maanantai 20. huhtikuuta 2020

Suunnan muutos


Hankin avokanootin syksyllä 2018 monipuolistamaan melontaharrastustani. Päädyin tuolloin pikku kaksikkoon, jolla olisi mahdollista meloa yhdessä vaimon tai lasten kanssa. Käytännössä olen kuitenkin melonut kanoottiani yksin etupenkiltä perä menosuuntaan, kuten symmetristä kaksikkoa on tapana soolona meloa. Nyt tähän on tullut muutos. Tästä lähtien melon kanoottiani oikein päin keula edellä.

Entisestä keulasta tuli nyt perä tai päin vastoin.
Vasta edes tämä kotka saa katsella taaksepäin.
Heti ensimmäisistä vedoista alkaen olen melonut polviasennossa nojaten vain kevyesti istuimen etureunaan. Vain ani harvoin iltatyynessä väsyneenä kotiin palatessani olen istahtanut itse penkille. Sitäkin useammin olen kaivannut painopisteen siirtämistä eteenpäin lähemmäksi aluksen keskipistettä. Tässä minua on auttanut Ikean kassissa kulkenut keulaan asetettava kivi. Silti olen toisinaan joutunut siirtymään itse niin, että reidet ovat lähes kiinni keskilängessä. Tällöin vartalon tuki jää puuttumaan ja asento käy pidemmän päälle melkoisesti kuormittamaan reisiä.

Monesti olen miettinyt erilaisia ratkaisuja penkin siirtämisestä eteenpäin sen etureunaan kiinnitettävään levikeeseen. Kolmas vaihtoehto on ollut polvistumistuen tekeminen. Jostain syystä nämä ideat ovat kuitenkin jääneet aina suunnitelman tasolle. Lopulta sitten hankin ja asensin kneeling thwartin.

Siinä se nyt on asennettuna ja valmiina koemelontaan.
Kiinnitysruuvien päät ovat vielä katkaisematta.
Koska kuivapukuni oli mennyt rikki, jouduin vierailemaan melontatarvikeliikkeessä. Samalla ostin myös uuden melan ja reilun kokoisen kuivasäkin. Sitten katselin hieman yksiköitä. Jostain mieleeni putkahti edellisellä viikolla melontapalstalla käyty keskustelu polvistumistuen asentamisesta ja kysäisin sopivia ruuveja moisen aparaatin kiinnittämiseksi. Ajatukseni oli rakentaa puuosat itse. Nähtyäni kaupassa ohuemmista viiluista kaarevaksi laminoidun ja pintakäsitellyn tuen päädyin kuitenkin ostamaan sellaisen valmiina. Sen suunnitellun kuivapuvunkin ostin. Se on samanlainen Ursuitin AWS kuin seitsemän ja puoli vuotta aikaisemmin hankkimani erinomaiseksi osoittautunut edellinen pukuni. Ainoa ero, jonka keksin, oli tehtaan merkin uudistuminen.

                        
                                Hyvää ei tarvitse paljon parantaa. Ainoa löytämäni ero vuoden 2013 ja 2020 mallissa. 

Viikonloppuna sitten asensin ostamani kaarevan laudankappaleen kanoottini takapenkin ja längen puoliväliin noin 40cm längen taakse. Vaikka työ vaikuttaakin hyvin suoraviivaiselta, sain siihen silti kulumaan liki pari tuntia. Ensin täytyi pähkäillä ja merkitä paikka. Sitten katkaista tuki molemmista päistään sopivan pituiseksi juuri kyseiselle paikalle asennettavaksi. Tämän jälkeen oli korokepalojen lyhentäminen ja lopuksi ruuvinreikien poraaminen itse tuen lisäksi kanootin partaaseen. Lopulta työ oli valmis ja aamun puuskainen tuuli rauhoittunut. Söin pienen välipalan ja lähdin koemelonnalle.

Vanhoja venevajoja ja etätyötäisen erakkoparta.
Posottelin sivumyötäisessä Siikasaaren länsireunaa kohti Lapuria. Sopivasti kallistettuun tukeen oli helppo nojata ja asento oli huomattavasti mukavampi kuin terävää penkin reunaa vasten. Myös jaloilla oli nyt paremmin tilaa, vaikka asensinkin tuen jotakuinkin samalle korkeudelle penkin kanssa. Kanootti oli kuitenkin muuttunut selvästi luovikärkkääksi, sen keula tuntui hakeutuvan kohti tuulta. Siirsin keulasta kiven tilalle vaihtamani viiden litran vesikanisterin taakse ja tasapaino löytyi saman tien. Tämän jälkeen kanoottia oli helppo meloa.

Siikasaaren komeita rantakallioita
Meloin Lapurin salmesta ulos itään ja kiersin Lapurin saaren. Sen etelärannan kalliolla tuulensuojassa pidin lounastauon komeaa merimaisemaa ihaillen. Takaisin päin lähtiessäni sain niskaani muutamia varsin räväköitä puuskia eikä matka lähes suoraan vastatuuleen oikein tahtonut edetä. Puuskien helpotettua suuntasin sivuvastaiseen kohti Santsaaren pohjoispäätä ja täältä kohti Klamilaa. Suojaisia rantoja ja lahden pohjia hyödyntäen meno oli nautinnollista kanootin ollessa nyt helpommin hallittavissa kuin koskaan ennen.

Lounasmaisema
Hauet olivat rantakaislikoissa kutupuuhissa ja vesilintuja oli joka paikassa. Niin laulu- kuin kyhmyjoutsenetkin rakensivat pesää, merilokki söi saalistamaansa isoa ahventa ja Harmaahaikara lekotteli taivaalla. Kaislikot ja rannat kuhisivat sorsia, telkkiä ja koskeloita. Tiirat ja naurulokit kurvailivat siellä täällä, meriharakat seisoivat rantakalliolla ja merimetsot istuivat kivillä. Näillä vesillä hieman harvemmin näkemäni haahkapariskunnankin tapasin ulapalta uiskentelemasta. Rannoilla ihmiset asentelivat takaisin talven jäljiltä vinksin vonksin painununeita laitureitaan.

Tästä olisi vielä päässyt. Katsoin silti parhaaksi kääntyä takaisin.
Tinkasen kylän kohdalla yritin meloa kapeaa ojaa ylös. Kartan mukaan toisessa päässä olisi ollut Hinkkajärvi. En kuitenkaan päässyt kovinkaan pitkälle, kun ranoilta kaatuneet puun rungot katkasivat tieni. Sain juuri ja juuri paattini ympäri ja palasin omia jälkiäni takaisin merelle. Mökkilahdella silkkiuikuilla oli kosiotanssit meneillään ja matkamittari näytti 18 km. Tämä matka oli mennyt mukavammin ja helpommin kuin kenties koskaan aikaisemmin. Painopisteen korjaamiseksi olisi varmasti pitänyt ryhtyä tuumasta toimeen jo aikoja sitten. Tällä hetkellä polttelisi hieman myös aidon soolokanootin hankinta, mutta saa nähdä kumpi tässä asiassa voittaa, järki vai tunne.







sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

Vanhalla kaavalla



Muista turvaväli
Aika monena melontakautena kevään ensimmäinen päiväretki on tehty tuttuun lähisaareen, niin myös tänä keväänä. Kotkan edustalla sijaitsee Lehmäsaari, paikallisten keskuudessa pelkkä Lehmä. Se on suosittu retkeilykohde hiekkaisine rantoineen ja grillikatoksineen. Metsolan kajakkivajalta sinne on jotakuinkin kymmenen kilometriä, joten tässäkin mielessä se sopii mainiosti lyhyen melontaretken kohteeksi. Keskikesällä paikka on usein niin ruuhkainen, että se tekee mieli kiertää kaukaa, mutta näin kauden alussa arvelimme, että siellä saa olla vielä rauhassa.

Aamulla paistoi aurinko
Tutkimme ennakolta pääsiäisen sääennusteita ja valitsimme lähtöpäiväksi pitkäperjantain. Lähtöajaksi sovittiin kello yhdeksän. Vajalle ilmestyi tuolloin neljä melojaa, joten tältä osin pysyimme valtioneuvoston suosituksessa välttää yli kymmenen ihmisen kokoontumista viruksen leviämisen estämiseksi. Sääennuste lupaili heikkoa tuulta ja poutaa, mutta jo lähtöhetkellä mantereen yllä olevat pilvet näyttivät kasvavan niin korkeiksi, että olisi varsin todennäköistä, että niistä rapsahtaisi jossain olomuodossa raikas keväinen kuuro.

Pakkasimme siis eväät matkaan ja lähdimme auringonpaisteessa ja myötävirrassa kevyen myötätuulen saattelemana kohti tuttua retkisaarta. Meno tuntui aamutuimaan hieman tahmealta, mutta todellinen matkavauhtimme oli jälkikäteen gps-jäljestä tarkasteltuna varsin mukava. Keli oli niin hyvä, että meloessa tahtoi tulla lämmin. Runsaan puolentoista tunnin kuluttua olimme kohteessamme.

Kohteessa
Päätimme rantautua itärannan aurinkoiseen laguuniin. Siellä näkyi olevan telttasauna sekä kaksi moottorivenettä. Näistä toinen oli poijussa lahdella ja toinen vastakkaisella rannalla. Ihmisiä ei ollut näkyvillä. Nousimme mäen ylös grillikodalle ja teimme sinne tulet. Saimme paistella makkarat ja syödä eväät aivan omassa rauhassamme. Taukokin venähti reilun mittaiseksi. Lopulta, kun eväät oli syöty, vatsat täynnä ja tuli grillissä hiipunut, palasimme rantaan kajakkien luo. Kello oli nyt yli puolen päivän ja ihmiset kaupungissa heränneet, sillä laguunia lähestyi muutama vene. Ennätimme pitää taukomme juuri sopivasti ennen iltapäivän ruuhkaa.

Ny rillataan...
Kotimatkalla päätimme kiertää saaren eteläkärjen. Aurinko alkoi vetäytyä pilvirintaman taakse ja tuuli hieman nousta. Ilma oli kuitenkin edelleen kirkas ja näkyvyys hyvä. Venäjälle kuuluva Suursaari erottui kutsuvana horisontissa. Saaren kärjessä tuli vastaa yksinäinen kajakki. Arvelimme oikein, kyseessä oli Mansikkalahdesta lähtenyt seuramme konkarimeloja, joka oli kiertämässä samaa saarta vastakkaiseen suuntaan. Pienen juttutuokion jälkeen käänsimme keulamme pohjoiseen ja paluumatka alkoi.

Suursaari horisontissa
Varsin pian pohjoisen puoleiset tuulenpuuskat voimistuivat ja taivaalta alkoi tuprutella milloin räntää, milloin rakeita. Onneksi nämä kuurot olivat lyhyitä ja niiden välissä paistoi aina hetken aurinko. Tuuli oli kuitenkin ennustettua voimakkaampi, ehkä noin seitsemän metriä sekunnissa. Nopeasti noussut aallokko oli tuttuun tyyliinsä varsin terävää. Yhdessä terävien puuskien kanssa se välillä lähes pysäytti laivueemme kulun eikä kohteeksemme ottamamme Kokourin mutkan punainen reunamerkki tuntunut lähestyvän lainkaan.

Paluumatka tarjoili vaihtelevaa keliä.
Rakeita sylissä
Reilun tunnin puurtamisen jälkeen olimme viimein Katariinanniemen suojassa ja pidimme lyhyen juoma- ja huilitauon. Jatkaessamme matkaa kohti Keisarinsatamaa, saimme niskaamme vielä yhden rae- sekä räntäkuuron. Vajalle saavuimme tuttuun tapaan tuulen helpottaessa ja auringon paistaessa. Siellä yksinäinen juttuseuraa vailla ollut rantojen mies otti meidät vastaan. Reissu oli mukava ja onnistunut. 23 km:n lenkki paluumatkan vastatuuli huomioiden oli juuri sopiva ponnistus näin kauden aluksi.

Vaihtelevat kelit jatkuivat lauantaina
Seuraavana päivänä jatkoin melontoja avokanootilla Klamilan maisemissa. Ilma pysytteli juuri saman kaltaisena keväisen epävakaana kuin edellisenäkin päivänä. Tällä kertaa valitsin suojaisemman reitin, eikä tuulestakaan ollut samalla tavoin kiusaa. Kevään mittaan olen ollut vesillä nyt kolmesti kanootilla ja neljä kertaa kajakilla. Matkat ovat tosin olleet niin lyhyitä, että kauden ansimmäisen satasen täyttymiseen tarvitaan vielä vähintään yksi melontakerta.

Jälleen rakeita
Tähänhän alkaa jo tottua