- Ajatuksia ja kokemuksia kajakkimelonnasta

- Ajatuksia ja kokemuksia kajakkimelonnasta

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Vuorenpeikkojen vieraana - Kajakkivaellus Lofooteilla

Osallistuin Lofoottien kajakkivaellukselle 15. - 22. 7. Retken järjesti Outward Boud Finland ja sen veti Petri Sutinen apunaan Damijan Marin. Kahdestatoista osallistujasta puolet oli pääkaupunkiseudulta ja toinen puoli Kotkan suunnalta. Tapasimme lauantaiaamuna Lahdessa, jossa lastasimme yhteensä 14 kajakkia kahden pikkubussin vetämiin peräkärryihin ja aloitimme matkamme kohti pohjoista. Kempeleessä täydensimme vielä eväitämme ja otimme vettä pariksi vuorokaudeksi. Valtakunnan rajan ylitimme Ylitornion kohdalta ja ensimmäisen yömme vietimme Ruotsin puolella Hakkasissa komean kosken äyräällä.

Kajakit laskettiin veteen Austersraumenin sillan viereiseltä liuskalta
Aamulla ajomatkaa oli vielä jonkin verran jäljellä ja Ruotsin puolen tietyöt hidastivat sitä niin, että olimme perillä Øksfjordin rannalla vasta sunnuntaina iltapäivällä. Tarkoituksenamme oli seuraavien päivien kuluessa meloa Hinnøyan saaren lounaiskärki ympäri ja piipahtaa samalla Lødingenin saaristossa. Vesille meillä ei ollut mikään kiire, sillä säätila oli melontaan kehno. Vastatuulta oli toistakymmentä metriä sekunnissa ja taivaalta ripsi vettä. Lastasimme viikon tavarat ja eväät kajakkeihimme ja suuntasimme alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen myötätuulessa pohjoiseen kohti vuonon pohjukkaa. Matkalla näimme retken ensimmäiset merikotkat ja taivas alkoi pikkuhiljaa kirkastua. Vietimme ensimmäisen varsinaisen retkiyömme 1262 metriä korkean Møysalenin kainalossa.

Myötätuulessa kohti vuonon pohjukkaa
Maanantaiaamuna tihutteli hieman, kun kantelimme kajakkeja laskuveden paljastamaa merenpohjaa pitkin kohti rantaa. Hetken melottuamme ohitimme edellisen päivän vesillelähtöpaikkamme ja jatkoimme kohti etelää. Parin tunnin melonnan jälkeen koitti eräs retken kohokohdista, kun vastaan ui miekkavalasparvi. Nämä meren uljaat nisäkkäät sivuuttivat meidät parinsadan metrin etäisyydeltä. Vaikutti siltä, että kyseessä olisi ollut perhe, johon kuuluu vanhempien lisäksi joukko pienempiä poikasia. Valaiden kokoinaismäärää on vaikea arvioida osan ollessa aina sukelluksissa. Pinnalle noustessaan ne pitivät pitkälle kuuluvaa puhinaa.

Meribiologi ja miekkavalas
Pian valaiden kohtaamisen jälkeen oli lounastauon aika. Vedimme kajakkimme rakkolevien täyttämälle rannalle ja aloitimme keittelypuuhat. Taivas alkoi kirkastua ja kohta keli oli varsin kesäinen. Ainoastaan seuraavaksi leiripaikaksi kaavailemamme Kvannkjosen-vuono näytti olevan vielä sitkeästi sadepilvien saartama. Yritimme viivytellä, jotta taivas ehtisi seljetä sielläkin. Ajatus sateiseen vuonoon tunkeutumisesta tuntui vähän kuin olisi hylkäämässä Keskimaan ja siirtymässä Mordoriin.

Rakkolevän päälle on helppo vetää kajakki

Näytäs vähän sitä karttaa!

Matkalla Mordoriin
Kvannkjosenin pohjukasta pienten saarten takaa löytyi kuin löytyikin mukava leiripaikka ja ilmakin selkisi lopulta. Maasto tosin säilyi sateiden jäljiltä aamuun asti kosteana. Muiden pystyttäessä telttojaan Damijan jäi kalaan lahdelle. Saaliina oli muutama turska, seiti ja makrilli, joita illalla paistelimme pannussa. Etenkin jälkimmäinen oli kerrassaan herkullista. Nuotiolla istuessamme piipahti läheisestä kylästä lähtenyt muutaman nuoren ryhmä katselemassa touhujamme ja juttelemassa hetkisen. Turisteja ei ilmeisesti näillä paikkein juurikaan käy kun tälläinen porukka herätti uteliaisuuden kanta-asukkaissa. Hyvin englantia puhuneelta tytöltä kalamiehet saivat muutaman vinkin paikallisten lajien käyttäytymisestä. Pieni porukka lähti valloittamaan läheistä huippua ja me muut saimme kantapään kautta oppia, että märkä tunturikoivu palaa huonosti, mutta savuaa sitäkin komeammin.

Damijan ja makrilli

Nuotion savutessa näkymä oli kuin Ragnarökin taistelusta
Tiistaiaamuna paistoi aurinko. Täytimme juomavaramme, jotta ne riittäisivät seuraavaksi kolmeksi päiväksi. Suuntana oli Lødingenin saaristo, joka poikkeaa luonnoltaan täysin jylhistä vuoristomaisemista eikä vesien täydentäminen vuoripuroista siellä ole mahdollista. Muutaman kilometrin ylityksen jälkeen vuonot olivat takana ja edessä oleva saaristo näytti jonkinlaiselta saaristomeren ja Tahitin sekoitukselta. Vesi oli kirkkaan turkoosia ja vuonovettä suolaisempaa. Pohjan kasvit ja eläimet erottuivat selvästi. Valtaosa vuorovesirannoista oli tyypillisen kivisiä ja leväisiä, mutta siellä täällä oli jauhautuneista simpukankuorista muodostuneita kirkkaan valkeita hiekkalaguuneja.  Erään saaren rannassa tuli lauma vuohia tervehtimään meitä. Majoituimme Sture Svællingenin eteläpuolella olevalle laguunimaiselle pikkusaarelle, josta oli laskuveden aikana kävely-yhteys naapurisaarelle.

Gåsehoppen, vuoroveden paljastama hiekkakannas kahden
pikku saaren välillä, ei hullumpi paikka lounastauolle

Vuohetkin tulivat ihmettelemään meitä

Näissä maisemissa kelpasi keitellä päivällistä

Telttakylä saaristossa
Keskiviikkona aamuyöstä oli vähän tihutellut ja tuuli oli nousemaan päin. Melontaolosuhteet olivat kuitenkin hyvät suunnatessamme länteen kohti Hinnøyan eteläkärjessä sijaitsevaa Store Steinsøyaa. Vaikka tuuli tulikin mereltä päin, saaria oli niin tiheässä ja merenpohja niin tasainen ja matala ettei aallokkoa juurikaan päässyt muodostumaan. Pienten saarten ja luotojen suojaa hyväksi käyttäen pujottelimme askel askeleelta uutta majasaarta kohti. Puolivälissä sijaitsevat Borterøya ja Heimøya muodostivat erikoisen kyläyhteisön, jonka pääkatuna toimi saarten välissä kulkeva kapea salmi. Meloimme tämän halki asukkaiden tullessa talojensa terasseille retkuettamme ihmettelemään. Perillä pähkäilimme tovin lopullisen leirisaaren valintaa päätyen Steinsøyalle. Vuoroveden ollessa matalalla kajakkien nostelu rantakiville ja -kallioille oli melkoinen operaatio.

Keulat kohti länttä

Epätyypillinen kylä

Kalliolle kukkulalle...
Torstaina heräsimme upeaan maisemaan. Onneksi oli nousuvesi ja vesille lähtö sujui huomattavasti rantautumistamme helpommin. Oli aika hylätä saaret ja suunnata pohjoiseen kohti vuoria ja Trollfjordia. Stormollan saaren korkea silhuetti silmissä meloimme Årsteinenin niemen eteläkärjen ympäri ja käännyimme vuonoon, jonka suulla kävi aavistus meren aallokosta. Sääennuste oli luvannut vastatuulta, mutta tämä talttui heti alkuunsa korkeisiin rantakallioihin ja saimme meloa koko matkan helpoissa olosuhteissa. Ylitimme salmen Ulvøyan saaren kohdalla ja samalla moottoriveneliikenne lisääntyi merkittävästi. Aloimme lähestyä turistikohdetta. Olin nähnyt kuvia kapeasta ja jyrkkäreunaisesta Trollfjordista matkailumainoksissa, joten tiesin suunnilleen, mitä odottaa. Sisään vuonoon melominen vaati sopivaa ajoitusta vilkkaan liikenteen sekaan, mutta pohjukkaa kohti vuono avartui hieman. Pohjukassa oli huviveneiden lisäksi muitakin melojia. Pidimme reilun tauon ja ihailimme maisemia ennen kuin jatkoimme kulman taakse kohti naapurivuonossa sijainnutta, tämän retken viimeistä leiripaikkaamme.

Aamunäkymä teltan oviaukosta.

Taukopaikka Trollfjordin pohjukassa

Näkymä peikkovuonon perukasta itään
Jos edellisen illan rantautuminen oli ollut työläs, lepäsivät kajakit tällä kertaa pehmeässä rantaheinikossa. Pieneksi ongelmaksi tosin muodostui vuorovesialueen ylärajoille jäänyt mätänemään alkanut rakkolevä, jonka taltuttamiseksi täytyi rakentaa kivetty polku teltoille. Ruokaa keitellessämme saimme ihailla Trollfjordeniin meneviä aluksia paraatipaikalta. Pekka kävi jälleen noutamassa itselleen iltakalaa, mutta muut olivat valmiita telttoihin jo varhain alkuillasta. Yöstä tuli kostea, mutta aamun koittaessa aurinko alkoi jälleen paistaa niin, että aurinkorasvalla oli käyttöä. Edessä oli vajaa kolmenkymmenen kilometrin päivämatka autoille.

Muutkin haluavat nähdä Trollfjordenin

Pekka on kalamies
Kerrassaan upeassa kelissä meloimme perjantaina Raftsundetiin. Petri oli ajoittanuit lähtömme niin, että koko kapean salmen matkan saimme edetä reiluun myötävirtaan. Parhaimmillaan etenimme toistakymmentä kilometriä tunnissa virran osuuden ollessa tästä puolet. Etelään päin pyrkinyt rahtilaiva tuli vastaan pian kapeimman kohdan jälkeen. Alkumatkasta yleisiä merikotkia ei enää näkynyt, mutta nyt meressä alkoi kellua meduusoita. Taukopaikalla oli taas hiekkaranta ja paratiisimainen tunnelma. Aterioinnin aikana kuivailimme edellisenä yönä kostuneita telttojamme rantaheinikoissa. 

Tästä tulee hieno päivä

Salmi kapenee

Vastaantulevaa liikennettä

Telttojen kuivattelua rantanurmella

Viimeiseltä taukopaikalta pieneltä Sandöyan saarelta oli enää reilun tunnin melonta matkamme päätepisteenä olevaan vuonon pohjukkaan Møysalenin eteläpuolella. Mieli oli korkealla, kun reissu oli tehty. Toisaalta olo oli hieman haikea, tähänkö tämä nyt sitten loppuu. Nyt, kun olin päässyt vauhtiin, olisi melonta maittanut vielä pidemmällekin. Takana oli noin 120 kilometriä huikeissa maisemissa ja hyvässä seurassa. Päivämatkat olivat tyypillisesti 15 ja 25 kilometrin välillä. Ensimmäistä kertaa koko kesän aikana olin päässyt totaalisesti irti arjesta. Olin lähtenyt matkaan täysin ilman ennakkoluuloja ja -odotuksia ja tämä retki oli tehnyt syvemmän vaikutuksen kuin mikään muu vähään aikaan muistamani tapahtuma. Hiki hatussa kannoimme kajakit korkean rantatörmän yli ja pakkasimme autot. Illaksi ajoimme Narvikiin leirintäalueelle. Pitsa ja olut maistuivat tällä kertaa tavallistakin paremmalle.

Lauantaipäivän otimme turismin kannalta ihastelimme Ruotsin puolella Kalix-joen koskia, joista varsinkin Mestauskoski ja Tuomiokoski olivat nimensä veroisia. Illaksi saavuimme Tornioon, josta ajoimme kuskia vaihdellen yön yli Etelä-Suomeen.

Merikotkat tulivat tutuiksi tällä retkellä

Reitti kartalta nähtynä. Leiripaikat, sekä aloitus- ja lopetuspisteet
on merkitty mustalla ja päivämatkat on piirretty eri värein.
Kiertämämme niemi on osa Hinnøyan saarta.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti