- Ajatuksia ja kokemuksia kajakkimelonnasta

- Ajatuksia ja kokemuksia kajakkimelonnasta

lauantai 15. elokuuta 2015

Rengasmatka Rankkiin

Viime aikoina kesäisten harrastusteni prioriteetti on ollut purjehduksen puolella ja työtkin ovat taas alkaneet häiritä vapaa-ajanviettoa. Olen toki käynyt melomassa, mutta nämä reissut ovat tyypillisesti olleet parin tunnin pikapyrähdyksiä joko mökkimaisemissa tai Metsolan lähivesillä. Näistä ei mainittavaa tarinaa ole kertynyt, joten tämä blogikin on ollut melko hiljaa. Poikkeuksen rutiineihin teki kuitenkin ratkiriemukas tekniikkatiistai, jossa en itse juuri ennättänyt kuvia napsimaan.

Tällainen retki tällä kertaa
Siitä alkaen kun Kotkan edustan suljettu varuskuntasaari Rankki avautui siviileille, on mieleni tehnyt käväistä katsomassa miltä paikat siellä näyttävät runsaan kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Vietin 80-luvun alussa saarella varusmiehenä joitain aikoja leireillä ja kovapanosammunnoissa. Koko alkukesä oli niin kovatuulinen, ettei kajakilla juurikaan ollut asiaa ulkomerelle ja heinäkuu meni taas rakennushommissa. Kun ensimmäinen otollinen tilaisuus sattui kohdalle, pakkasin oitis kajakkini ja lähdin heti aamusta matkaan.

Siellä se Rankki odottaa keulasta hieman oikealla.
Sopivasti zoomaten matkakin näyttää lyhyemmältä.
Vajalla oli kahdeksan jälkeen muitakin. Repovedelle lähtevää peräkärryä pakattiin ahkerasti ja pari muuta tuttua oli lähdössä lähivesille melomaan. Sain heistä matkaseuraa alkutaipaleelle. Ilma oli niin lämmin, että olin shortseissa ja jätin kevyimmänkin anorakkini päiväluukkuun. Myötävirrassa sekä heikossa myötätuulessa meloin suoraa reittiä Lehmän länsirannalle lähelle Lellerin salmea. Täällä pidin noin puolentoista tunnin matkanteon jälkeen ensimmäisen maataukoni. Kauempaa idyllisen näköinen ranta oli täynnä meren tuomia roskia, jotka lojuivat korkealla kivikossa. En viihtynyt kovin pitkään. Söin banaanin ja jatkoin matkaani kohti Lellereitä.

Kappas vain, joltain on särkynyt perämoottorivene...
Ajattelin aluksi poiketa maissa, mutta sopivan kohdan löytäminen ei ollut aivan helppoa. Niinpä hylkäsin ajatuksen ja meloskelin hissukseen pitkin näiden kolmen saaren rantoja. Salmen kapeimmalla kohdalla sijaitsevasta Muumimajakasta kävin nappaamassa valokuvan. Se on tuonut perheellemme paljon iloa. Ohi purjehdittaessa kajuutassa satukasetteja kuuntelevia lapsia oli aina kiva jekuttaa pyytämällä heitä kannelle katsomaan, kun majakka on taas vaihtanut väriä. Meni vuosia ennen kuin he oivalsivat asian oikean laidan.

Lellerin loisto on pohjoispuolelta punainen ja eteläpuolelta valkoinen.
Olin siinä uskossa, että Rankin matkailusesonki olisi jo ohi ja palvelut kiinni. Kaksikin vuoromoottoria näytti kuitenkin kuljettavan ihmisiä saareen, joten aloin oivaltaa, etten tule olemaan yksin. Ajattelin kiertää saaren myötäpäivään ja mennä kierroksen päätteeksi maihin pohjoisrannalta jostain laiturin lähettyviltä. Purjehtien olen ohittanut nämä maisemat kymmeniä kertoja, mutta en koskaan ole kolunnut rantoja näin läheltä. Tutkiskelin eteläpuolen tummanpuhuvaa tunnusmajakkaa hieman lähempää nousematta kuitenkaan tälle jyrkkärantaiselle kallioluodolle maihin. Majakkaniemi kallioineen oli vielä hienompi kuin muistikuvissani, länsipuolen rannat taas olivat taas kivikkoisempia mitä osasin odottaa.

Karu meininki...
Saaren kierrettyäni nousin rantaan laiturista oikealla olevan punaisen tuvan kohdalla ja vedin kajakkini hieman ylemmäs aalloilta turvaan. Kello oli jo yli puolen päivän, joten pidin lounastauon. Tämän jälkeen vaihdoin jalkaani lenkkitossut ja lähdin tutkimaan saarta. Laiturissa oli muutama huvivene ja kahvilana toimiva entinen sotilaskoti oli auki. Kahvi ja munkki olisi tietysti kuulunut asiaan, mutta tyydyin tällä kertaa jäätelötuuttiin. Tiski oli entisellä paikallaan ja palvelu ystävällistä, mutta laiturin puoleisesta kulmasta puuttui Pac Man ja Pong -automaatit, joihin varusmiehenä työnsin ahkerasti päivärahoista säästyneitä kolikoita.

Vanha sotilaskoti toimii nykyisin kahvilana
Jäätelöä mutustellen lähdin kävelemään kohti saaren eteläpäätä. Matkalla pysähtelin tämän tästä tuttuja paikkoja katselemaan. Kaikki tuntui olevan astetta pienempää, mitä omissa muistikuvissani, muuten kuitenkinkin tutun oloista. Kiertelin ja kaartelin napsien valokuvia muistoksi. Rantakallioilla istuskeli ihmisiä ryhmissä kuumaa elokuun lauantaita viettäen. Osa oli ilmeisesti tullut omin kyydein, osa vuoromoottorilla.

Paloturvallisuudesta ei tingitä. Vanha venälästen rakentama
puukasarmi vuodelta 1917.

Tykkien putket oli jostain syystä käännetty kohti pohjoista.

Sääasema tarvitsee hyvät viestiyhteydet. Täältä lähetettiin niin 
rannikkotykistön sääsanomat kuin tiedot ilmatieteen laitoksellekin.
Rankin sääasemasta tuli mieleen eräs muisto varusmiesajalta. Olimme olleet useita päiviä leirillä, asuimme kallioluolan uumenissa emmekä aina olleet perillä, millainen sää ulkona vallitsee ja onko ylipäätänsä yö vai päivä. Uskoimme, että koko leiri oli pelkkää kuivaharjoitusta, emmekä tällä kertaa tulisi ampumaan kovilla. Keskiön kelloryhmän päivystäjän piti soittaa kolmen tunnin välein Rankin sääaseman punaiseen tupaan ja ottaa vastaan rannikkotykistön sääsanoma. Koodi piti purkaa selkokielelle ja tehdä tämän jälkeen säätilan vaatimat esivalmistelut tykkien ampuma-arvoihin. Niin ilmanpaineella, sen kosteudella kuin tuulensuunnallakin kun on melkoinen vaikutus kranaattien lentoon.

Koska moinen operaatio kaikkinensa kesti puolesta tunnista kolmeen varttiin ja sekoitti unirytmin ikävästi, olimme sopineet, että ainakin yöaikaan otamme sanoman kyllä vastaan, mutta itse laskutoimitukset jätämme suosiolla väliin, kuittaamme vain asian nimikirjoituksella kelloryhmän viivaimen metalliliuskaan. Näin pääsimme takaisin nukkumaan muutamassa minuutissa. Asiallahan ei ole mitään väliä, kysehän on ainoastaan kuivaharjoittelusta.

Leirin viimeisenä aamuna heräämme hälytykseen. Painan luurit korviini ja kuulen tulenjohtajan komennon: "Sirpalekranaatteja herkkänä lataa!" Katson edessäni olevaa metalliliuskaa, joka pitäisi pitää sisällän säätilan vaatimat peruskorjaukset, nielaisen. Siinä on viimeisenä oma nimeni. Minulla ei ole käytännössä mitään varmuutta, koska ne on edellisen kerran tosiasiassa viety tykkien ampuma-arvoihin. Tuulen suuntahan on voinut kääntyä vaikka päinvastaiseksi. Maalilauttaa hinaavassa aluksessa on ihmisiä, eikä se ei ole kovin kaukana itse kohteesta. Mihin suuntaan tykkien putket mahtavat rantakalliolla tällä hetkellä osoittaa? Suuntalaite lukee niille jatkuvasti vääriä koordinaatteja. Ennen kuin ennätän ajatella asian loppuun, ammukset ovat jo matkalla. Kranaattien lentoaika tuntuu tällä kertaa tavallista pidemmältä. Niiden iskettyä veteen, saan pienen viiveen jälkeen tulenjohtajan korjaukset korviini. Ne ovat tällä kertaa yllättävän pieniä. Osuimme itse asiassa varsin hyvin. Olo tuntui kieltämättä huojentuneelta.

Eteläkärjen majakkaniemi tarjoaa upeat maisemat.
Taustalla siintää Venäjälle kuuluva Suursaari.

Niin lähellä, mutta niin kaukana. Joidenkin tietojen mukaan
Suursaari olisi ensi kesänä avautumassa veneilijöille.
Hieno homma, uskon kuitenkin vasta sitten, kun näen.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Puoli kolmen maissa lähdin kotimatkalle. Tuulikin oli juuri sopivasti entisestään heikentynyt. Pieni vastatuuli tuntui itse asiassa mukavan vilvoittavalle. Meloin paluumatkankin paitahihasillani. Rannassa minulla oli vaikeuksia saada pelastusliivin vetoketjua kiinni. Kesti tovin, ennen kuin huomasin, mistä asia kiikasti. Istuin jo kajakissa, eikä minulla ollut käsillä mitään, millä olisin voinut irrottaa jumittuneen kivensirun. En viitsinyt enää nousta uudestaan maihin, joten sain naputella vetskaria kämmenpohjaa vasten jonkin aikaa.

Vetoketju oli nielaissut kivensirun.
Meloin kotiin Silakkasaarten ja Viikarin itärantoja pitkin. Viikarin rannassa näin tutun purjeveneen, joten pidin pienen kelluntatauon laiturin vieressä rupatellen tovin omistajan kanssa. Jatkoin matkaani Mussalon sataman ohi. Ajattelin meloa kotiin yhtä soittoa, mutta Tuohipöllön kohdalla nousin kuitenkin hetken mielijohteesta maihin. Napostelin hieman eväitä ja loikoilin kotvan lämpimällä kalliolla pilviä katsellen. Olo ei tuntunut yhtään hassummalta. Voi, kunpa tällaisia hetkiä voisi jotenkin varastoida talven varalle. 

Ei hassumpaa!
Kotirannassa Metsolan laiturilla kello näytti reissuun kuluneen kokonaista kahdeksan ja puoli tuntia. Tästä tehokasta melonta-aikaa on kaiketikin vajaa viisi tuntia. Mittasin kotona kartasta matkan pituudeksi aavistuksen verran alle 30 km. Juuri sopiva mitta tällaiselle mukavalle päiväretkelle!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti