Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa...

 

Joskus keväällä tuli tuli Antin kanssa puheeksi, että olisi mukava käydä pitkästä aikaa koskella. Olisi myös kiva houkutella matkaan muita, etenkin sellaisia, joille virtaava vesi ei ole niin tuttu elementti. Antti oli jo viikko aikaisemmin vienyt ryhmän Langinkosken alajuoksulle, nyt kohteenamme oli Kultaankosket. Paikka on lempeydessään ja monipuolisuudessaan mitä mainioin kohde koskimelonnan harjoitteluun.

Pakkasimme kajakit vajalla ja hurautimme Kultaan laavulle. Purimme lastimme ja ilta kuuden maissa olimme vesillä. Ilma oli helteinen ja vesi lehtitietojen mukaan 22 asteista. Lohella ei kuulemma ole tässä lämmössä enää hyvä olla, mutta ihminen viihtyy sitäkin paremmin. Aloitimme joen itähaarasta, jossa totuttelimme virtaan. Ainakin yhdelle ryhmäläisistä kyseessä oli ihka ensimmäinen kerta.

Kajakit kainaloon ja vesille

Pienen totuttelun jälkeen vaihdoimme länsirannalle päävirran puolelle. Hieman huolimattomasti kippasin kajakkini siirtymätaipaleella katolleen. Onneksi eskimo on vähäisestä treenistä huolimatta selkäytimessä ja matka jatkui ilman, että kaikki välttämättä tapahtumaa edes huomasivat.

Matkalla päävirtaan

Päävirran oikealla puolella kallion allla on mahdollisuus helppohin pikkusurffeihin, joita kokeilimme kukin tyylinsä mukaan. Äärimmäisena oikealla oli toiminnassa harvinaisen helppo, tasainen ja leveä vihreä aalto, joka oli pehmeä ja lempeä kuin mummon villasukat. Siihen päästäkseen täytyi tehdä hieman töitä, mutta aallon tavoitettuaan siinä saattoi istua minuuttitolkulla lähes pelkkää painopistettä sirtämällä.

Reskutushommia

Parhaat paikat ainakin omasta mielestäni löytyivät keskeltä päävirtaa. Siinä oli kaksi aaltoa, joihin pääsi vasemman rannan kivien välistä. Ylempi aalto ei ollut kovin pitävä, mutta alempi piti sitäkin paremmin. Aalto oli kuitenkin niin kapea, että siinä pysyminen edellytti voimakkaita ohjausliikkeitä ja jatkuvaa kaartelua sivusuunnassa. Tämä oli ainakin omasta mielestäni ehdottomasti päivän parasta antia. Antti puolestaan nautiskeli ylempänan kallion alla olevasta terävästä aallosta, jossa hän kikkaili Rock Starinsa kanssa. Muut melojat valitsivat itselleen suosikkikohteensa omien toiveidensa ja tavoitteidensa mukaan. Aina välillä joku käytiin reskuttamassa, tai muuten vain kajakkeja tyhjenneltiin rantakivillä. Laskujeni mukaan vain yksi ryhmästä pysyi koko session pohja alaspäin. Kolmen melojan ryhmällä kiersimme myös Honkasaaren ja laskimme kertaalleen päävirran.

Tyhjennystuokio

Kellon lähestyessä iltakahdeksaa alkoi itse kullakin olla paras puhti poissa ja yksissä tuumin päätimme suunnata kohti lähtörantaa ennen kuin väsymyksen myötä lisääntyvät virheet veisivät hommasta nautinnon. Rannassa lyhyt kyselykierros paljasti jokaisen mukaan lähteneen tyytyväisyyden kosken antiin ja saatuihin kokemuksiin. Itsellekin muutaman vuoden tauon jälkeen muistui mieleen kuinka mukavaa koskimelonta voikaan olla. Toivottavasti samme uusittua retken vielä kesän kuluessa ja samalla houkulteltua mukaan lisää ennakkoluulottomia kokeilunhaluisia. Vanha totuus on, että koskimelontatataidoista on runsaasti hyötyä myös merimelonnassa.

Aurinkoinen retki Kuolioluotoon

 

Kotkan melojien kesän ensimmäinen meriretki oli typistynyt päiväretkeksi karun sääennusteen takia, kesän toinen yritys onnistui sitävastoin likipitäen täydellisesti. Risteilyemäntä Hanna oli tilannut niin aurinkoiset ja kevyttuuliset kelit, ettei paremmista voinut uneksia. Pakkasimme kajakkimme helteessä lauantaiaamupäivällä ja meloimme kantasataman kautta Alholansaareen maatauolle. Kellon käydessä jo iltapäivää moni retkeläisistä käytti tilaisuuden ravintotankkaukseen.

Kantasatama

Alholansaaren karuselli

Tauon jälkeen jatkoimme matkaamme vienoon vastatuuleen kohti Kuutsalon Santaniemeä. Tässä vaiheessa kolme saattajaa kääntyi kotimatkalle ja kymmenen kajakkia jatkoi kohti etelää. Hanna oli suunnitellut retken niin, että matkanteko oli leppoisaa ja mukavaa kaikille. Niinpä pidimme Santaniemessä toisen lyhyen tankkaus- ja nesteenpoistotauon.

Merta päin

Seuraavaksi sompasimme Vassaaren ja Pitkäsaaren itäpuolitse Karhusaaren ja Vähä-Karhun kapeikosta kohti Kuolioluodon eteläkärkeä. Perillä leiripaikalla olimme viiden jälkeen.  Aurinko paistoi ja kalliolla oli kuuma. Niinpä valtaosa retkeläisistä pulahtikin heti telttojen pystytyksen jälkeen uimaan yllättävän läpimään ja lähes levättömään meriveteen.

 

Telttakylä Kuolioluodossa

Ruokailun ja huilailun jälkeen pahimman helteen hieman helpottaessa oli saarikeirroksen aika. Kävimme katsomassa jylhää kalliomuodostelmaa ja etsimässä geokätkön länsirannan keskivaiheilta. Myöhemmin kätköä kotona logatessani paljastui tosin, että olin käynyt sillä jo aikaisemminkin. Itseltäni tuo kymmen vuoden takainen vierailu oli painunut jo tyystin unholaan. Leiriin palatessamme aurinko alkoi painua mailleen. Tarinoimme rantakalliolla ja illan hämärtyessä vetäydyimme kukin omin yksiöihimme.

Kalliolla

Geokätköilyä

Illaksi viilenee

Sunnuntaiaamu koitti lähes yhtä aurinkoisena kuin lauantaikin ja pikkuhiljaa loputkin pilvenhattarat kaikkosivat taivaan tuuliin. Yö oli onneksi ollut hieman viileämpi niin, ettei teltassa tullut tukalan kuuma. Aamianen nautittiin tuttuun tapaan kalliolla ja heti kymmenen jälkeen keulat osoittivat Vuorisaaren eteläkärkeä. Hanna oli suunnitelllut paluureitin Kuutsalon ja Kirkonmaan välistä ja tilannut siihen sopivat leudot myötätuulet.

Joko lähdetään?

Ajoittain paluumatkalla esiintyi pientä vallottamuutta letkamme levitessä niin pituus- kuin sivusuunnassakin tarpeettoman laajalle, osan päätyessä seikkailemaan väyläalueelle. Taisipa jostain vastaantullesta moottoripaatista tulla asiasta pientä mainintaakin. Silloin, kun liikutaan joukolla, on mielestäni kohteliasta huomioida veneilijät ja pysytellä suhteellisen tiiviissä muodostelmassa sekä välttää veneväyliä. Tämä on myös turvallisuuskysymys.

Hyvässä nipussa

Pidimme tankkaustauon kaikille kotkalaisille tutussa Lehmän montussa. Osa tyytyi kylmiin eväisiin, osa laittoi keittimen pihisemään. Grillikatos tarjosi mukavasti suojaa auringolta. Tauko oli juuri sopivan mittainen jotta luvattu merituuli ehti heräämään ja kääntämään vallitsevan virtauksen mukavasti selkämme taakse. Myötätuulessa oli hyvä lasketella kohti Katariinaniemen veneluiskaa ja sen läheisyydessä odottavaa jäätelökioskia.

Katoksessa

Rannalla oli kuuma, mutta jäätelö viilensi mukavasti. Sen tarjoaman energiabuustin voimalla oli helppo meloa viimeinen pikataival vajarantaan, jonne saavuimme jopa aavistuksen etuajassa. Kajakkeja purkaessa ei nurinoita kuulunut vaan tyytyväiset retkeläiset alkoivat suunnitella jo uusia seikkailuja heti seuraavaksi viikonlopuksi. Kiitos Hanna hyvin vedetystä ja onnistuneesta retkestä ja muut retkeläiset mukavasta seurasta!

Jäätelö viilentää

ps. Ainakin parista kajakista peräevä oli pois pelistä eväkoteloon juuttuneiden kivien tai hiekanjyvien takia. Suosittelen itse kutakin varustamaan oman kajakkinsa evän pienellä narulenkillä, josta kanssamelojan on hyvä nykäistä jumittunut evä liikkeele. Saman pikkupaparannuksen voisi toki toteuttaa myös vaikka kaikkiin seuramme kajakkeihin.

Saatilla

 

Lauantaina 12.7. koitti kuluvalle kesälle harvinainen vähätuulinen hellepäivä. Vajalle kokoontui 11 melojaa. Valtaosa oli lähdössä päiväretkelle Rankkiin. Koska itselläni oli iltapäivästä menoa, olin ilmoittatunut saattamaan lähtijöitä osan matkaa. Sain seurakseni kolme muutakin melojaa.

Etsi kuvasta kahdeksan kajakkia

Lähdimme vajalta hieman myöhässä odoteltuamme tovin viimeistä paikalle saapunutta. Kajakit lipuivat helposti pienessä myötätuulessa ja -virrassa kohti ulappaa. Merituulentien sillan alla pidimme ensimmäisen juomatauon. Hiostavalla ilmalla on hyvä pitää huolta nestetasapainosta. Tästä matkamme jatkui suoraviivaisesti kohti Tuohipöllön itärantaa, jossa pidimme seuraavan tauon.

Rankkin menijät sataman suulla

Tässä joukkomme jakautui kahtia. Rankkia kohti suuntasi seitsemän kajakkia ja me loput neljä käänsimme keulat itään kiertääksemme Havourin pikkusaaren. Tämän jälkeen suuntasimme Tuohipöllön ja Mussalon nestesataman välistä Hirssaren itäpuolelle.

Havouri

Hirssaaren jälkeen puhelin hälytti. Raskaasta musiikista pitävä retkiluistelupiireistä tuttu meloja oli saapunut Dark River fesitivaaleille Kotkaan ja oli nyt vajalla kiinnostuneena tutustumaan, miten kotkalaiset melojat ovat maa-asiansa järjestäneet. Lupasin hieman optimistisesti olevani maissa parinkymmenen minuutin kuluttua, joten loppumatkalla oli kiristettävä tahtia.

Loppumatkasta riitti kaislikkoa

Kiersimme vielä Munsaaren itäpuolitse ja sompasimme itsemme kaislikon läpi sivistystä kohti. Muiden retkeläisten lähdettyä kotiinsa jäimme vielä kahdestaan vaihtamaan kokemuksia vajalle. Rankki jäi tällä kertaa näkemättä, mutta oli kiva meloa leppoisa lenkki ja tavata tuttuja niin maissa kuin merälläkin.

Typistetty meriretki

 

Antti ohjeistaa retkeläisä ennen lähtöä

28.-29. kesäkuuta oli ohjelmassa Kotkan Melojien meriretki. Lähtökohtaisesti tarkoituksena oli tehdä helpohko yön yli kestävä retki johonkin Kotkan tai Pyhtään edustan alle parinkymmenen kilometrin etäisyydellä vajasta sijaitsevaan saareen. Uusia melojia oli ohjeistettu aiemmin pidetyssä infotilaisuudessa retken sisällöstä ja kajakkiretkeilyn ominaispiirteistä. Lähtijöitäkin tuntui olevan mukavasti, mutta säänhaltija puuttui peliin.

Sunnuntaille oli ennustettu kurjaa keliä, kovaa tuulta, sadetta ja jopa yli 20m/s puuskia, joten oli selvää ettei kajakilla olisi tuolloin hyvä olla merellä. Kokemuksesta olisi tulossa taatusti ikimuistoinen, joskaan ei miellyttävä. Retken vetäjänä Antti teki ainoan viisaan päätöksen ja päätti lyhentää tapahtuman päiväretkeksi. Tätä sunnuntaina kodin lämmössä kirjoittaessa on helppo todeta tuo ratkaisu oikeaksi. Ulkona jyrisee ukkonen ja räystäät tulvivat yli.

Keluntatauko Merituulentien sillan alla

Lauantaina keli oli kuitenkin mitä mainioin, poutainen ja lähes tuuleton. Lähdimme pikavisiitille tuiki tuttuun Lehmänsaareen. Osa retkeläisistä oli päässyt matkaan jo perjantai-iltapäivällä ja he olivat yöpyneet saaressa. Matkamme sujui hyvin pieniä kelluntataukoja silloin tällöin pitäen. Vajaassa parissa tunnissa olimme perillä saaren länsirannan hietikolla. Perjantaina matkaan lähteneet odottelivat meitä kalliolla merelle tähyillen ja lounasta nauttien.

Vastaanottajat kalliolla

Vedimme kajakit hietikolle ja pidimme itsekin lounastauon. Pari melojaa pulahti viileään meriveteen virkistäytymään. Vietimme saaressa puolisentoista tuntia juttuja kertoillen ja paikkoihin omaehtoisesti tutustuen ennen kuin lähdimme urakoimaan takaisin kohti vajaa. Lähtöhetkellä rannalle pelmahti neljän ryhmä Pyhtään melojia kyselemään, vieläkö grillipaikalla oli tulet valmiina.

Kajakkeja rannalla

Kotimatka sujui mikäli mahdollista menomatkaakin mutkattomammin. Retkeläisillä oli sen verran vauhtia, että edes jäätelötaukoa Katariinanniemessä ei maltettu pitää. Vähän ennen rantaa vastaan meloi vieraan näköinen kajakki, jossa istui valtakunnallisestikin tunnettu kymiläislähtöinen poliitikko. Hän kertoi saaneensa kajakin syntymäpäivälahjaksi ja vaikutti kiinnostuneelta seuran toiminnasta. Olimme vajalla kello 17 aikoihin ja mieliala niin päiväretkeläisten kuin yön yli viipyneidenkin keskuudessa vaikutti oikein tyytyväiseltä. Toivottavasti seuraavalla kerralla sään haltija sallii kaikille yön yli kestävän saariretken.

Paluumatka alkamassa

Uusi kausi, vanhat kujeet

Mikko Haminasta ilmoitteli Kotkan melojien WhatsApp-palstalla, että olisi jo aika avata melontakausi. Itse olin vielä loistavan retkiluistelukauden jälkihehkuissa, enkä ollut oikein noteerannut koko asiaa, vaikka toki tiesin Metsolan vajan edustan olevan jäistä vapaan. Pyhtään Keihässalmesta vesille olisi päässyt jo huomattavasti aikaisemmin.

Perjantaina seuran vuorolla uimahallilla kävi ilmi, että moni muukin oli havainnut Mikon kutsun, ja niin lauantaiaamuna rannassa oli kaikkiaan kuusi melojaa sekä yksi valokuvaaja. Hivutimme kajakkimme uimarannan kohdalta jäälautalta veteen ja meloimme Langinkosken alajuoksulle. Kajakki tuntui kulkevan kevyesti ja hymy oli kaikilla herkässä. Sen verran alkutuntuma oli kuitenkin hutero, että kovin syvälle kosken kuohuihin ei tehnyt mieli kajakin keulaa työntää. Niinpä käännyimmekin alavirtaan ja meloskelimme jäiden reunoja niin tarkkaan kuin se suinkin oli mahdollista.

Avoin vesialue ei vielä ollut kovin suuri, joten jouduimme melomaan samoja reittejä edestakaisin. Välillä jouduimme murtautumaan pienen jääkannaksen yli tai nousemaan sen päälle. Toisinaan reitti oli tukossa ja palasimme omia jälkiämme takaisin. Toisten leikkiessä jäiden seassa toiset keskittyivät seurailemaan lintuja ja muita kevään merkkejä. Itseäni viisaampien mukaan mm. nokikanasta, nauru- ja kalalokista ja merikotkasta saatiin havainnot. Itse bongasin varisten lisäksi lähinnä pari laulujoutsenta ja kymmenkunta harmaahaikaraa.

Rajallisella alueella ei välttämättä kovin pitkään jaksa pyöriä. Niinpä mekin palasimme parin tunnin melonnan jälkeen takaisin lähtöpisteeseemme. Rantautuminen onnistui kätevästi ottamalla kovan vauhdin ja liukumalla kajakissa kestävälle jäälle. Tämän jälkeen oli helppoa nousta kävelemään ja vetää kajakki perässään rantaan. Kotiin tuliaisena tältä lyhyeltä reissulta oli katkennut lateraaliviitan pätkä. Siitä saattaa tulevaisuudessa tulla jonkinlainen pihakoriste.

Kädet lämpimiksi

Tämä blogiteksti käsittelee kädenlämmittimiä eikä siis välttämättä liity suoranaisesti melontaan. Olen kirjoittanut kylmän kelin melontahanskoista jokunen vuosi sitten. Edelleenkin minulle sopivin kylmän kelin yhdistelmä on joustavat ja edulliset Inuit Ice Grip- neopreenisormikkaat joiden päällä pidän ohutta vuoritonta ja lyhytvartista tuulisuojaa. Näin varusteltuna käteni pysyvät toimintakyisenä, vaikka ilma olisi pakkasen puolella. Heti rantaan tultuani vaihdan kuitenkin käsiini kuivat topparukkaset. Tällöin kädenlämmittimillekin saattaa olla käyttöä.

Olen kokeillut melonnan lisäksi purjehdus-, pyöräily-, retkiluistelu-, hiihto- ja RC-harrastuksieni yhteydessä monenmoisia kädenlämmittimiä. Mikään näistä ei ole autuaaksi tekevä, mutta kohmettuneille sormille ne antavat kivasti lisälämpöä taukojen aikana ja voi tällaisen kätevästi sujauttaa pakkaspäivänä myös housuntaskuun mukavasti lisälämpöä antamaan. Seuraavaksi kokemuksiani erityyppisistä lämmittimistä.

Yksinkertaisin ja satunnaisesti käytettynä edullisin ratkaisu on varmasti tavallisesta marketista tai halpahallista ostetut kemialliset kertakäyttölämmittimet. Näiden toiminta perustuu rautajauheen hapettumiseen. Ne lämpiävät aluksi hitaasti, mutta saattavat jossain vaiheessa olla tulla jopa polttavan kuumiksi. Lämpöä riittää pussin koosta riippuen varsin pitkään. Nämä kevyet ja litteät pussukat vaativat toimiakseen happea, joten ilmatiiviissä tilassa lämmöntuotto tyrehtyy. Esimerkiksi tiiviin purjehdushaalarin alla näistä ei enää ole välttämättä hyötyä. Hieman suurempaan pussiin pakatun kehonlämmittimen olen toisinaan liimannut tarralla villapaidan sisäpintaan joko lapaluiden väliin tai rinnan päälle. Täältä se säteilee mukavasti lämpöä silloinkin, kun liikunta ei sitä muuten riittävästi tuota. Ostopaikasta riippuen yhden pussin hinta on eurosta kahteen. Käytetty pussi hävitetään muun jätteen mukana ja se sisältää lähinnä ruostetta.

Toinen kemialliseen reaktioon perustava lämmöntuottomenetelmä on pakata suolaliuosta muovipussiin. Kun pussissa olevaa ohutta metallilevyä taitellaan, alkaa suola kiteytyä ja muodostaa lämpöä. Pussi lämpenee nopeasti noin 55 asteiseksi. Kiteytymisen jatkuessa lämmitin pikkuhiljaa kovettuu ja lämmöntuotto vähenee. Noin tunnin kuluttua suolaliuos on täysin kiteytynyt ja lämmitin kovettunut sekä jäähtynyt. Uudelleen käyttökuntoon sen saa keittämällä pussukkaa 5-10 minuuttia kiehuvassa vedessä. Mikäli tietää, että lyhytaikainen lämmitys riittää, on tämä uudelleenladattava lämmitin kätevä. Yksi pussi maksaa tyypillisesti alle kymmenen euroa ja niitä myydään lähinnä urheilu- ja retkeilyliikkeissä. Pussi lämmittää myös ilmatiiviissä tilassa. Mikäli aikoo kuljettaa mukanaan useampaa pussia, varsinkin retkeilijän on hyvä huomioidä, että sisällä olevan nesteen takia ne painavat jonkin verran.

Kaupunkiolosuhteissa yöpyvälle retkeilijälle akkukäyttöiset sähköllä ladattavat lämmittimet ovat kätevä valinta. Ne lämpiävät heti napista painaen ja laitteen voi myös sammuttaa silloin, kun lämpöä ei enää tarvita. Useissa malleissa laitteen lämpötilaa voi myös säädellä. Nämä painavat suunnilleen saman verran kuin edellä esitellyt suolapussitkin, mutta ovat huomattavasti niitä arvokkaampia. Tyypillisesti hinnat lähtevät kolmesta kympistä ylöspäin riippuen laitteen kapasiteetista ja valmistajasta.  Tarvittaessa tällainen lämmitin voi toimia myös virtapankkina. Sähkötoiminen laite on syytä pitää aina kuivana. Käyttäjän on myös hyvä huomioida, että käytännön olosuhteissa lämpöä ei välttämättä riitä niin pitkään, mitä käyttöohjeissa tai mainoksessa luvataan. Ehkä suurin miinus tässä kätevässä lämmittimessä on kuitenkin se, että retkiolosuhteissa virtaa on usein rajallisesti eikä uudelleen lataaminen siksi heti onnistu.

Hiilikäyttöinen lämmitin on vanha ja yksinkertainen keksintö. Metallikuoren sisällä on pehmustettu tila, jonne asetetaan hehkuva hiilitanko. Lämpöä riittää niin pitkään kuin hiili hehkuu. Kun tanko on palanut, laite kylmenee. Jäähtyneet tuhkat karistetaan roskakoriin ja laitteeseen ladataan uusi tanko seuraavaa käyttökertaa varten. Käyttöaikaa voi säädellä katkaisemalla hiili sopivan pituiseksi ennen sen sytyttämistä. Laite maksaa alle kympin ja yhden hiilen paloaika on muutama tunti. Suurin ongelma tämän laitteen kohdalla on, että hiilitankoja on vaikea löytää erikseen.

Kenties parhaat kokemukset minulla on Zippo-merkkisestä sytytinbensiinillä toimivasta katalyyttilämmittimestä. Lämmittimen runko-osaan tankataan polttoainetta ja polttimen teräsvillaverkkoa lämmitetään liekillä usean kymmenen sekunnin ajan, kunnes se alkaa hehkua. Tämän jälkeen polttimen päälle laitetaan kansi ja koko komeus sujautetaan kangaspussiin. Sytyttäminen on kieltämättä hieman konstikasta, mutta kun laitteen saa kerran lämpenemään, lämpöä riittää hyvin 8-10 tunniksi. Toisin kuin käyttöohjeessa mainitaan, lämmittimen voi myös sammuttaa kesken polton irrottamalla varovasti poltin ja antamalla sen jäähtyä ennen takaisin kiinnittämistä. Luotettavan toiminnan varmistamiseksi tässä lämmittimessä on ainakin henkilökohtaisen kokemukseni mukaan varminta käyttää valmistajan omaa polttoainetta. Hintaa tällä katalyyttilämmittimellä on noin 35 euroa.

Rannikkoristeilyllä

Alun perin kohteenamme oli ulkosaari Mustaviiri. Melontakaveri oli jo edellisenä iltana lähtenyt telttailemaan Bysketiin, josta on vajaa puolentoista tunnin melonta suoraan etelään avomerellä sijaitsevaan Mustaviiriin. Minä autoilin lauantaiaamuna Loviisan rannikkotien päähän, josta meloin niin ikään Bysketiin, jossa olimme sopineet tapaavamme aamu kymmeneltä.

Tuuli nousee Bysketissä

Sitten retken suunnittelun sääennuste oli muuttunut ja uuden ennusteen lupaama 7 m/s itätuuli oli saapunut. Aamuyöstä sadellut taivas oli kirkastumaan päin ja näkyvyys oli hyvä. Mustaviiri näytti olevan aivan käden ojentaman päässä. Tahto päästä matkaan oli suuri, mutta järki pisti vastaan. Tuulen oli ennustettu päivän mittaan vielä nousevan ja aallokko oli malliltaan sellaista, ettei se sallisi hetkenkään lepoa matkan aikana. Mitäpä, jos joku meneekin pieleen matkalla. Reskutustaidot ja ehkä voimatkin olisivat kovilla rannattomalla avomerellä. Olimme molemmat samaa mieltä, ei olisi järkevää lähteä uhmaamaan merta vallitsevissa olosuhteissa. Päätös ei kuitenkaan ollut helppo, tämä oli jo kolmas kerta, kun retki Mustaviiriin peruuntui tai vaihtui joksikin muuksi.

Boistön luotsiasema

Avomeren sijasta käänsimme kajakkiemme keulat kohti pohjoista ja Loviisan rannikkoa. Meloimme kohti Boistön luotsisaarta. Sen valkoinen luotsiasema seisoi ylväänä korkealla kalliolla. Kapealla rannikkoväylällä vastaan luovi tuttu kotkalainen purjevene, jonka kipparin kanssa vaihdoin muutaman sanan. Kiersimme saaren länsipuolelta ja suuntasimme kaulamme Myssholmenin ja Lågskärin suojaisaan salmeen. Matka taittui leppoisasti sivumyötäisessä tuulessa kajakkien kiemurrellessa aaltojen mukana. Salmesta jatkoimme vielä hetken luoteeseen. Ihailimme Tallholmenin upeita kallioita ja tuulen pieksämiä saaristomäntyjä. Hetken aikaa harkitsimme tauon pitämistä tässä, mutta päätimme kuitenkin jatkaa.

Taukopaikka Bergratanissa

Käännyimme koilliseen, kiersimme Ängesholmenin pohjoiskautta ja aloimme etsiä lounaspaikkaa. Edessä näkyi kutsuvia kallioita ja päädyimme Bergratanin pohjoiskärkeen, josta löytyi suojaisa ja aurinkoinen poukama. Saaressa keskemmällä oli kyllä mökki, mutta katsoimme olevamme riittävän etäällä siitä ja lisäksi se oli autiona. Nautimme lounaan lämpimällä kalliolla, keittelimme kahvit ja kipusimme pohjoispään kukkulalle maisemia ihailemaan. Tämän jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Lehtistä. Vaikka olimme rannan suojassa, tuuli muistutteli aika ajoin olemassaolostaan ja teki melomisesta aavistuksen työlästä.

Näkymä kukkulalalta lounaaseen

Lehtisen Luoteiskulmassa on pitkä kapea, matala ja kivinen kannas. Etsimme kohtaa, josta pääsisimme melomaan sen yli. Luulimme jo lopulta löytäneemme sellaisen, mutta osoittautui, että joku oli rakentanut kivistä polun sen selkärangaksi. Veden korkeus ei aivan riittänyt kivetyn polun ylittämiseen, joten jouduimme nousemaan kajakeistamme ja uittamaan ne kahlaamalla kannaksen yli. Kiersimme Lehtisen kärjen ja kävimme katsastamassa Etelälahden laiturin nousematta kuitenkaan maihin saaressa laiduntavia lampaita häiritsemään.

Lehtisen kivinen kannas

Matkan jatkuessa ja rannan suojan päättyessä meri tuli kirjaimellisesti vastaan. Saimme varmistuksen siitä, että päätöksemme jättää Mustaviiri väliin oli ollut aivan oikea. Moisessa kelissä ei olisi ollut herkkua meloa rannattomalla avomerellä. Käännyimme pikkuhiljaa pohjoiseen ja meloimme komeassa, mutta sekavassa sivutuuliaallokossa kohti Saaristotien kärjessä odottavia autojamme.

Vaikka retkestä muodostui täysin erilainen, mitä olimme aluksi suunnitelleet, olimme kumpikin tyytyväisiä. Saimme meloa päivän meille aivan uusissa ja komeissa maisemissa. Illaksi ennätin vielä illaksi Pyhtään kulttuuritalolle konserttiin. Jokohan seuraavana kesänä retki Mustaviiri viimein onnistuu?