisteeseen ja hoitelimme aamutoimet ja pakkaamiset turhia kiirehtimättä. Kello yhdentoista maissa olimme taas vesillä ja lähdimme saaren eteläkärjen kiertäen kohti Kotkaa. Melontakeli ei olisi tämän parempi  voinut olla. Koska meillä ei ollut mikään kiire takaisin, päätimme vielä meloa Mussalon rannalle Niinilahteen kahvipaussia pitämään. Merituuli alkoi heräillä ja saimme mukavan myötäisen kohti Metsolaa, jonne saavuimme hyvissä ajoin iltapäivällä.

Sunnuntaina merellä oli upea melontakeli

Muita tekstejäni samalta retkeltä aiemmilta vuosilta:
http://pikkulokki.blogspot.com/2018/07/reipas-jokiretki.html
http://pikkulokki.blogspot.com/2015/06/jokiretkeilya.html


Riki Sorsa: Joki

Kaukaa taas palaan joelle kerran,
se mua tuudittaa ja saan unohtaa,
huuhdon huoleni jokeen taas kerran
sen viileys mua rauhoittaa.

Huoleni hukkuen keskellä aikaa
mä jäin yksinäin ja ympärilläin
vieraat kasvot loi rahasta taikaa
ne taivasta kai lavastaa.

Kauan kiertänyt oon
nyt eksyneen huutoon
sain viimeinkin vastauksen.
Mä ympyrää juoksin kai suoritusten
joka päättyy näin sulkeutuen

Kaukaa taas palaan joelle kerran,
vaan vie se mua ei mukanaan.

Jälleenn kotiini tuun
ja jää matkalaukkuun vain muistoja eilisien.
Ja virta vie mukanaan laukun sen,
minä jään enkä pois tahdo en.

Kaukaa taas palaan joelle kerran,
se mua tuudittaa ja saan unohtaa,
huuhdon huoleni jokeen taas kerran
sen viileys mua rauhoittaa.

Koskimelontakausi avattu

Hirvikosken hontto hymyili  

Edellisestä tämän blogin päivittämisestä alkaa olla jo aikaa. Lisää tekstiä kesäkuun mietteistä ja melonnoista sekä jokiretkestä on tulossa myöhemmin, kunhan vain maltan säiden puolesta pysytellä sisällä näppaimistön ääressä.

Jotta kesäkuu ei jäisi aivan ilman päivitystä, teen tikusta asiaa ja ilmoitan, että koskimelontakausi tuli viimein avatuksi torstaina 27.6. Hirvikoskella. Hontto oli helpossa kunnossa ja koskimelonta tuntui mukavalta pitkän tauon jälkeen.

Alkukesän melontamietteitä

Istun mökin pöydän ääressä ja katselen merelle. Kirjoitan tätä tekstiä lyijykynällä ruutupaperille. Polkaisin tänne Klamilaan edellisenä päivänä sähköfillarillani, silloin oli hyvä ilma. Nyt sataa välillä hienoista tihkua. Suljin juuri transistoriradion häiritsemästä, ainoastaan kello raksuttaa seinällä. Kävin eilen illalla tuulen tyynnyttyä melomassa pienen lenkin kanootilla. Nyt vähän harmittaa, että tuli nostettua se jo takaisin teloilleen. Pikku sateesta huolimatta sillä olisi nyt aamutyynessä hyvä meloskella. Tyydyn kuitenkin seuraamaan sisältä uikunpoikasten lentoharjoituksia ja kuuntelemaan laulujoutsenten töräyttelyä lahdella. Illalla vielä aion polkea 50 kilometriä takaisin kaupunkiin osallistuakseni viikkomelontaan. Lähipäivinä ehdin ehkä jo retkellekin.

Juhannuksena oli kelpo kesäkeli

Juhannus oli säiden puolesta hieno. Silloin pääsin vesille niin kanootilla kuin kajakillakin, teinpä pienen pyrähdyksen suppilaudallakin. Kun viime syksynä ostin itselleni avokanootin, päädyin pieneen kaksikkoon, jotta saisin myös toisinaan perheenjäseniä mukaani vesille. Juhannuksena sekä vaimo, että kumpikin pojistani istui vuorollaan tämän 14-jalkaisen pikkukanootin etupenkillä. Pääsääntöisesti tämä inkkari on kuitenkin palvellut minua soolona.

Harvinaista melontaseuraa

Välillä mökkirannassa virui vierekkäin sekä vanhasta purjelaudasta tehty suppilauta, kanootti sekä merikajakki. Hämmästyin, kun näin pikkukanoottini ja merikajakin kylki kyljessä. Pienenä pitämäni kanootti vaikutti täysmittaiseen kajakkiin verrattuna sekä tilavuudeltaan että leveydeltään valtamerilaivalta. Kun otetaan huomioon vielä avokanootin korkeus ja tasainen pohja, ei ole mikään ihme, että siihen ottaa aavalla tuuli helposti. Tähän kanoottiin olen tilannut myös ilmapussit lisäkellukkeiksi. Pussien saavuttua luvassa on pikku askartelua niiden kiinnityksen parissa. Sitten on tarkoitus ruveta harjoittelemaan reskustustaitoja avokanootilla.

Yllättävä kokoero

Juhannusviikolla järjestettiin myös seurani, Kotkan Melojien yleiset reskutusharjoitukset. Osanotto ei ollut suuren suurta, mutta noin kymmenen melojan voimin harjoittelimme yksin ja pareittain tuiki tärkeitä pelastautumistaitoja vajarannassa.

Porukalla pelastautumisia treenaamassa

Talvella internetin melontapalstalla oli vilkasta keskustelua pelastautumistaitojen hallinnan vaatimisesta seuratoimintaan ja yhteisille retkille osallistumiseksi. Otin osaa itsekin tähän keskusteluun ja pidin tällaista vaatimusta perusteltuna yleisen viihtyvyyden ja turvallisuuden kannalta. En lämmennyt ajatukselle, että esim. takakannella kulkevat paukkuliivit toimisivat turvallisuutta lisäävinä apuvälineinä ja voisivat osaltaan korvata puutteellisia reskutustaitoja

Koska perheessämme on yhteensä neljät paukkuliivit ja ylimääräisiä vanhaksi menneitä patruunoita ja kaasusäiliöitä on kertynyt pilvin pimein, päätin vihdoin itsekin testata paukkuliivien toimintaa käytännössä.

Viikkomelonta 12.6.

Hyppäsin suppilaudalta mereen liivit päällä. Parissa sekunnissa ne täyttyivät, kuten kuuluukin ja osoittautuivat mainioksi kellunta-avuksi. Melko pian ne käänsivät kantajansa selälleen ja pitivät pään korkealla ja hengitystiet vedenpinnan yläpuolella. Melonnan kannalta ongelmallista on, että lauettuaan paukkuliivit ovat paksut ja kömpelöt. Niiden kanssa on lähes mahdotonta uida vatsallaan ja myös takaisin laudan päälle kiipeäminen tuotti jossain määrin ongelmia. Kajakin reskuttaminen paukkuliiveissä vaatinee jo akrobaatin taitoja. Myös valmiiksi lauenneitten paukkuliivien päälle pukeminen on hyvin hankalaa ja pelastusrenkaana ne toimivat selvästi kajakkia huonommin. Tämä kokeilu vain vahvisti ennakkokäsitystäni, että ainakaan kajakkimelonnassa paukkuliiveillä ei ole järkevää jalansijaa.

Juhannustuulahdus

Lauantaina juhannuspäivänä oli kova tuuli. Haminan suurlippu repesi laskutoimissa ja itäiselle Suomenlahdelle annettiin varoituksia jopa 15 m/s lukemista. Meloin kajakilla suojaista rantareittiä pitkin Klamilan kalasatamaan. Moottoriveneitä ei juuri näkynyt liikenteessä, kaikki tuntuivat olevan saaressa tuulta pitämässä. 

Lähtiessäni paluumatkalle niin ikään saarten suojassa, tuli ulapalta melkoisen epävakaasti myötälaineessa horjahteleva kahdeksanmetrinen lasikuitufiskari. Ohjaamosta katseltiin merelle pyrkivää melojaa hieman epäuskoisin ilmein. Aste asteelta pelasin itseni sellaisille paikoille, että kotimatkalla olisi luvassa kunnon surffit. Aivan niin ulkoa, mitä olin alun perin suunnitellut, en tohtinut yksinäni lähteä melomaan. Rantaa kohti tulevat laineet yhdistettynä lämpimään meriveteen vaikuttivat koostaan huolimatta niin turvallisilta, että en nähnyt yksinmelonnasta olevan isompaa riskiä. Nytkin oli tiedossa  reilun viiden minuutin pätkä käytännöllisesti katsoen kokonaan aallolla surffaten. Alun jälkeen tehtäväkseni jäi lähinnä vain ohjailu siten, että kajakki pysyi suunnassa ja allon harjalla.

Nautittavaa menoa

Rannan lähetessä aalto alkoi kasvaa ja muuttua jyrkemmäksi. En olisi tohtinut pudottautua siltä millään pois, mutta salmen suulla odottava kivinen aallonmurtaja ei vaikuttanut kovinkaan houkuttelevalta vaihtoehdolta. Venyttelin aallolla ratsastusta viimeiseen asti ja lopulta alkoi tulla jo huoli, kuinka pudottautuisin hallitusti sen kyydistä. Onnistuin kuitenkin kääntämään kajakin poikittain ja nojaamaan sivulle siten, että aalto luiskahti alta ja itse pääsin hallitusti salmen suuaukosta sisään. Tämän hienompia surffeja en ole ennen tainnut merikajakilla kokea. Tässä yhteydessä Seabird Scott on kyllä oiva ja helposti hallittava peli.

Kevyesti keskellä kesää

Juhannuslukemisena minulla oli August Ramsayn klassikko Kesämatkoilla Kanootissa. Tämän 1890 painetun teoksen kieli on toki vanhahtava ja osa käytetystä sanavarastosta nykykielestä jo kadonnut, joten lukeminen vaati alkuun hieman keskittymistä. Kovin erilainen Suomi oli 130 vuotta sitten. Moni melontaan liittyvä pohdinta vaikutti silti edelleenkin varsin ajankohtaiselta. Kirjassa muun muassa pohditaan, kummat ovat paremmat melontajalkineet vedenpitävät rasvanahkaiset puolisaappat vai helposti riisuttavat pieksut. Sitä täydellistä melontajalkinetta ei taida olla vieläkään löytynyt. Ihmetellä täytyy tuon ajan ihmisten rohkeutta, ennakkoluulottomuutta ja viitseliäisyytä, mitä on tarvittu tämänkin kirjan reittien melomiseen aikana, jolloin melontatieto ja -välineet ovat olleet vielä aivan lapsenkengissään.

Purjettakin kirjan melojat kokeilevat välillä apuna, mutta lopputuloksena on, että melakanootti ei ole mikään hyvä purjehdusvene. Saman asian olen itse todennut myötätuulipurjetta kajakissa kokeiltuani. Koskenlaskussa matkalaisten haittana on vesistöissä uitettavat tukit, joita nykyään ei juuri onneksi tapaa. Koskenlaskuun annetaan ohjeita ja kehotetaan tarkastamaan reitti ennalta rannalta. Lääketarpeiksi mukaan ehdotetaan otettavaksi mm. kiniiniä ja ooppiumia, jälkimmäistä toki vain lääkärin ohjeiden mukaan. Melojanaiselle asuksi suositellaan asuksi päällyspaitaa ja lyhyttä flanellihametta. Liialta auringolta kehotettiin suojautumaan pitkillä hihoilla jo tuolloin. Kirjan lopussa on vielä niin yksityiskohtaiset rimakajakin rakennusohjeet, että niiden avulla moisen kulkuvälineen voisi rakentaa nytkin.

Mikäli vain kiinnostaa, kyseinen teos on ladattavissa elektronisessa muodossa ositteessa: http://www.doria.fi/handle/10024/101152

Klassikkoteos sähköisessä muodossa