- Ajatuksia ja kokemuksia kajakkimelonnasta

- Ajatuksia ja kokemuksia kajakkimelonnasta

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Avartava kokemus

Lauantaina 5.4. lähti Kaakonkulmalta 12 hengen iskuryhmä harjoittelemaan tilannehallintaa ja pelastautumisia Meriturvan aallokkoaltaaseen Lohjalle. Kouluttajanamme toimi Benjamin Donner. Hieman puolenpäivän jälkeen purimme karavaanimme ja pesimme kajakkimme ennen niiden altaaseen viemistä. Lyhyen alkuinfon jälkeen pääsimme tosi toimiin.
Puhtaus on puoli ruokaa
Aluksi harjoittelimme paripelastautumisia sileässä vedessä. Kävimme läpi T-tyhjennyksen ja tuettuun kajakkiin sivulta nousemisen. Tätä kokeilimme sekä keulat vastakkain, että samaan suuntaan osoittaen. Homma toimi muuten, mutta melojen kanssa tahtoi olla hieman ongelmia. Kädet eivät oikein meinanneet riittää.
Tämän jälkeen kokeilimme tikasmenetelmää, jossa pelastettava kiipeää pelastajan kajakin kanssa ristissä olevaan kajakkiinsa perän kautta. Menetelmä tuntui erittäin tukevalta, mutta vaatii kiipeäjältä jonkun verran voimaa. Myös aukkopeite jäi helposti tielle. 
Kolmanneksi harjoittelimme uupuneen pelastettavan skuuppaamista. Homma onnistui kohtalaisesti mikäli pelastettavan takapuoli saatiin tiukasti kyljellään olevan kajakin penkkiin eikä hän jäkittänyt kroppaansa liian pystyssä vaan osasi nostovaiheessa heittäytyä rennosti nojaamaan takakannelle. Kajakki jää tässä menetelmässä tosin vesilastiin.
Täällä avaruusasema Alfa, pelastuspartio valmiina
Pienen palautekeskustelun jälkeen vaihdoimme työparia ja altaaseen alkoi vyöryä aaltoja. Jatkoimme samoja harjoituksia uuden parin kanssa haastavammissa olosuhteissa yrittäen pitää äsken saamamme neuvot mielessä. Melojen hallintaan alkoi löytyä konsteja, joku piti niitä kainalossa, toinen karkuremmissä tai kansiköysien alla. Rehkiminen ja punnertaminen alkoi pikkuhiljaa tuntua kropassa ja käsivarsissa, aallokko teki hommasta selvästi raskaampaa. Tikapuupelastautuminen tuntui tukevalta, mutta avustettavan takaisin veteen laskemisessa piti olla tarkkana.

Tikaspelastautuminen 
Väsynyttä melojaa skuupataan kajakkiin




                                                                                                                                                                                                                                                                                     
Tilanteen hallintaa harjoittelimme aaltojen pärskiessä ja valot sammutettuina. Vaikka allas ei pilkkopimeä ollutkaan, lisäsi hämäryys autenttisuuden tuntua ja sai adrenaliinin virtaamaan. Äänimerkistä puolet ryhmästä joutui veden varaan, josta muiden tuli heidät havaita ja auttaa mahdollisimman nopeasti takaisin pystyyn. Vähitellen alkoi tuntua siltä että paripelastautuminen sujuu kohtalaisesti ainakin silloin, kun autettava tietää itse, mitä tehdä ja osaa olla avuksi. Entäpä, jos merellä nurin mennyt säikähtää tai ei osaakaan toimia muuten järkevästi? Tämän harjoituksen jälkeen seurannut pieni lepo- ja evästauko tuntui hyvin ansaitulta.

Eräs kurssin opetuksista oli kuinka helposti itsestään-
selvältäkin tuntuvat asiat kaikessa tohinassa unohtuvat.

Pienen lepotauon ja palautekeskustelun jälkeen siirryimme itsepelastautumisiin. Benjamin esitteli aluksi pari kajakin tyhjennystapaa, joiden soveltuvuutta omalle kalustollemme pääsimme pian kokeilemaan. Rodeopelastautuminen onnistui kohtalaisen helposti tyynessä vedessä, samoin kajakin tyhjentäminen keulasta nostaen. Eskimo ei kuitenkaan ollut läheskään niin varman tuntuinen kuin ilman varusteita uimahallissa.
Tauko paikalla. Benjamin neuvoo, Sonja avustaa
Aallokko muutti sitten kaiken. Nyt kajakin tyhjäksi saaminen tuntui olevan aivan sattuman kauppaa. Syvällä vesilastin takia uiva kajakki taas on niin kiikkerä, että sen kyytiin kipuaminen oli erittäin hankalaa. Joskus se onnistui, usein seurauksena oli uusi molskahdus. Hyväksi ja nopeaksi pelastautumismenetelmäksi otaksumani re-entry ei väsyneenä liiveissä ja kuivapuvussa enää onnistunutkaan. Milloin minulla oli mela väärin kädessä, milloin aalto löi huonoon aikaan. Järkikin tuntui välillä seisovan. Vettä köhien minun oli pakko lopulta kaivaa puhallettava melakelluke esiin. Sen avulla pelastautuminen sujui sentään kohtalaisen varmasti. Kajakin tyhjäksi pumppaamisessakin oli omat haasteensa. Eskimokin jäi aallokossa huonommalta puolelta nousematta.  Monen muun kurssilaisen havainnot tuntuivat olevan samansuuntaisia.

Lopuksi vielä harjoittelimme hinauksia sekä kisailimme ja leikittelimme altaassa. Kun päivä oli ohi, takki oli tyhjä, mutta fiilis korkealla. Oli mukava huomata omien varusteiden toimivan odotetulla tavalla. Liivit istuivat hyvin myös vedessä, aukkopeite oli tiivis sekä riittävän helppokäyttöinen ja kuivapuku ylitti odotukset. Viiden tunnin altaassa polskimisen, reunalta hyppimisen ja pää alaspäin veden alla olemisen jälkeen ainoastaan oikea ranne oli kosteana 15 cm hihansuusta sekä aluspaidan kaulus harteille saakka. Muuten vaatetus pysyi täysin kuivana. Kajakin perässä oli pari desiä vettä. Sen on täytynyt päästä sinne ison lastiluukun kautta, kun sen päältä on kuljettu takakannen yli. Keula sekä päiväluukku olivat täysin kuivia.
Loppupalautteen aika, sitten saunaan
Tämä lauantai antoi paljon ajattelemisen aihetta. Moni itsestäänselvänä pidetty asia muuttuikin olosuhteiden myötä yllättävän vaikeaksi. Jopa oikea ja vasen tai keula ja perä tahtoivat välillä mennä itse kultakin sekaisin. Itsepelastautumiset osoittautuivat aallokossa haastaviksi. Melojakaverista on suuri hyöty turvallisuuden kannalta. Harjoittelulla, ennakoinnilla ja maalaisjärjellä on myös merkittävä rooli. Mitäpä jos haveri sattuu väsyneenä, pimeässä, avomerellä tai kylmän veden aikana? Siinä on kokeneellakin melojalla leikki kaukana, varsinkin, mikäli hän on matkassa yksin. Omasta kajakistani tulee jatkossakin löytymään melakelluke, pumppu ja melan karkuremmi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti